Hopeinen

Kaunis ilma tänään ainakin oli, ei voi valittaa. Päätinkin lähteä oikein pitkälle metsälenkille koirien kanssa. Siellä metsässä tarpoessa ajatus jotenkin lepää. Ja muutenkin, tämä päivä on kyllä selkeästi ollut parempi kuin pari edellistä. Sain jopa tällaisen hymyntapaisen väännettyä valokuvaan

Metsälenkillä lähdin taas tuttuun tapaani samoamaan tutkimattomia teitä, ja ennepitkää löysin itseni varsinaisesta rämeiköstä. Siinä sitten yritin lenkkarit litimärkänä kahlata mättäältä toiselle. Yhtäkkiä mätäs, jolle olin astumassa alkoi liikkua. Tai tarkemmin mättäällä alkoi liikkua…käärmes!!! Oikein muhkea ja paksu Herra Kyy tapitti minua siinä kaula pitkällä. Minulle iski kauhea paniikki, jalat valahti ihan veteläksi ja sydän hakkasi miljoonaa. Miten pikkuinen käärme saakin ihmisen noin tolaltaan. Ihan oikeasti en uskaltanut hetkeen liikkua mihinkään, kun ajattelin, että koko paikka kuhisee kyitä. Oikeasti, olen viimeiset 15 vuotta käytännössä lenkkeillyt joka päivä metsissä, mitä ihmeellisimmissä maastoissa, mutten koskaan vielä ole törmännyt siellä käärmeeseen. Treeneissä kyllä, mutta aiemmin ne ovat olleet sellaisia pikkuisia, ei ollenkaan näin isoja kuin tämä. Tokenin sentään sen verran, että kerkesin napata siitä pedosta kuvan, ja eihän se tässä kuvassa ole kyllä ollenkaan pelottava

Hengissä siis selvisin kotiin. Sitten käytiin äidin kanssa syömässä synttärilounas, jonka jälkeen isä vaimoineen tuli yllätysvierailulle. Ja vielä sisko perheineen, joten yhtäkkiä talo olikin täynnä väkeä! Olin sentään eilen leiponut kakun, oli edes jotain tarjottavaa vieraille.

Ihanan kukkakimpunkin sain :

Ja sitten, päivän pelastus, ja minun pikku enkelini. Maailman ihanin vauva, jonka täti minä olen! Liikutuin ihan kyyneliin, kun tuo tuhiseva pikkuinen oli sylissäni. Niin viaton, vilpitön ja kaunis. Kunpa olisi minun vallassani suojella tuota kääröä kaikelta maailman pahuudelta. Niisk.

Eli lopputuloksena: ihan kiva päivä. Mutta vain ihan kiva. Kaukana mahtavasta….toivottavasti fiilis kohenisi taas, kun pääsee töihin (jep, tajusin just itse mitä kirjoitin…siellähän tän kaiken pahan alku ja juuri on ;)  )

EDIT: Kun nyt näitä kuvia innostuin tänne laittelemaan enemmänkin, niin pakko vielä tämäkin. Kuva on I. maailmansodasta, kuvassa toisena oikealta poseeraa isoisoisäni Ranskan armeijan univormussa. Isälläni on valtavasti näitä vanhoja kuvia, ne ovat upeita!

Se on siis tänään taas se päivä, kun täytän 18. Voi, kunpa kohtalolla olisi minulle joku oikein mehukas synttäriyllätys.

….tässä kohtaa kukaan vetänyt mua hihasta, ja sanonut, että älä mee? Jos menet, niin hajoot.

Mun on pakko kirjottaa tää ahdistus nyt johonkin. Itseäni tässä toistan, joten lukeminen on oikeestaan aika turhaa. Mutta saakeli, että nyt todella ahdistaa.

Olen jotakuinkin käyttänyt tämän illan mietiskelyyn siitä, missä vaiheessa olen oppinut tulkitsemaan asioita niin väärin? Miten mikään ei enää ole sitä, miltä näyttää. Miten mä en enää saakaan kaikkea mitä mä haluan? Siitäkö se johtuu, että mun on vaikea niellä pettymykset? Kun tähänastisessa elämässäni olen käytännössä sen miehen saanut, jota olen himoinnut. Kuulostaa kauhealta, mutta noin niinkuin yksinkertaistetusti sanottuna.

Mun ei ole koskaan tarvinnut varsinaisesti tehdä töitä sen eteen, että olisin saanut jonkun tietyn tyypin kiinnostumaan itsestäni. Tilanteet on tulleet ihan itsestään, ja tapaukset ovat sitten kestäneet sen mitä ovat kestäneet. Nyt tuntuu, että kaikki ne, joista kiinnostun, oikeastaan juoksevat karkuun, ennen kuin mitään ehtii edes tapahtuakaan.

Johtuuko se siitä, että mä olen ekan kerran elämässäni ollut sinkkuna nyt jo pian kolme vuotta? Ilman, että sinä aikana olisi ollut yhtään mitään varteenotettavaa tarinaa. Okei, pari vuotta tuosta ajasta meni toki toisena naisena K:n elämässä, mutta silti. Onko mun otsassa jo leima “epätoivoinen”, karkottaako se kaikki ihmiset mun luotani? Kun aikaisemmin on aina ollut joku, koskaan ei ole ollut tällaista tilannetta, ettei ole ketään. Ei yhtään ketään. Ei sellaista, joka silittäisi mua, pitäisi kainalossaan, hellisi. Edes välillä. Sitten kun hetkellisesti saan sellaista ylellisyyttä osakseni, olen saman tien niin myyty, että ihmiset pakenee. Säikähtää.

Just nyt on taas niin helvetin yksinäinen olo, että väkisinkin tulee surkeat ajatukset mieleen. Mä en tajua ollenkaan tätä kuviota N:n kanssakaan. Tai tajuan mä, liiankin hyvin, mutta mä en tiedä mitä mä teen sille. Miten mä voin yrittää unohtaa sen, kun se on mun elämässäni läsnä lähes 40 tuntia viikossa? Mä vietän sen kanssa enemmän aikaa, kuin oman lapseni, käytännössä. Miten helvetissä tällaisessa tilanteessa voi edes elää?

Mä tiedän, että se on ihan sekaisin. Se saa olla, kaikkea ikävää on sattunut. Mutta miksi se sekoittaa mutkin siinä samalla? Olenko mä vaan niin naiivi, että luen kaikki sen normaalit hyvään käytökseen kuuluvat eleet, puheet ja teot itselleni edullisiksi? Väännä joka asialle merkityksen. Sähköistyn, kun olen liian lähellä sitä, ja käyttäydyn idioottimaisesti.

Millon musta tuli tällainen? Miten? Missä? Miksi?

Mua ahdistaa niin saatanasti nyt, että on oikeesti vaikea hengittää. Mun elämä on ihan hirveetä, ja mun tekis mieli itkeä tää paha mieli ulos. Muttei tule tipan tippaa silmään.

Sitä mä tarvitsisin. Kunnon itkun.

Huomenna varmasti on taas paremmin asiat, tuo perhanan N vaan laittaa mun aivokemikaalit aivan kummallisiin kaavoihin.

Mistä se oikeesti tuli, koko N? Ihan yhtäkkiä tuli, ja sotki mun elämäni. Hyvä ihme sentään, mä olin vasta kesälomallakin 3 vkoa, enkä valehtelematta kertaakaan muistanut koko tyypin olemassaoloa. Sitten yhtäkkiä, kun palasin töihin, löydän itseni tällaisesta tilanteesta.

Sanokaa mulle, etten mä ole oikeasti sekoamassa. Etten ole voinut kuvitella kaikkea tapahtunutta ja sanottua. Etten sentään ole yksin itseäni tähän jamaan ajanut, vaan saanut siihen kyllä pientä avustusta N:n suunnalta.

Heh. Pakko kertoa, kun nyt jo huvittaa sen verran. Olin siis viime lauantaina baareilemassa, niinkuin tuolta edeltä on voinut lukea.

Maanantai-iltana olin sitten kaupassa kassalla maksamassa ostoksiani, käteisellä. Ojensin kuitenkin pankkikorttini, jossa mukana on plussaominaisuus. Kassa kysyi, että maksatko siis käteisellä vai kortilla. Minä siihen, että käteisellä käteisellä, mutta otatko plussat sillä kortilla. Kassa sitten, että joo, mutta kun ei tässä ole plussaa mukana. Siis wtf, ajattelin. Otin kortin, ja totesin, että mulla oli jonkun ventovieraan henkilön pankkikortti….. ja omaa korttia ei missään. Ei muuta kuin soitto pankkiin saman tien, ja sulku omaan korttiin. Selostin tilanteen, ja annoin kädessäni olevan kortin tiedot pankkiin.

Seuraavana päivänä pankista soitettiin. Sanoi, että eräs herra on tullut palauttamaan minun korttiani konttoriin, mutta että tämä mies oli kuitenkin sunnuntain puolella ehtinyt höyläillä pariin otteeseen minun kortilla, ja että minä olin suvereenisti maksanut oman taksini miehen kortilla :). Mies oli ostanut Buranaa ja tupakka-askin, yhteensä 8€. Minun taksini puolestaan oli maksanut 8,20€. Sovittiin siinä puhelimessa, että annetaan olla, ei tarvitse pankin ruveta säätelemään mitään. Vaihdettiin vielä puhelinnumerot, jos sattuu tulemaan jotain muuta yllättävää vastaan. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Pitää vaan käydä vielä oma kortti hakemassa konttorista, niin homma on loppuunkäsitelty.

Mutta näköjään sitä meikäläinen menee sujuvasti Mikosta, ja Mikko puolestaan erittäin luontevasti esiintyi Cherrynä kortillani maksaessaan

…osaispa auttaa. Toinen on jotenkin niin maassa, ja syykin selvisi. Vahingossa. En siis kuunnellut, mutta kuulin (sehän on eri asia, eikö?) erään keskustelun, jonka N kävi puhelimessa.

- No on tässä paremminkin mennyt, N sanoi puhelimeen. Passitin sen kotiin, ei oikein ollut juttutuulella (puhuu avovaimostaan).  Joo, en tiedä todellakaan mitä tästä tulee, aika turhalta tuntuu, eikä vittu kohta kiinnosta enää edes yrittää.

Ei oo helppoa sillä ei. Ja piirränpä nyt oikein kaksikin ristiä seinään, etten mä ole alkanut sitä ahdistelemaan mitenkään tai muutenkaan kuulustelemaan. Mahtaa olla fiilikset aika lennokkaita sillä tällä hetkellä, eikä tosiaan käy kateeks.

Voisinpa vaan olla ystävä, ja vaikka lohduttaa, että ne asiat selviää tavalla tai toisella. Mutta osaiskohan se ottaa sitä multa ns. ystävän eleenä? Epäilen. Mutta on se kyllä jotenkin niin hiljanen ja surullisen oloinen ollut tänään, että tekisi oikeasti mieli halata ja lohduttaa. Ihan vilpittömästi vaan. No, en tee sitä kuitenkaan, joten nou hätä.

Voi vitsi.

Olihan taas viikonloppu kertakaikkiaan. Perjantai-ilta ja lauantaipäivä meni suurin piirtein suunnitelmien mukaan. Lauantai-ilta sen sijaan ei. Olin koko päivän todella väsynyt, ja kaiken kukkuraksi yksi pirun kiukkuinen ampiainen päätti purkaa elämänsä turhauma minuun, ja pisti todella kipeästi.

Joskus seitsemän jälkeen sain ystävältäni viestin puhelimeen, että haluaisinko mennä maistelemaan lasillisen pari viiniä hänen luokseen. En kyllä mitenkään olisi jaksanut, mutta jostain syystä taas en osannut kieltäytyäkään, varsinkin kun ystävä ehdotti, että muksu voisi jäädä sinne heille yöksi (ystävä on siis muksun luokkakaverin äiti).

Sinne siis mentiin, ja kuinka ollakaan, läheiseen ravinteliin vei tiemme. Olin edelleen ihan poikki, eikä oikein fiilistä ollut muutenkaan. Haaveilin vain omasta sängystä, varsinkin kun tiesin, että seuraavana aamuna olisi varsin aikainen herätys.

Baarissa törmäsin erääseen tuttuun koirapiireistä. Ja täytyy taas kerran todeta, että vaikka sitä joskus ehkä itse mokaileekin, niin kyllä toiset vetää ihan överiksi. Tämä tuttu oli sitä mieltä, että on aina ollut ihastunut minuun, ja että nyt käyttää tilaisuuden hyväkseen hurmatakseen minut. No arvaa varmaan, etten ollut kovin otettu tästä huomiosta, varsinkin kun tapaus alkoi olla jo vähän rasittavan päällekäyvä. Ja jotta dramatiikkaa ei olisi puuttunut, olipa paikalla eräs toinenkin miespuolinen tuttu, jonka tiedänkin olleen aina hiukan ihastunut minuun. Tämä kaveri on aikaisemmin ollut alaiseni töissä, ihan mukava tyyppi, mutta siihen se jääkin. Noh, johan siinä sitten meinasi tulla miesten kesken ihan tappelu Siinä vaiheessa sanoin kummallekin, että turhaan alatte ainakaan minusta tappelemaan, kun en kummankaan mukaan ole ajatellut lähteä, ja että itse asiassa lähtisin ihan pian kotiin. Jonkun aikaa jaksoin vielä katsella sitä toimintaa, sen jälkeen häippäsin vähin äänin kotiin nukkumaan.

Koko yön nukuin tosi huonosti. Ampiaisenpistosta pakotti, kuumotti ja kutitti ja lisäksi alkava flunssa kutitteli nenässä. Aamulla olo olikin sitten melko tyrmäävä. Mutta noustava oli, ja lähdettävä taasen talkoohommiin. Kun sitten viimein illalla pääsin kotiin, kaaduin sänkyyn lähes pystyynkuolleena. Pakolliset pyykit oli pakko laittaa vielä kuivumaan, mutta sitten nukahdinkin saman tien. Harmi vain, että pirulaisen ampiaisenpisto sen kuin paheni, ja heräsin kolmen aikaan siihen, että käteen sattui ihan hirveästi. Otin särkylääkkeen ja kortisonia, mutten enää saanut nukutuksi.

Aamulla olikin ajettava suoraan lääkärille, käsi oli turvonnut melkein muodottomaksi ja siihen sattui edelleen. Lääkäri totesi, että tänä vuonna nuo ampparit ovat poikkeuksellisen kiukkuisia, ja myrkyssä on tehoa melkein samoissa määrin kuin kyykäärmeellä. Mutta nyt on siis lääkitys kohdallaan, ja toivoa sopii, että kohta alkaisi helpottamaan

*****

N is back. That’s all.

Mitenköhän olen taas onnistunut järjestämään itselleni enemmän ohjelmaa, kuin vuorokaudessa olisi tunteja niiden tekemiseksi? Koti jää taas ihan hunningolle, enkä jaksa eväänikään liikauttaa sen asian kuntoon saattamiseksi.

Melko kaksijakoinen juttu. Toisaalta tarvitsen aktiviteettia, en vain pysty olemaan. Jos kotona joskus tuleekin hiljainen hetki, käytän sen useinmiten tehokkaasti nukkumiseen. Minä kun nukahdan siihen, missä erehdyn silmäni sulkemaan. Sitten välillä kuitenkin tuntuu, että tekemistä ja menemistä on ihan liikaa, tuntuu, että ne tärkeät (itsestäänselvyydet) jäävät aivan liian vähälle huomiolle. Niinkuin esimerkiksi nyt tuo lapsukaiseni. Tälläkin viikolla ollaan nähty illanmittaan vain ohimennen. Muksu saattaa tulla kaveriltaan vasta siinä kahdeksan maissa kotiin, jolloin minä teen lähtöä lenkille, treeneihin tai vastaavaan. Sitten kun tulen kotiin, onkin aika mennä nukkumaan. Vaihdetaan vaan pari sanaa päivästä ja toivotellaan hyvät yöt. No, totuuden nimissä, tosi paljon tuo muksu kyllä minun mukananikin on. Mutta silti tuntuu, että meidän kahden yhdessä tekemistä on aivan liian vähän. Kaipa nämä huonot omattunnot kuuluu asiaan tässäkin tapauksessa. Muksulla on asiat hyvin ja sen kanssa on päivä päivältä helpompi tulla toimeen. Lapsestani on pikkuhiljaa kasvamassa varhaisnuori.

Viikonloppu taitaa olla myös yhtä hulinaa. Koirayhdistyksemme toimii järjestäjänä melko suuressa tapahtumassa, jossa talkootyövoimaa ei ikinä voi olla liikaa. Siellä siis menee tiiviisti viikonloppu. Tosin odotan kyllä itsekin innoissani ko. tilaisuutta, joten mitenkään epämiellyttävää tekemistä se ei suinkaan ole. Päinvastoin.

Päivän N-uutiset - ei uutisia. Ei kuulumisia, ei viestejä. No, enpä niitä nyt enää ole odottanutkaan. Enkä oikeastaan kaivannutkaan. Kyllä tää viikko on tehnyt tehtävänsä tällä rintamalla melko hyvin, en ole kovin montaa ajatusta enää N:n suuntaan suonut. En suinkaan väitä, etteikö tilanne olisi taas ihan toinen, kun se ensi viikolla palaa töihin. Varmaan taas puitavaa löytyy sen jälkeen yllin kyllin. Nyt yritän taas kerran osata nauttia tästä seesteisyydestä. Sen verran on actionia luvassa syksyllä, että eiköhän sinne vähän draamaakin saada mukaan mahdutettua Ai niin, tähän onkin pakko kopioida Iltalehden ehdottoman luotettava horoskooppi:

“Sinä olet elämässäsi ihmeellinen akrobaatti. Vai pitäisikö sanoa fakiiri. Taiteilet ihmissuhteissasi tavalla, jota voisi suu auki katsella, jos ei hirvittäisi. “

Heh, no laitetaas nyt sitten yks toinenkin, melko osuva :

“Eräs ihminen kiehtoo sinua enemmän kuin olisi luvallista. Voisit tietysti kokeilla pelkää platonista ystävyyttä, ilman erotiikkaa”

Niinpä.

Sain Sirenitan kommentista tuolla Roxyn blogissa herätteen ihmetellä tätä omien fiilisten vuoristorataa. Kun toisena hetkenä on Naantalin aurinko, Hangon keksi ja mitä kaikkee, sitten toisena on ihan maansa myynyt. Niinkuin nyt. Inhoan tätä luovuttaja-asennetta itsessäni. En mä ennen ole ollut tällainen. Tai no, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin ei mulla tässä ole mitään luovutettavaa, kun en ole oikein mitään vielä yrittänyt saavuttaakaan. Enkä haluakaan mitään, ainakaan tässä tilanteessa. Tai siis okei, haluanhan mä. Huomiota ja kenties seksiäkin. Joissain ihmisissä ne kemiat vaan vetää puoleensa, tai olkoon mitkä tahansa aurat tai yliluonnolliset sähkökentät. Mutta missään nimessä en halua mitään suhdetta, siis jos N:stä puhutaan. Eieiei, ei mulle kiitos miestä, jolla varmaan omalla tapaa on se elämän suunta hukassa.

Ongelmaksi siis muodostuu se, että kun sitä toista ihmistä näkee päivittäin, ja vielä sattuu pitämään sitä ihmistä hyvänä tyyppinä, niin sitten tiettyjen ainesosien edesauttamana sitä vaan antautuu sen viehätyksen ja viettiensä vietäväksi. Sitten rakennellaan taas sen jälkeen ties mitä pilvilinnoja, varsinkin kun viettipäämäärä sinällään jäi saavuttamatta . Niin, tulee sellainen olo, että mä HALUAN sen (tai sitä). Sitten kun kädet on tavallaan sidottu, ettet voi tehdä asian eteen yhtään mitään, niin turhautuu. Jossain vaiheessa toinen saattaa antaa jotain signaalia, mistä kenties ehkä voisi päätellä kiinnostusta olevan myös sillä suunnalla, niin johan taas pompsahtaa mielikuvitus valloilleen. Ja taas tullaan rytinällä alas, kun aika kuluu, eikä mitään tapahdu. 

Mutta joo. Mä siis kaipaan ehkä tosiaan huomiota, ja siksi nää tunteet menee vuoristorataa ylösalas. Kun saan huomiota, olen aivan myyty. Kun en, turhaudun. Paha dilemma. Varsinkin, kun kohteet, joilta sitä huomiota nimenomaisesti haluan osoittautuvat ihan aina tällaisiksi hankaliksi tapauksiksi.

N tarjosi hetkeksi sellaista, mitä en olekaan vähään aikaan kokenut. Mieletön tunne siitä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ehkä ihminen tarvitsee noita ohimeneviä hetkiä muistaakseen taas, mitä ehkä joskus voisi olla. Joka tapauksessa N pisti mun pääni taas pitkästä aikaa niin pyörälle, että siinä kalpenee parempikin vuoristorata. Ja miettikää sitä kuhinaa täällä tippaleipäaivoissa. Nyt se sano sitä, mitähän se tarkoitti? Vitsit, nyt se teki noin, se siis vihaa mua. Ai, ei vihaakaan, kun se kumminkin teki noin. Aaaargh! Eihän tollasta kukaan jaksa! Ainakaan joka päivä kahdeksaa tuntia. Sitten kun ei se kohde ole siinä nenän edessä analysoitavana, on pohdiskeltava menneitä, muisteltava miten superihanalta se tyyppi tuntui siinä ja siinä. Mitä se tokaisi siinä tilanteessa, ja miten makeesti se kosketti. Miten se lataus tuntui vatsanpohjassa.

Ja yhtäkkiä taas miettii, että vitut sitä kiinnosta mikään. Olin vaan hetken hupina siinä, kun kotona menee päin persettä.

Ja taas vaivun synkkyyteen. Laittas nyt ees viestin, niin voisin taas ottaa nousukiidon vuoristoradan huipulle.

Vittu, miks mä edes ajattelen sitä???

- Tuus ny tähän, ni katotaan vähäsen, se sanoi. -Ai mitä me katotaan?, kysyin. -No tätä. Hölmö. Justhan mä kerroin. -Jaa, mä en tajuu mitään. -No jos mä kerron sulle silleen, et säkin ymmärrät, se vastas virnuillen. - Varo, mä olen aika lähellä, ja yletyn helposti potkasemaan sua, vastasin hymyillen. - Heh, eiks oo kiva kun työkaverit vähän keljuilee, se sano nauraen. - Sua on niin kiva kiusotella.

****

- Hyvää lomaa, pidä hauskaa ja yritä rentoutua, mä huikkasin, kun N teki lähtöä. -Joo, ei varmaan tuu yhtään viestiä sieltä lomalta…, N vastas. -Katokki, että tulee, mä huusin vielä perään.

****

Tuollaisia vuoropuheluita mulle on jääny mieleen perjantaista. Ne oli jotenkin sellaisia lämminsävyisiä, ja vihjeitä sisältäviä. Kirjallinen lahjakkuuteni ei riitä kuvailemaan tunnelmaa tänne, mutta sanotaan niin, että niistä jäi hyvä mieli. Ja ne jäivät mieleen. Siitä tuli ehkä tuo perjantainen valtavan hyvä fiilis.

Illalla taisin vähän hämmentää pakkaa. Niinkuin oli sovittu, lähdin kaverille punkkupullo kainalossa. Jotenkin se pullo taas humahti hetkessä tyhjäksi ja yhtä nopeasti mun päähän. Ja sain kuningasajatuksen laittaa N:lle viestiä. Voi saatanan helvetti ja niin pois päin. Ei siinä viestissä ollut yhtään mitään henkilökohtaista, lähinnä sellasta yleistä, ja ihan pari sanaa vaan. Ja onneksi laitoin sen N:n työpuhelimeen, joten nyt voin hyvin selittää itselleni, miksi se ei koskaan vastannut siihen mitään. Mutta että pitääkin AINA tehdä jotain typerää. No, onneksi se kyllä tiesi, että mä olen liikenteessä joten voin sitten taas vedota ystävä alkoholiin…no, noloa kumminkin.

Ilta sujui muuten kyllä mainiosti. Olin kyllä melko huppelissa, mutta aika kivassa sellaisessa. Hyvä fiilis taisi näkyä päälle päin, koska mulla oli paljon ystäviä ko. iltana. Rahaa ei mennyt euroakaan, joka taitaa olla mun henkilökohtainen ennätykseni. Mä tässä taannoin narisin siitä, kun kukaan ei koskaan tarjoa mulle mitään, mutta pari viime kertaa on romuttanut tuon kuvitelman. Herrasmiehiä on kuin onkin olemassa. Ikävä kyllä mitään varteenotettavaa seuraa ei reissulta löytynyt, mutta muutoin hyvinkin hauskoja ja mukavia ihmisiä. Eli kivaa oli

Lauantaina menin auttamaan kaveria rakennustalkoissa. Sahattiin, naulattiin ja maalattiin. Mittailtiin ja mietittiin. Syötiin pizzaa ja naurettiin. Hyvä fiilis sen kuin jatkui edellispäivän huminoista ja tihkusateesta huolimatta.

Sunnuntaina tein extemporereissun Satakuntaan, jota kyllä kaduin jossain vaiheessa. On se vaan hullun pitkä matka ajella edestakaisin samana päivänä. Varsinkin kun perillä kerkesin olla vain tunnin tai jotain.

Joka tapauksessa viikonloppu oli toimelias ja rentouttava, nyt taas uudella innolla työn touhuun…..heh, uskoo ken näkee

Mukavaa (ja toivottavasti edes vähän aurinkoista) viikkoa kaikille!