Hopeinen

Vähän ristiriitaiset fiilikset. Ensi viikolla pitäisi olla lähdössä reissuun Saksaan. Oikeasti ihan sairaan makeeta mun mielestä. A-luokan reissu hyvien kavereiden kanssa, ei koiria, ei lapsia. Samaan aikaan olisi kuitenkin nuo perinteiset suunnittelupäivät. Ja juuri äsken kuulin, että nyt myös N on vieraslistalla. Toisaalta on ihan hemmetin hyvä, etten mä ole siellä, tiedän, että en varmasti osaisi ollenkaan käyttäytyä. Lässyttäisin N:lle kaikkea soopaa ja saisin taas morkkistella seuraavana päivänä. Toisaalta olisi ihan kiva käydä puhdistamassa ilmaa siellä, vaikkapa ohimennen kuitata se meidän edellinen reissu N:n kanssa.

Lisäksi mua ahdistaa ajatus siitä, että Jii ja N on siellä siis yhtäaikaa. En vieläkään usko, että Jii mitenkään alkaa retostelemaan viimeisimpiä tapahtumia siellä, mutta voin vaan kuvitella, mitä jokainen mielessään ajattelee, jos yhtään tulee meikäläisestä puhe.

Äsken nimittäin oltiin syömässä N:n ja toisen kolleegani kanssa. Ja saatiin aikaan Cherryn kasvoille kirkkaan punainen nolotus. Tällä toisella kolleegalla on jokseenkin ärsyttävä tapa saada asiat kuulostamaan ihan erilaisilta, kuin miten ne oikeasti ovat. Juuri äsken se selitti, kuinka minä muutun harvinaisen “sosiaaliseksi” jossain vaiheessa iltaa, ja harvoin vietän reissuilla omassa huoneessani yötä. Pöh. Oikeasti viime kerta oli ensimmäinen, kun mitään tuollaista sattui. Onhan se totta, että kun kaikki läheisimmät kolleegani nyt sattuvat olemaan miehiä, niin paljon vietän aikaa heidän kanssaan. Ja tähän asti kaikki onkin mennyt hyvin, ja olen siellä “hyvänä jätkänä” niiden kanssa. Nyt vaan tuntuu, että viime aikoina on tullut vähän jännittyneitä vivahteita näihin juttuihin. Which is not good.

Nyt täytyy varmaan oikeasti ottaa vähän Ladymaisempi asenne näihin juttuihin, ja yrittää vaikka loukkaantua, jos nämä vihjailut jatkuvat. Tai sitten mun täytyy huijata näitä, ja sanoa, että olen löytänyt miehen itselleni. Kai se on jotenkin arvattavissa, että pidemmän päälle sinkkunainen saman ikäisten miesten yhteisössä joutuu jonkinlaiseen “rooliin”, ihan tahtomattaan. Ja on kai sitä vähän syytä minussakin, ei kannattaisi olla niin kiva kaikille. Kuvittelevat ihan liikoja sellaisista.

Ja hitto, tuli mieleen, että Suloinenkin on siellä suunnittelupäivillä! No, voivat sitten kolmistaan naureskella minulle siellä….

Voi apua!

EDIT: Tää on ihan uskomatonta farssia jo. Juuri äsken tuli sähköpostiin ilmoitus, että suunnittelupäivät on siirretty marraskuulle. Siis mä joudun kun joudunkin menemään sinne. On siinä sitten varmaan olemista…minä, N, Jii, Suloinen….huhhuh. Oikeasti, on todella, todella outoa, että ne siirrettiin. En keksi mitään muuta selitystä, kuin että kohtalo haluaa nyt toden teolla koetella…

Reissu lusittu. Mutta rankaksi käy. Olo on ihan zombi, silmiä painaa ja väsyttää! Tuli taas nukuttua ehkä sellaiset pari tuntia ti-ke yönä, ja sekin uni oli sellaista humalansekaista torkkumista. Nyt on ehkä ihan pikkusen morkkis.

Kaikki alkoi kyllä ihan hyvin. Tosin jo lentokentällä otettiin parit drinksut, ja tietysti sitten koneessa. Ruotsin päässä meillä oli pari tuntia aikaa, ennen kuin bussi tulisi noutamaan. Kuka arvaa, mitä tehtiin sen aikaa? Aivan oikein, drinksua ja vielä vähän drinksua.

Vihdoin päästiin hotellille, meno alkoi olla jo aika vauhdikasta siinä vaiheessa. Meitä oli varsin iso porukka suomalaisia, ja jokainen enemmän tai vähemmän iloisessa vireessä.

Ilta jatkui muodollisen illallisen merkeissä, taas vähän lisää viiniä, siideriä, kermalikööriä.  Auts. Suhteellisen järkevästi onnistuin kuitenkin luovimaan pitkin iltaa, vaikka meitä kokonaisuudessaan oli pitkälle toista sataa osallistujaa kyseiseen seminaariin. Pystyin keskustelemaan järkevästi pohjoismaisten kolleegojeni kanssa, enkä (muistaakseni) edes selittänyt kellekään mitään typerää.

Sitten, ihan viime hetkillä lähti mopo käsistä. Sellainen typerä älynväläys, mikä oli todellakin kaikkea muuta kuin fiksua.

Meillä täällä töissä on eräs Jii. Olen siitä tainnutkin joskus kertoa, kaveri jonka kanssa jotain pientä sähköä on ollut aina, muttei ole kiinnostanut mua oikeastaan yhtään. Tein lähtöä hotellihuoneeseeni nukkumaan. Jii oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei vielä kannattanut lähteä. Aloin kuitenkin olemaan jo sen verran väsynyt ja humalassakin, että sänky kutsui houkuttelevasti.

Olin kyllä vakaasti ajatellut meneväni yksin nukkumaan, mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä huomasin, että Jii olikin samassa sängyssä kanssani, ja….no, lopun varmaan arvaakin kaikki. Että sellaista sitten tällä kertaa.

Meinasin kuolla aamulla, kun avasin silmät ja muistikuvat iski tajuntaan. Ei hemmetti, enkö mä todellakaan ikinä opi, ja mikä helvetti mua nyt oikeen vaivaa? Onhan tuo Jii ihan miehekäs ja komea mies, mutten silti ikinä kuuna päivänä olisi halunnut sentään SEN kanssa alkaa säätämään. Hirveä morkkis tietysti.

Päivä nyt meni kutakuinkin oletetusti, eli yritin epätoivoisesti pysytellä hereillä luentojen ajan, ja ihan sulavasti juttelin Jiinkin kanssa. Eli olin niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja että kaikki mitä tapahtuikin, on ihan normaalia No, pitää nyt sen verran myöntää, että oli kyllä varsin hyvää ja onnistunutta se…urustelua silloin yöllä

Yritän selitellä tässä itselleni, että olen sinkku, ja voin tehdä mitä haluan. Jii sen sijaan ei, ja sillä kuuluisi olla enemmän morkkis, kuin minulla. Sillä on sentään vaimo ja lapset kotona. Oikeastaan eniten mua pelottaa, että jotain kautta tää juttu kantautuu N:n korviin. Nyt jo tuntuu, että se on vähän mustis siitä, mitä noilla reissuilla oikein tapahtuu, ja muutenkin se on kysellyt multa, että kuinka monen työkaverin kanssa sitä on tullut hempeiltyä. Tähän asti olen voinut ihan hyvällä omalla tunnolla sanoa, ettei yhdenkään, mutten enää. Toivon tosiaan, ettei KUKAAN täällä töissä saa tietää koko asiasta. Vaikka toisaalta, eihän mun tekemiset mitenkään kuulu N:lle, mutta jotenkin noloa se olisi silti.

Pliis Jii, pidä turpasi kiinni, ole sen verran mies, joohan!

Sellaista siis tuli roiskittua tällä kertaa. Luojan kiitos en ole menossa ensi viikon suunnittelupäiville, vaan silloin on suuntana ihan eri kaupunki ja maa!

EDIT: Huokaisin tuossa äsken itsekseni, että miksen ikinä selviä noista reissuista säätämättä. Luulin todellakin olevani yksin täällä toimistossa. No, en ollut. Ja kysymyskin tuli saman tien: Ai oot säätänyt jotain vai? Perkele. N se oli. Ja mistä se tupsahti tuohon, kun äsken ei varmasti ollut paikallaan. Auts. Auts. Auts.

Heja Sverige, här kommer Cherry!

Kohti Sveduja pian, vi återkommer igen i thursdag!

Har det bra!

Mvh, Cherry

P.S. Tänään N on taas iiihana! Se oli oikein miehekäs ja auttoi mua oma-aloitteisesti eräässä teknisessä asiassa. Söpöä!

Niin, taisinpa todeta tuon edellisen postauksen aluksi olevani kahvilla. Mutta nyt siis kävin oikeasti kahvilla, jotta en olisi niin kahvilla

N:n kanssa. Ja tilanne syntyi jotenkin niin tyhmästi, että jäin taas ihan oikeasti miettimään edes yhtä ainoaa järkevää perustetta, miksi mä nään tuossa N:ssä yhtään mitään. Sitten päädyin taas samaan vastaukseen, kuin ennenkin. Just siks, että se on niin kummallinen.

Olin siis lähdössä kahville, ja huutelin, että onko muita lähtijöitä. N vastasi, että joo, jos odotellaan pari minuuttia. No, kun lähdön hetki koitti, niin kävi ilmi, että kukaan muu ei ollutkaan menossa, eli kahdestaan olisi meidän pitänyt lähteä. N:n ilme oli jotenkin niin tympeä ja sennäköinen, että se oli juuri kuullut maailman huonoimman uutisen. Tokaisin siinä sitten jotain tyhmää, että “ai, etsä uskalla lähteä mun kans kahdestaan”. Mutta jotenkin alkoi ärsyttämään se. Lähdin siitä sitten menemään, niin ei mene kuin pari minuuttia, kun se tulee perässä ja huutelee, että pitääkö se noin kovaa juosta karkuun. Pöh.

Kahville siis päästiin, mutta olin jotenkin ihan vittuuntunut jo valmiiksi siinä. Jotain ympäripyöreätä juteltiin taas viikonlopusta ja Viron reissusta, ja taisin mä jo vähän naurahdellakin siinä. Sitten se yhtäkkiä pamauttaa mulle kysymyksen, että “missäs kunnossa ite olit siellä?”. Ihan viattoman tuntuinen kysymys, mutta mä jotenkin häkellyin. Vastasin vaan jotain diipadaapaa, ok kondis oli ollut koko reissun ja kaikki hyvin. Mitä se nyt tuollasia kyselee??

Äh, en tiiä. Mikä siinä tyypissä oikeesti viehättää? Mikä?

Jokseenkin hysteerinen alkaa olla jo tämä fiilis. Yliväsymystä kai, tai jotain, mutta ihan kahvilla koko nainen kyllä nyt. Mitään kovin kummallista nyt ei ole tapahtunut, mutta pikkuinen reissuraportti nyt sitten vaikka rustataan tästä.

To-aamuna startattiin siis varhain pikasliipparilla  Tallinnaan. Merenkäynti oli jokseenkin runsasta, ja yllätys yllätys, meikälikka viettikin koko ihanan puolitoistatuntisen laivan vessassa. En tiedä kumpi oli suurempi virhe, mennä kannelle tupakalle, vai laivan vessaan tarpeilleen. Joka tapauksessa vessassa iski kylmä nihkeä hiki pintaan, ja sen jälkeen alkoikin sambatanssit vatsaontelossa. Niin siis saavuin Tallinnaan kutakuinkin hehkeänä ja hyvävointisena valmiina päivän koitoksiin. NOT!

Teki hiukan tiukkaa toipua tuosta meripahoinvoinnista, kun tuntui, että hotellikin kellui vielä. Edustin siis suomalaisuutta taas oikein toden teolla hoippumalla ja hoipertelemalla hotellin käytävillä ripsivärit poskilla. Ou jee. Ja aivan vesiselvänä vielä, mutta sitä ei kai nuo paheksuvakatseiset hotellivieraat oikein olisi uskoneet. Olihan muuten voittajafiilis, aamuyhdeksältä naama turvoksissa ja mekko vinossa. Jessus.

Onneksi sentään tokenin tuosta, ja onnistuin jopa olemaan suhteellisen aktiivinen seminaarissakin. Olin kyllä aamulla päättänyt, että seuraavaksi aamuksi en ehdoin tahdoin tuollaista oloa hanki, ja viininmaistelut jättäisin kyllä sen illan osalta muille. Joo. Uskoo sitten ken tahtoo. Koska eihän mulla ollut enää ollenkaan huono olo, siinä vaiheessa kun virallinen osuus oli ohi, ja tuli aika lähteä illallistamaan Tallinnan yöhön. Löydettiinkin tosi kiva pikkuinen baari, missä oli oikein herkulliset annokset. Ja drinkit. Ei nimittäin mennyt aikaakaan, kun pöydässä oli vajaa 10 tyhjää viinipulloa, ainakin parikymmentä tyhjää tuoppia, isot mintuntuoksuiset Mojito-drinksut puolillaan ja löytyipä siitä vielä pari Margaritaa ja yksi Cosmopolitankin. No eihän sitä mukavaa iltaa suinkaan voinut siihen jättää, ja niinpä päätettiin jatkaa matkaa toiseen baariin. Löydettiinkin paikallinen karaoke-baari vanhasta kaupungista, ja myöhemmin osoittautui, että minun ei olisi kyllä kannattanut sinne astua jalallakaan. Sillä tapojeni orja olen, ja jos meno alkaa hyytyä, pitää sitä tietenkin vähän järjestää. Niinpä päätin vetäistä karaoket, ja koska ajattelin, ettei kehno laulutaitoni ole vielä tarpeeksi kamala kuulijoiden mielestä, niin lauloin biisin Eestiksi . Voi jessus, oli siinä porukalla hauskaa, kun meikäläinen yrittää tosissaan vääntää tunnetta mukaan viron kielellä. Hih.

Vieläkään ei raksuttanut ajatus eikä järki, ja jatkettiin matkaa Virun yökerhoon. Siellä sain varmaan elinikäiset vatsakrampit, kun rakkaat vittuilijakolleegani päättivät antaa minulle vuorotellen yksityisnäytköksiä kasaridiscotanssityylistä. En kyllä muista taas hetkeen nauraneeni niin paljon!

Jossain vaiheessa toki päästiin sitten myös henkevyyksien puolelle, ja jouduin seikkaperäisesti kertomaan, mikä minua viehättää työkavereissani.. Yritin kyllä epätoivoisesti sanoa, että on aika vaikeaa antaa mitään objektiivisia näkemyksiä, kun ollaan niin hyviä frendejä. Silti inttäminen jatkui, ja loppuviimeksi oli sitten pakko vastata, että “en panis”. Vastaus herätti tietysti hirveän kysymystulvan, taisi kolahtaa miehiseen itsetuntoon tuo. Kuittasin homman sanomalla, että “enhän mää vois sen jälkeen nauramatta enää nähdä teitä töissä, jos eksyttäis samaan sänkyyn”.

Sainpa myös palautetta N:stä. Eli jotain nämä kaverit ovat huomanneet, tosin minun edukseni. Eli naureskelivat siinä, että N tekisi mitä vaan vuokseni. Yritin kyllä varovasti kysellä, että mitä noin niinkuin esimerkiksi, mutten sitten uskaltanut sen enempää asiaan puuttua, vaan naureskelin muiden mukana vaan ja totesin, että eihän se N:n vika ole, että mä oon niin HOT

Perjantaina oli kieltämättä hiukan hutera olo aamulla, enkä oikein saanut aamupalalla montaakaan palaa alas kurkustani. Onneksi Burana teki tehtävänsä ja päivä meni kutakuinkin siedettävästi. Lounaspöydässä sain asiakseni laittaa N:lle viestiä eräästä työasiasta. Asiallisen vastauksen lisäksi sain epämääräisen kyselyn siitä, miten ilta oli mennyt. Kysymykset olivat jotenkin..hmm.. syyttäviä? Olin vähän ihmeissäni, enkä sitten viitsinyt vastata muuta kuin jotain ympäripyöreätä.

Loppuviikonloppu menikin sitten joten kuten sumussa. Tuli oltua järjestyksenvalvojan tehtävissä, siivoiltua, lenkkeiltyä ja treenattua ja jopa töissäkin käytyä.

Ja nyt siis istun täällä töissä ihan pää huurussa ja yritän saada jonkinlaista otetta arkeen.

Huomennahan taas otetaan suunta kohti naapurimaata, tällä kertaa vaan ilmansuuntan länsi. Ou nou, mitähän siitä taas seuraa???

Lähden tästä pariksi päiväksi työmatkalle itänaapuriin. Mukanahan ovat myös kaksi ihanaa kolleegaani, jotka varmaan taas ammentavat kuittailuvarastonsa täyteen

Pitää yrittää olla ihmisiksi, vaikka ainahan mä olen muutenkin. Olen vaan ehkä joskus vähän vauhdikkaampi, ja herätän hilpeyttä kanssaihmisissä. Onhan se tietty hyvä, että puhuttavaa saavat nekin, joilla ei ole elämää. Kävelevä katastrofi, niin kuin eräs henkilö (K) aikanaan sanoi. Mun ympärillä usein sattuu ja tapahtuu, vaikkei mulla olisi osaa eikä arpaa niihin asioihin, ja siitä syystä ihmiset yhdistävät tilannekomiikat aina minuun.

Päivä on mennyt töissä melko nopeasti. Vaikka mä olen ollu kyllä jotenkin väsynyt ja hissukka tänään. Ei oikein ole juttu irronnut normaaliin tyyliin. N oli aloittaa päivittäisen kettuilunsa mulle heti aamusta. Erehdyin nimittäin illalla kehuskelemaan, että aion olla aamulla töissä ennen sitä. No en ollut, niinkuin varmaan kaikki arvaa. Siitähän se riemu repesi, sai oikein hyvän syyn aukoa päätään minulle. En vaan jaksanut lähteä juttuun mukaan. Istuin puoli päivää itsekseni töitä paiskoen, ja varmaan siten aiheutin hämmennystä N:ssä. En edes kertaakaan mennyt notkumaan sen pöydän viereen, kuten normaalisti. Tämä sitten sai aikaan sen, että sen oli pakko tulla tekemään tikusta asiaa mulle. Siinä vierähtikin sitten iltapäivä, kun höpöteltiin kaikenlaista asiaa ja asian vierestäkin vähän. Se jopa “seurasi” mua röökille, mikä on jo aika ennenkuulumatonta. Kun se ei edes itse polta.

Mä en tiedä. Kai mä olen sitten niin naiivi, että koen jotenkin kaikki nuo tietynlaisina huomionosoituksina. Ja jossain muussa tapauksessa pitäisin niitä selvinä ihastumisen merkkeinä. Mutta tässä tapauksessa nyt yritän pitää jalat maanpinnalla, ja muistaa pari kommenttiakin tuolta aikaisemmista postauksista. Että aika yksipuolista tää ihastusjuttu on. Niin se varmaan onkin, mä vaan saan kaikesta ylimääräisestä minulle osoitetusta huomiosta mielikuvitukseni laukkaamaan. Mutta kai toiset ihmiset vaan on luonnostaan sellaisia.

Mutta jos en kerkiä bloggailemaan ennen viikonloppua, niin toivottelen hyvää sellaista kaikille jo nyt! 

Ihanat rakkaat työtoverini!

Tiedän, että teistä on todella mukavaa kiusoitella minua, ja usein se onkin melko harmitonta ja hyväntahtoista. Usein kiusoittelun aiheet ovat itseni aiheuttamia, siten ihan aiheellisiakin. Ja hyvässä seurassa toki kuuluu asiaan välillä vähän vittuilla kavereille.

Mutta toisinaan meinaa tulla kuolema teidän kanssanne. Jostain syystä nuo vattuilut aina liippaavat jotain yhteisiä illanviettojamme. Tiedänhän minä, että olen kovin äänekäs, nauravainen ja hmm…estoton, kun vaihdan vapaalle. Mutta luulen, että se on teidän mielestänne oikeasti ihan hyvä juttu. Tänään kuitenkin olisin voinut nirhata teidät siihen paikkaan, sillä joukossamme on eräs työtoveri, jonka en soisi kuulevan kaikkia, nyt jo iänikuisen vanhoja mokailujani.

Hänen ei tarvitsisi tietää, että viime syksynä jouduin huijatuksi esimieheni taholta siitä, että saunatilassa on vain yksi pukuhuone. HÄN ei tiedä, että mielestäni on ihan ok, että miehet ja naiset saunovat keskenään. Oikeasti, siinä ei ole mitään kummallista. Hänen ei olisi tarvinnut tietää, että kävimme naku-uinnilla, tai sitä, että tuhannen tuiterissa laskettelin liukurilla Messilän laskettelurinnettä alas toissa vuonna. Eikä sitä, että kyseisenä iltana minulle piti seuraa useampikin herrasmies, yhden vierestä jopa heräsin (toim.huom Suloinen). Hän nimittäin EI tiedä sitä, että minä en ollut ollenkaan niin otettu näiden herrojen huomiosta. Esititte asian niin, että se kuulosti ihan päinvastaiselta.

Hänen ei myöskään olisi tarvinnut tietää, että viime keväänä polskuttelimme porealtaassa aamuseitsemältä, pitkän illan päätteeksi. Eikä sitä, että olin kovin väsynyt itse kokouksessa, ja taisin hetkeksi torkahtaakin.

Oikeastaan epäilen, että Hän edes ymmärtää, kuinka läheisissä väleissä olemme. Tuskin hän ymmärtää, miksi nukuin teidän välissänne viime reissulla. Tuskin Hän ajattelee, että olemme vain rakkaita ystäviä keskenämme.

Pyydän nöyrimmin ja ystävällisimmin, että säästäisitte nämä kamaluudet sellaisiin tilanteisiin, joissa Hän ei ole paikalla. En kertakaikkiaan pysty silloin puolustautumaan, koska menen niin häkellyksiin tilanteesta. Punastumiseni ja änkyttämiseni varmasti vain lisäävät Hänen käsitystään siitä, mikä olen…. Pyydän, rakkaat. Ei enempää muisteluita, eihän.

Vaikka sanottekin jälkikäteen, että vain kiusoittelette, niin ymmärrättehän, että Hän on jo käsityksensä muodostanut. Ja kuvittelee, että kiusoittelulle on hieman erilaiset perusteet kuin oikeasti olisi. Ja varsinkin, kun Hän saattoi omin silmin todeta ihan saman minusta, kahden kesken, kuukausi sitten. Voi prkl, aarrgghhhh!!!

 Kiitos, Cherry

Joten kuten on tämäkin päivä hurahtanut täällä töissä. Melko seesteistä ja normaaliahan tämä on, kun ei anna ajatuksilleen siipiä.

Mulla oli jotenkin kauhea uhma päällä, kun aamulla tulin töihin. Vaikka yritin olla mahdollisimman normaali, niin en voinut sille mitään, että N ärsytti mua. Voi reppanaa, eihän se ole tehnyt mulle mitään väärää. Mutta toisaalta, jos se ei tiedä, että mua ärsyttää, niin ei kai siitä vahinkoakaan voi olla, vai voiko?

Ärsytykseni ilmenee lähinnä niin, etten huomaa koko tyyppiä. Olen muka niin syventynyt töihini, etten ole kuulevinani sen juttelua tai kommentteja. Joskus on sitten pakko muka havahtua, että “ai mitä, mä en nyt kuunnellut”-tyyliin. Ihan tyhmää, mä tiedän.

Olin jo päättänyt, etten lähde syömäänkään samassa seurueessa, mutta jotenkin ajauduin sitten kuitenkin samaan aikaan ruokalaan. Enkä nyt tosiaan ainakaan eri pöytään ala mennä istumaan, se nyt olisi ehkä hiukan lapsellista….:)

Siinä pöydässä sitä taas  yhtäkkiä kiinnosti ihan valtavasti, miten mun viikonloppu oli mennyt, oliko bileet ja menikö myöhään, kenen kanssa olin jne. Mun oli ihan PAKKO tekaista sellanen hätävalhe siihen, että joo, oli tosi kivaa ja meni luvattoman pitkään…hitto! Mut jotenkin ei ylpeys antanut periksi sanoa, että ei, istuin vaan kotona ja mietin miten perseestä tää on… No, kun kerran olin suustani tuon sammakon päästänyt, en tietenkään enää voinut perua puheitanikaan, joskin yritin kyllä vältellä puheenaihetta. Ja tietysti just sillon se kyseli kaikkea ihan asiaankuulumatontakin illan kulusta. Jopa siinä määrin, että mä kysyin siltä suoraan, että “anteeks, mutta miksi sua nyt noin paljon kiinnostaa?”. Siihenhän se vastas tietysti vaan, että “no kunhan nyt kyselen”, ja naurahdukset päälle.

Kerkesin mä jo vähän lämmetä sitten päivän aikana, enkä muistanut enää “murjottaa” N:lle, ja päädyttiin lukemaan viikon horoskooppimme kimpassa. Naurettiin, että keskiviikko taitaa olla meidän päivä. Eli N:n ehdotuksen mukaan vaihdamme sitten yhdessä uuteen työpaikkaan. Naureskelin siinä, että joo, niin tehdään, vaikka sisäinen ääneni huusi jotain ihan muuta.

Mulla on näköjään sellainen taipumus, että jossai paniikin ja hermostuneisuuden rajatilassa sanon ihan mitä sattuu. Siis jotain ihan muuta mitä tarkoitan. Esim. nyt tuo hierontakeissi tuolta aikaisemmin. Miten mä voin niin tylysti vaan sanoa, että thanks, but no thanks, vaikka haluaisin jotain ihan muuta? Ja sitten tänään, kun se ehdotti kahvillemenoa, niin kieltäydyin muka kiireen takia, vaikka ihan sikana olisi huvittanut mennä. Tietysti.

Juuh, onneksi tää on lyhyt viikko, torstain ja perjantain olenkin sitten työmatkalla. Pelottaa vaan jo etukäteen, että mitähän siitäkin tulee. Mukana kun on pari kolleegaa, jotka aina tykkää (hyvässä hengessä tosin) retostella mun tempauksillani jälkikäteen. Niinkuin esimerkiksi sen, että päätän aloittaa lauluperformanssin keskellä pientä Tallinnan lauttaa ihan vaan siksi, että mulla on tylsää. Ja tietysti pöydällä. Auts. Noin siis vuosi sitten ehkä tänä vuonna sivistyneemmin. Tai jos yrittäisi edes vähän myöhemmin, kuin heti klo 8 aamulla….

Ja sitten taas päivän K-viesti: Myöhästyneet synttärionnittelut! Oli muuten eka kerta, kun se ikinä muisti mua onnitella. Mitähän sekin nyt sotkee oikein?

Kaunis ilma tänään ainakin oli, ei voi valittaa. Päätinkin lähteä oikein pitkälle metsälenkille koirien kanssa. Siellä metsässä tarpoessa ajatus jotenkin lepää. Ja muutenkin, tämä päivä on kyllä selkeästi ollut parempi kuin pari edellistä. Sain jopa tällaisen hymyntapaisen väännettyä valokuvaan

Metsälenkillä lähdin taas tuttuun tapaani samoamaan tutkimattomia teitä, ja ennepitkää löysin itseni varsinaisesta rämeiköstä. Siinä sitten yritin lenkkarit litimärkänä kahlata mättäältä toiselle. Yhtäkkiä mätäs, jolle olin astumassa alkoi liikkua. Tai tarkemmin mättäällä alkoi liikkua…käärmes!!! Oikein muhkea ja paksu Herra Kyy tapitti minua siinä kaula pitkällä. Minulle iski kauhea paniikki, jalat valahti ihan veteläksi ja sydän hakkasi miljoonaa. Miten pikkuinen käärme saakin ihmisen noin tolaltaan. Ihan oikeasti en uskaltanut hetkeen liikkua mihinkään, kun ajattelin, että koko paikka kuhisee kyitä. Oikeasti, olen viimeiset 15 vuotta käytännössä lenkkeillyt joka päivä metsissä, mitä ihmeellisimmissä maastoissa, mutten koskaan vielä ole törmännyt siellä käärmeeseen. Treeneissä kyllä, mutta aiemmin ne ovat olleet sellaisia pikkuisia, ei ollenkaan näin isoja kuin tämä. Tokenin sentään sen verran, että kerkesin napata siitä pedosta kuvan, ja eihän se tässä kuvassa ole kyllä ollenkaan pelottava

Hengissä siis selvisin kotiin. Sitten käytiin äidin kanssa syömässä synttärilounas, jonka jälkeen isä vaimoineen tuli yllätysvierailulle. Ja vielä sisko perheineen, joten yhtäkkiä talo olikin täynnä väkeä! Olin sentään eilen leiponut kakun, oli edes jotain tarjottavaa vieraille.

Ihanan kukkakimpunkin sain :

Ja sitten, päivän pelastus, ja minun pikku enkelini. Maailman ihanin vauva, jonka täti minä olen! Liikutuin ihan kyyneliin, kun tuo tuhiseva pikkuinen oli sylissäni. Niin viaton, vilpitön ja kaunis. Kunpa olisi minun vallassani suojella tuota kääröä kaikelta maailman pahuudelta. Niisk.

Eli lopputuloksena: ihan kiva päivä. Mutta vain ihan kiva. Kaukana mahtavasta….toivottavasti fiilis kohenisi taas, kun pääsee töihin (jep, tajusin just itse mitä kirjoitin…siellähän tän kaiken pahan alku ja juuri on ;)  )

EDIT: Kun nyt näitä kuvia innostuin tänne laittelemaan enemmänkin, niin pakko vielä tämäkin. Kuva on I. maailmansodasta, kuvassa toisena oikealta poseeraa isoisoisäni Ranskan armeijan univormussa. Isälläni on valtavasti näitä vanhoja kuvia, ne ovat upeita!

Se on siis tänään taas se päivä, kun täytän 18. Voi, kunpa kohtalolla olisi minulle joku oikein mehukas synttäriyllätys.