Hopeinen

Jep, tähän aikaan yöstä voi taas palata tähänkin aiheeseen. Sikäli tämä N-tarina on säästöliekillä. Itsellä vähän jonkun sortin syysdepistä päällä, eikä oikein N:kään jaksa enää innostaa. On se niin solmussa niiden kotiasioidensa kanssa. Silti, kyllä mä huomaan  toisinaan, että sitä kiinnostaa mun tekemiset melko paljon. Ja sanomiset.

Satuin tuossa eräänä päivän FB:n kautta heittämään sille erääseen asiaan liittyen lausahduksen “katos poikaa”. Koko viikon olen nyt sitten tätä samaista lausahdusta kuullut hoettavan, milloin missäkin tilanteessa. Ja vielä useammassa tilanteessa tulee “katos tyttöä”. Hih. Se taisi jotenkin loukkaantua tuosta “poika”-nimityksestä. Vaikka yritin vedota sen hyvään huumorintajuun, niin selkeästi homma kolahti sen itsetuntoon. Lisäksi minua odottaa joku tuntematon kosto N:n taholta. Jännityksellä odotan, mitä nurkan takaa löytyy. Satuin nimittäin lähettämään tj:lle erään presentaation saatesanoin “laadimme tämän yhdessä assistenttini XN:n kanssa”. Ja ihan vaan N:ää kiusatakseni.

Tuollaista pientä kiusailua siellä töissä on koko ajan. Aiheesta ja asiasta riippumatta, jotain peliä on koko ajan. Se huvittava puoli N:ssä on, että jos se huomaa, etten innostu vitsinvääntämisestä sen kanssa, se alkaa heti hyvittelemään ja ottamaan sanojaan takaisin. Sanoinkin viimeksi sille, että ole nyt edes sinä sellainen mies, joka seisot sanojesi takana . Toisessa tilanteessa se yritti koko ajan saada vedon aikaiseksi erään asian suhteen. Aluksi sanoin, että selvä, jos voitto on tarpeeksi hyvä, niin olen mukana. No kyse on kuitenkin sellaisesta asiasta, jossa en voi voittaa (töihin tuleminen ennen klo puoli yhdeksää…heh..vattu miten typeriä juttuja mä kirjoitan tänne!!!), niin luovutin. Se oli sitä mieltä, että olen luuseri, kun en uskalla lähteä juttuun mukaan. Ja minä vastasin sillen näppärästi, että “kuule N, SUN pitäis tietää, että mä en kilpaile asioista, joita mä en voi voittaa”. Ja vasta sanottuani tuon tajusin, että tuohon sisältyy kyllä merkitystä kerrakseen, ihan muuhun kuin arkipäiväiseen työasiaan liittyvää.

Sellaista siis. Onhan se ihan piristävä tapaus siellä töissä, sellainen kaikkien kaveri. Mutta jotenkin sellanen tohvelisankari sen naisensa kanssa. Nytkin lähtivät viikonlopuksi mökille. N teki lähtöä seuraavin sanoin: “Ollut taas niin lämminhenkisiä keskusteluja tällä viikolla, että tätä mökkireissua ei voi sanoa odottavansa”. “Toivottavasti pääsen nopeasti pois, jos tulee liikaa sähköä ilmaan”. Jne. Ja silti se menee sinne. No, ehkä mäkin menisin vastaavassa tilanteessa. Käy vähän sääliksikin koko heppua. Kun jotenkin arvaan miten tuossa lopulta käy - nainen lähtee, ja N hajoaa. Huuh. Toivotaan kuitenkin parasta heille (ja tässä olen nyt aivan vilpitön).

Se N:stä tällä kertaa

Kiintoisaa ainakin omasta mielestäni

Mutta joo, pakko vielä pikkuisen pohtia tapaus N:ää. Sehän siis on vallankin avoimesti jutellut minulle näistä parisuhdeongelmistaan, ja samoin tein aina on myös tullut asetelmakin selväksi. N haluaisi jatkaa, nainen ei. Ainakaan vielä. N myös totesi viime keskustelussamme, että “jos ja kun ero tulee, niin tulee menemään pitkän aikaa, ennen kuin voi taas todella ihastua”. Näinhän se toki on, ja kaikki kunnia siitä N:lle, että kertoo näitä asioita minulle. Olen oikeasti vähän otettu tuosta. Onhan se kuitenkin välitön ihminen, ei siinä mitään, mutta melko pinnallinen sitten loppupeleissä tuolla työyhteisössä ainakin. Myös N mainitsi samaisessa keskustelussa, että sitten alkaakin varmasti villi etsikkokausi, kun se ero tulee. Minä siinä naisena sitten puolustamaan kaikkia oman sukupuoleni edustajia, varovasti mutta selkeästi sanoin kuitenkin N:lle, että muistaa kuitenkin vastakin sitten ne toisen osapuolen tunteet. Hänen sanoin kun nainen “saattaa illalla todellakin olla niin viehättävä ja rakastettava, ja sitten aamulla iskee pakokauhu, eikä halua kuulla koko ihmisestä ikinä enää mitään”. Ja baarituttavuuksilla ei niin suurta väliä ole, eri asia sitten, jos on tutumpi. Siten pitää pelin henki tehdä heti selväksi. Ja sain sen käsityksen, että se tarkoitti jollain kieroutuneella tavalla minua? Joten vastasin sille, että minä en ainakaan ikinä erehtyisi sähläämään minkään vastaeronneen, elämässään eksyneen miehen kanssa. Hohhoijjaa…aika hurjaa puhetta multa…considering että tunnen itseni, eikä tuo todellakaan ole minulle mikään este,jos puhutaan yhdestä illasta. No anyway, yritin kuitenkin tehdä ymmärretyksi, että minä en ole sitten mikään laastarivaihtoehto, ja että olen liian vanha kettu hyväksikäytettäväksi enää. Puolivitsinä sanoin N:lle, että minut kannattaa sitten jättää rauhaan. Vastaukseksi sain vaan naurahtelua.

Entäs töissä sitten? N:n käytös minua kohtaan on ollut suorastaan ylitsepursuavan ystävällistä, kaverillista (ko?). Ja nyt sanon käsi sydämellä, että jos en tietäisi asioiden oikeaa laitaa, väittäisin, että mies on enemmän lääpällään minuun, kuin minä ikinä siihen! Kaikki sen eleet, sanomiset, tekemiset viittaa siihen. Se hakeutuu mun seuraani, se katsoo aina minua puhuessaan, isommassakin porukassa. Se tulee monta kertaa päivässä siihen minun koppiini puhumaan niitä näitä, lähtee mukaan tupakalle vaikkei edes polta. Tää on jotenkin ihan jakomielinen tilanne, kun toisen ruumiinkieli on niin selkeää, ja sitten kuitenkin ne puheet ja sanomiset ovat ihan toista maata. Ja ihan oikeasti uskon, että se varmasti tarkoittaa sitä mitä sanoo.

Mutta, sen enempää haikailematta, näillä mennään, ja nautitaan nyt sitten huomiosta niin kauan kun sitä on saatavilla. Luulenpa vaan, että sillä on ehkä minusta samanlaiset ajatukset. Kovin mielellänihän minä sen kanssa vietänkin aikaa, jo pelkästään siksi, että sen kanssa tullaan hyvin juttuun. Ja varmaan ihan samalla tavalla se huomaa minusta sen, että pidän siitä. Ja puhun toista .

- Pitäis keksiä joku hyvä ja tasokas ravintola lauantaiks, N sanoo.

- Siis ruokaravintola?, minä kysyn takaisin.

- Joo, sellainen rauhallinen.

- Pitääkö sun tehdä vaikutus johonkin ihmiseen sillä paikalla?

- No eipä oikeestaan, emännän kanssa ollaan menossa syömään.

- Jaa, no sitten sun kannattaa keskittyä tekemään vaikutus omalla itselläsi. Siis jos haluat.

- No niin, en mä nyt tiedä mitä mä haluan.

Yllä siis minun ja N:n vuoropuhelu töissä tänään. On se reppana vaan niin kiinni siinä avokissaan vielä. Ja nyt sitten ovat kai menossa syömään yhdessä. Hyvä, että se oli kuitenkin “vaan” avovaimo, jonka se vie syömään. Olisin pissinyt housuuni kateudesta, jos se olisi ollut joku muu. En mä tiedä, mä jotenkin olin ihan onnessani sen puolesta. Kai mä olen jotenkin alitajuisesti koko ajan tiedostanutkin, että se on niin pahoillaan tästä niiden tilanteesta, että turha mun on yrittää siinä välissä mitään dramaattista juonenkäännettä saada aikaiseksi. Suosittelin siis N:lle muutamia hyväksikokemiani ruokapaikkoja Helsingissä. Ja toivon sydämestäni, että heidän kohdallaan ei ole kysymys Viimeisestä Ehtoollisesta, vaan että saisivat viimein selvyyden suhteeseensa. Täytyy olla aika raastava tilanne molemmille osapuolille. Ollaan, muttei kuitenkaan olla. Ja takana kuitenkin pitkä yhteinen historia. Tsemppiä siis heille.

Tuolla silmukan kiristymisellä viittaan työelämään. Tän täytyy taas olla jotain mr. Murphyn kiusantekoa, tai jotain kohtalon oikuttelua. Joka tapauksessa pomo kutsui minut ja N:n tänään huoneeseensa. Eräs toimi työpaikassamme jäi tyhjäksi, kun sitä hoitanut henkilö lähti uusiin haasteisiin työpaikan ulkopuolelle. Uutta ihmistä ei palkata, vaan työt jaetaan. Aivan oikein, minun ja N:n kesken. Tämä tietää sitä, että jatkossa teemme kahden käyntejä maakunnissa sijaitseviin toimipisteisiimme, joudumme yhteisille koulutusmatkoille, ja muiltakin osin tekemään hyvin, hyvin paljon töitä keskenämme. Kyllä täytyy sanoa, että siinä meikäläistä sitten koitellaan oikein urakalla. Tavallaan olen oikein iloinen asiasta, siis muutenkin kuin vain N:n osallisuudesta siihen. Pidän työn sisällöstä ja se sopii hyvin yhteen myös siihen, mitä tänä päivänäkin jo teen. Silti pohdin, että käyköhän tässä minulle köpelösti? Jos vaikka tämä ns. pintaihastumiseni N:ään vaan syvenee, mitä enemmän olemme tekemisissä? Miten sitä voi kukaan tai mikään estää? Tai voihan käydä niin, että kun toisen kanssa joutuu tekemään täydet päivät töitä ilman hengähdystaukoja, niin se viehätys katoaa, ja voidaan taas palata “ruotuun”, ja takaisin vain hyviksi työkavereiksi.

Mene ja tiedä, mutta tällaista yllätysmomenttia en varsinaisesti olisi nyt kaivannut…

Vähän ristiriitaiset fiilikset. Ensi viikolla pitäisi olla lähdössä reissuun Saksaan. Oikeasti ihan sairaan makeeta mun mielestä. A-luokan reissu hyvien kavereiden kanssa, ei koiria, ei lapsia. Samaan aikaan olisi kuitenkin nuo perinteiset suunnittelupäivät. Ja juuri äsken kuulin, että nyt myös N on vieraslistalla. Toisaalta on ihan hemmetin hyvä, etten mä ole siellä, tiedän, että en varmasti osaisi ollenkaan käyttäytyä. Lässyttäisin N:lle kaikkea soopaa ja saisin taas morkkistella seuraavana päivänä. Toisaalta olisi ihan kiva käydä puhdistamassa ilmaa siellä, vaikkapa ohimennen kuitata se meidän edellinen reissu N:n kanssa.

Lisäksi mua ahdistaa ajatus siitä, että Jii ja N on siellä siis yhtäaikaa. En vieläkään usko, että Jii mitenkään alkaa retostelemaan viimeisimpiä tapahtumia siellä, mutta voin vaan kuvitella, mitä jokainen mielessään ajattelee, jos yhtään tulee meikäläisestä puhe.

Äsken nimittäin oltiin syömässä N:n ja toisen kolleegani kanssa. Ja saatiin aikaan Cherryn kasvoille kirkkaan punainen nolotus. Tällä toisella kolleegalla on jokseenkin ärsyttävä tapa saada asiat kuulostamaan ihan erilaisilta, kuin miten ne oikeasti ovat. Juuri äsken se selitti, kuinka minä muutun harvinaisen “sosiaaliseksi” jossain vaiheessa iltaa, ja harvoin vietän reissuilla omassa huoneessani yötä. Pöh. Oikeasti viime kerta oli ensimmäinen, kun mitään tuollaista sattui. Onhan se totta, että kun kaikki läheisimmät kolleegani nyt sattuvat olemaan miehiä, niin paljon vietän aikaa heidän kanssaan. Ja tähän asti kaikki onkin mennyt hyvin, ja olen siellä “hyvänä jätkänä” niiden kanssa. Nyt vaan tuntuu, että viime aikoina on tullut vähän jännittyneitä vivahteita näihin juttuihin. Which is not good.

Nyt täytyy varmaan oikeasti ottaa vähän Ladymaisempi asenne näihin juttuihin, ja yrittää vaikka loukkaantua, jos nämä vihjailut jatkuvat. Tai sitten mun täytyy huijata näitä, ja sanoa, että olen löytänyt miehen itselleni. Kai se on jotenkin arvattavissa, että pidemmän päälle sinkkunainen saman ikäisten miesten yhteisössä joutuu jonkinlaiseen “rooliin”, ihan tahtomattaan. Ja on kai sitä vähän syytä minussakin, ei kannattaisi olla niin kiva kaikille. Kuvittelevat ihan liikoja sellaisista.

Ja hitto, tuli mieleen, että Suloinenkin on siellä suunnittelupäivillä! No, voivat sitten kolmistaan naureskella minulle siellä….

Voi apua!

EDIT: Tää on ihan uskomatonta farssia jo. Juuri äsken tuli sähköpostiin ilmoitus, että suunnittelupäivät on siirretty marraskuulle. Siis mä joudun kun joudunkin menemään sinne. On siinä sitten varmaan olemista…minä, N, Jii, Suloinen….huhhuh. Oikeasti, on todella, todella outoa, että ne siirrettiin. En keksi mitään muuta selitystä, kuin että kohtalo haluaa nyt toden teolla koetella…

Niin, taisinpa todeta tuon edellisen postauksen aluksi olevani kahvilla. Mutta nyt siis kävin oikeasti kahvilla, jotta en olisi niin kahvilla

N:n kanssa. Ja tilanne syntyi jotenkin niin tyhmästi, että jäin taas ihan oikeasti miettimään edes yhtä ainoaa järkevää perustetta, miksi mä nään tuossa N:ssä yhtään mitään. Sitten päädyin taas samaan vastaukseen, kuin ennenkin. Just siks, että se on niin kummallinen.

Olin siis lähdössä kahville, ja huutelin, että onko muita lähtijöitä. N vastasi, että joo, jos odotellaan pari minuuttia. No, kun lähdön hetki koitti, niin kävi ilmi, että kukaan muu ei ollutkaan menossa, eli kahdestaan olisi meidän pitänyt lähteä. N:n ilme oli jotenkin niin tympeä ja sennäköinen, että se oli juuri kuullut maailman huonoimman uutisen. Tokaisin siinä sitten jotain tyhmää, että “ai, etsä uskalla lähteä mun kans kahdestaan”. Mutta jotenkin alkoi ärsyttämään se. Lähdin siitä sitten menemään, niin ei mene kuin pari minuuttia, kun se tulee perässä ja huutelee, että pitääkö se noin kovaa juosta karkuun. Pöh.

Kahville siis päästiin, mutta olin jotenkin ihan vittuuntunut jo valmiiksi siinä. Jotain ympäripyöreätä juteltiin taas viikonlopusta ja Viron reissusta, ja taisin mä jo vähän naurahdellakin siinä. Sitten se yhtäkkiä pamauttaa mulle kysymyksen, että “missäs kunnossa ite olit siellä?”. Ihan viattoman tuntuinen kysymys, mutta mä jotenkin häkellyin. Vastasin vaan jotain diipadaapaa, ok kondis oli ollut koko reissun ja kaikki hyvin. Mitä se nyt tuollasia kyselee??

Äh, en tiiä. Mikä siinä tyypissä oikeesti viehättää? Mikä?

Jokseenkin hysteerinen alkaa olla jo tämä fiilis. Yliväsymystä kai, tai jotain, mutta ihan kahvilla koko nainen kyllä nyt. Mitään kovin kummallista nyt ei ole tapahtunut, mutta pikkuinen reissuraportti nyt sitten vaikka rustataan tästä.

To-aamuna startattiin siis varhain pikasliipparilla  Tallinnaan. Merenkäynti oli jokseenkin runsasta, ja yllätys yllätys, meikälikka viettikin koko ihanan puolitoistatuntisen laivan vessassa. En tiedä kumpi oli suurempi virhe, mennä kannelle tupakalle, vai laivan vessaan tarpeilleen. Joka tapauksessa vessassa iski kylmä nihkeä hiki pintaan, ja sen jälkeen alkoikin sambatanssit vatsaontelossa. Niin siis saavuin Tallinnaan kutakuinkin hehkeänä ja hyvävointisena valmiina päivän koitoksiin. NOT!

Teki hiukan tiukkaa toipua tuosta meripahoinvoinnista, kun tuntui, että hotellikin kellui vielä. Edustin siis suomalaisuutta taas oikein toden teolla hoippumalla ja hoipertelemalla hotellin käytävillä ripsivärit poskilla. Ou jee. Ja aivan vesiselvänä vielä, mutta sitä ei kai nuo paheksuvakatseiset hotellivieraat oikein olisi uskoneet. Olihan muuten voittajafiilis, aamuyhdeksältä naama turvoksissa ja mekko vinossa. Jessus.

Onneksi sentään tokenin tuosta, ja onnistuin jopa olemaan suhteellisen aktiivinen seminaarissakin. Olin kyllä aamulla päättänyt, että seuraavaksi aamuksi en ehdoin tahdoin tuollaista oloa hanki, ja viininmaistelut jättäisin kyllä sen illan osalta muille. Joo. Uskoo sitten ken tahtoo. Koska eihän mulla ollut enää ollenkaan huono olo, siinä vaiheessa kun virallinen osuus oli ohi, ja tuli aika lähteä illallistamaan Tallinnan yöhön. Löydettiinkin tosi kiva pikkuinen baari, missä oli oikein herkulliset annokset. Ja drinkit. Ei nimittäin mennyt aikaakaan, kun pöydässä oli vajaa 10 tyhjää viinipulloa, ainakin parikymmentä tyhjää tuoppia, isot mintuntuoksuiset Mojito-drinksut puolillaan ja löytyipä siitä vielä pari Margaritaa ja yksi Cosmopolitankin. No eihän sitä mukavaa iltaa suinkaan voinut siihen jättää, ja niinpä päätettiin jatkaa matkaa toiseen baariin. Löydettiinkin paikallinen karaoke-baari vanhasta kaupungista, ja myöhemmin osoittautui, että minun ei olisi kyllä kannattanut sinne astua jalallakaan. Sillä tapojeni orja olen, ja jos meno alkaa hyytyä, pitää sitä tietenkin vähän järjestää. Niinpä päätin vetäistä karaoket, ja koska ajattelin, ettei kehno laulutaitoni ole vielä tarpeeksi kamala kuulijoiden mielestä, niin lauloin biisin Eestiksi . Voi jessus, oli siinä porukalla hauskaa, kun meikäläinen yrittää tosissaan vääntää tunnetta mukaan viron kielellä. Hih.

Vieläkään ei raksuttanut ajatus eikä järki, ja jatkettiin matkaa Virun yökerhoon. Siellä sain varmaan elinikäiset vatsakrampit, kun rakkaat vittuilijakolleegani päättivät antaa minulle vuorotellen yksityisnäytköksiä kasaridiscotanssityylistä. En kyllä muista taas hetkeen nauraneeni niin paljon!

Jossain vaiheessa toki päästiin sitten myös henkevyyksien puolelle, ja jouduin seikkaperäisesti kertomaan, mikä minua viehättää työkavereissani.. Yritin kyllä epätoivoisesti sanoa, että on aika vaikeaa antaa mitään objektiivisia näkemyksiä, kun ollaan niin hyviä frendejä. Silti inttäminen jatkui, ja loppuviimeksi oli sitten pakko vastata, että “en panis”. Vastaus herätti tietysti hirveän kysymystulvan, taisi kolahtaa miehiseen itsetuntoon tuo. Kuittasin homman sanomalla, että “enhän mää vois sen jälkeen nauramatta enää nähdä teitä töissä, jos eksyttäis samaan sänkyyn”.

Sainpa myös palautetta N:stä. Eli jotain nämä kaverit ovat huomanneet, tosin minun edukseni. Eli naureskelivat siinä, että N tekisi mitä vaan vuokseni. Yritin kyllä varovasti kysellä, että mitä noin niinkuin esimerkiksi, mutten sitten uskaltanut sen enempää asiaan puuttua, vaan naureskelin muiden mukana vaan ja totesin, että eihän se N:n vika ole, että mä oon niin HOT

Perjantaina oli kieltämättä hiukan hutera olo aamulla, enkä oikein saanut aamupalalla montaakaan palaa alas kurkustani. Onneksi Burana teki tehtävänsä ja päivä meni kutakuinkin siedettävästi. Lounaspöydässä sain asiakseni laittaa N:lle viestiä eräästä työasiasta. Asiallisen vastauksen lisäksi sain epämääräisen kyselyn siitä, miten ilta oli mennyt. Kysymykset olivat jotenkin..hmm.. syyttäviä? Olin vähän ihmeissäni, enkä sitten viitsinyt vastata muuta kuin jotain ympäripyöreätä.

Loppuviikonloppu menikin sitten joten kuten sumussa. Tuli oltua järjestyksenvalvojan tehtävissä, siivoiltua, lenkkeiltyä ja treenattua ja jopa töissäkin käytyä.

Ja nyt siis istun täällä töissä ihan pää huurussa ja yritän saada jonkinlaista otetta arkeen.

Huomennahan taas otetaan suunta kohti naapurimaata, tällä kertaa vaan ilmansuuntan länsi. Ou nou, mitähän siitä taas seuraa???

Ihanat rakkaat työtoverini!

Tiedän, että teistä on todella mukavaa kiusoitella minua, ja usein se onkin melko harmitonta ja hyväntahtoista. Usein kiusoittelun aiheet ovat itseni aiheuttamia, siten ihan aiheellisiakin. Ja hyvässä seurassa toki kuuluu asiaan välillä vähän vittuilla kavereille.

Mutta toisinaan meinaa tulla kuolema teidän kanssanne. Jostain syystä nuo vattuilut aina liippaavat jotain yhteisiä illanviettojamme. Tiedänhän minä, että olen kovin äänekäs, nauravainen ja hmm…estoton, kun vaihdan vapaalle. Mutta luulen, että se on teidän mielestänne oikeasti ihan hyvä juttu. Tänään kuitenkin olisin voinut nirhata teidät siihen paikkaan, sillä joukossamme on eräs työtoveri, jonka en soisi kuulevan kaikkia, nyt jo iänikuisen vanhoja mokailujani.

Hänen ei tarvitsisi tietää, että viime syksynä jouduin huijatuksi esimieheni taholta siitä, että saunatilassa on vain yksi pukuhuone. HÄN ei tiedä, että mielestäni on ihan ok, että miehet ja naiset saunovat keskenään. Oikeasti, siinä ei ole mitään kummallista. Hänen ei olisi tarvinnut tietää, että kävimme naku-uinnilla, tai sitä, että tuhannen tuiterissa laskettelin liukurilla Messilän laskettelurinnettä alas toissa vuonna. Eikä sitä, että kyseisenä iltana minulle piti seuraa useampikin herrasmies, yhden vierestä jopa heräsin (toim.huom Suloinen). Hän nimittäin EI tiedä sitä, että minä en ollut ollenkaan niin otettu näiden herrojen huomiosta. Esititte asian niin, että se kuulosti ihan päinvastaiselta.

Hänen ei myöskään olisi tarvinnut tietää, että viime keväänä polskuttelimme porealtaassa aamuseitsemältä, pitkän illan päätteeksi. Eikä sitä, että olin kovin väsynyt itse kokouksessa, ja taisin hetkeksi torkahtaakin.

Oikeastaan epäilen, että Hän edes ymmärtää, kuinka läheisissä väleissä olemme. Tuskin hän ymmärtää, miksi nukuin teidän välissänne viime reissulla. Tuskin Hän ajattelee, että olemme vain rakkaita ystäviä keskenämme.

Pyydän nöyrimmin ja ystävällisimmin, että säästäisitte nämä kamaluudet sellaisiin tilanteisiin, joissa Hän ei ole paikalla. En kertakaikkiaan pysty silloin puolustautumaan, koska menen niin häkellyksiin tilanteesta. Punastumiseni ja änkyttämiseni varmasti vain lisäävät Hänen käsitystään siitä, mikä olen…. Pyydän, rakkaat. Ei enempää muisteluita, eihän.

Vaikka sanottekin jälkikäteen, että vain kiusoittelette, niin ymmärrättehän, että Hän on jo käsityksensä muodostanut. Ja kuvittelee, että kiusoittelulle on hieman erilaiset perusteet kuin oikeasti olisi. Ja varsinkin, kun Hän saattoi omin silmin todeta ihan saman minusta, kahden kesken, kuukausi sitten. Voi prkl, aarrgghhhh!!!

 Kiitos, Cherry

Joten kuten on tämäkin päivä hurahtanut täällä töissä. Melko seesteistä ja normaaliahan tämä on, kun ei anna ajatuksilleen siipiä.

Mulla oli jotenkin kauhea uhma päällä, kun aamulla tulin töihin. Vaikka yritin olla mahdollisimman normaali, niin en voinut sille mitään, että N ärsytti mua. Voi reppanaa, eihän se ole tehnyt mulle mitään väärää. Mutta toisaalta, jos se ei tiedä, että mua ärsyttää, niin ei kai siitä vahinkoakaan voi olla, vai voiko?

Ärsytykseni ilmenee lähinnä niin, etten huomaa koko tyyppiä. Olen muka niin syventynyt töihini, etten ole kuulevinani sen juttelua tai kommentteja. Joskus on sitten pakko muka havahtua, että “ai mitä, mä en nyt kuunnellut”-tyyliin. Ihan tyhmää, mä tiedän.

Olin jo päättänyt, etten lähde syömäänkään samassa seurueessa, mutta jotenkin ajauduin sitten kuitenkin samaan aikaan ruokalaan. Enkä nyt tosiaan ainakaan eri pöytään ala mennä istumaan, se nyt olisi ehkä hiukan lapsellista….:)

Siinä pöydässä sitä taas  yhtäkkiä kiinnosti ihan valtavasti, miten mun viikonloppu oli mennyt, oliko bileet ja menikö myöhään, kenen kanssa olin jne. Mun oli ihan PAKKO tekaista sellanen hätävalhe siihen, että joo, oli tosi kivaa ja meni luvattoman pitkään…hitto! Mut jotenkin ei ylpeys antanut periksi sanoa, että ei, istuin vaan kotona ja mietin miten perseestä tää on… No, kun kerran olin suustani tuon sammakon päästänyt, en tietenkään enää voinut perua puheitanikaan, joskin yritin kyllä vältellä puheenaihetta. Ja tietysti just sillon se kyseli kaikkea ihan asiaankuulumatontakin illan kulusta. Jopa siinä määrin, että mä kysyin siltä suoraan, että “anteeks, mutta miksi sua nyt noin paljon kiinnostaa?”. Siihenhän se vastas tietysti vaan, että “no kunhan nyt kyselen”, ja naurahdukset päälle.

Kerkesin mä jo vähän lämmetä sitten päivän aikana, enkä muistanut enää “murjottaa” N:lle, ja päädyttiin lukemaan viikon horoskooppimme kimpassa. Naurettiin, että keskiviikko taitaa olla meidän päivä. Eli N:n ehdotuksen mukaan vaihdamme sitten yhdessä uuteen työpaikkaan. Naureskelin siinä, että joo, niin tehdään, vaikka sisäinen ääneni huusi jotain ihan muuta.

Mulla on näköjään sellainen taipumus, että jossai paniikin ja hermostuneisuuden rajatilassa sanon ihan mitä sattuu. Siis jotain ihan muuta mitä tarkoitan. Esim. nyt tuo hierontakeissi tuolta aikaisemmin. Miten mä voin niin tylysti vaan sanoa, että thanks, but no thanks, vaikka haluaisin jotain ihan muuta? Ja sitten tänään, kun se ehdotti kahvillemenoa, niin kieltäydyin muka kiireen takia, vaikka ihan sikana olisi huvittanut mennä. Tietysti.

Juuh, onneksi tää on lyhyt viikko, torstain ja perjantain olenkin sitten työmatkalla. Pelottaa vaan jo etukäteen, että mitähän siitäkin tulee. Mukana kun on pari kolleegaa, jotka aina tykkää (hyvässä hengessä tosin) retostella mun tempauksillani jälkikäteen. Niinkuin esimerkiksi sen, että päätän aloittaa lauluperformanssin keskellä pientä Tallinnan lauttaa ihan vaan siksi, että mulla on tylsää. Ja tietysti pöydällä. Auts. Noin siis vuosi sitten ehkä tänä vuonna sivistyneemmin. Tai jos yrittäisi edes vähän myöhemmin, kuin heti klo 8 aamulla….

Ja sitten taas päivän K-viesti: Myöhästyneet synttärionnittelut! Oli muuten eka kerta, kun se ikinä muisti mua onnitella. Mitähän sekin nyt sotkee oikein?

Tai no mikä selvis? En tiedä itsekään. Ei kai mikään muu, kuin se, että ei se ainakaan minun seuraani kaipaa viikonloppuna.

Lähdettiin siitä töistä kävelemään, se edellä ja minä vähän perässä. Se kääntyi kysymään minulta, että “meinasitko lähteä liikenteeseen tänään?” Vastasin, että en nyt ole päättänyt asiaa vielä. Sitten tiedustelin ihan muina miehinä, että mikä sen fiilis on, noin niinkuin yleisesti. Ihan ok, välillä tietysti asiat pyörii mielessä, mutta yleisesti ottaen ihan ok fiilis kuulemma. Olin jo autolla siinä vaiheessa, ja sanoin sitten, että jos tuntuu siltä, että kaipaa juttuseuraa, niin voi sitten ilman muuta soittaa mulle. Se naurahti, ja kiitti. Ja sanoi sitten, että voi mennä ilta aika hiljaisissa merkeissä. Ja toivotteli viikonloput perään.

Aarghaarghaargh! Tuli just sellanen olo, että ei hemmetti. Nyt mä paljastin itseni, mokasin, kämmäsin, munasin! Mun oli PAKKO laittaa viesti sille perään, missä vähän “selittelin”. Inhoan noita selittelyviestejä, mutta nyt oli pakko. Laitoin sille suunnilleen näin:

“Ethän käsittänyt väärin mun sanomisia? Joskus vaan, kun yksin kelailee asioita, niin ne tuntuu entistä ikävimmiltä… Mutta kun taisin vähän mokata silloin viimeks, niin ei välttämättä kuulostanu ihan vilpittömältä tarjoukselta. No, oli miten oli, niin hyvää viikonloppua!”

Vastaus: “Älä murhedi, sain ihan vilpittömän kuvan, mut oikeesti haluan myös käydä asiat läpi yksin.. Kiitti kuitenkin..”

Ja siihen vielä mun mielestä muka niin järkevä frendiviesti: Hyvä niin. Oikeesti, asiat aina järjestyy jollain tavalla, ja nekin asiat, mitä ei heti ymmärrä, saa vastaukset aikanaan. Sitä paitsi ethän sä oo yksin, onhan sulla neiti Bacardi seurana Se on joskus tosiaan parasta seuraa.

Huoh. Toivottavasti mä en nyt ainakaan lisännyt sen muutenkin ilmeisen paskaa fiilistä. Ja toivottavasti se ei nyt ole mitenkään ahdistunut musta. Kun ei selvästi voi olla kovin kiinnostunutkaan.

Voi helvetti, millon mun elämästä tulikaan taas tällaista?? Millon musta tuli tällainen??

- Voisitsä hieroa vähän mun hartioita?

- E-en! Tai siis..en mä nyt tälleen kesken työpäivän viittis… (punastuin, hihitin!)

- No pikkuisen olisit voinut, ihan jumissa.

Arvatkaa miten paljon mä olisin halunnut??!! Mutta en mä uskaltanut. Toisaalle, kun kerroin asiasta, niin sanottiin, että tuohan oli suora kutsu. Mutta mä en usko, ennen kuin rautalangasta väännetään.

Tänään taas on aamusta asti ollut epämääräisen hankala olo. Sellanen perhosia mahassa, ja en tiedä miten päin olla. N kertoo tuossa koko ajan, että on ajatellut olla vähän liikenteessä viikonloppuna. Mutta mä en saa selvää, yrittääkö se ehkä vihjata mulle jotakin…ehkä vaan kuvittelen? Äsken se kysyi multa ihan yhtäkkiä, että millon ne sun synttärit on? Sunnuntaina, vastasin. Jaa…, se sanoi, pitää sitten varmaan onnitella etukäteen, kun tuskin sunnuntaina nähdään. Siis TIEDÄNHÄN mä, ettei me nähdä, se on sanomattakin selvää. Mutta silti joku kaikkeen hyvään uskova pikkuinen minä sieluni sopukoissa toivoisi, että tavattaisiin. Tai tavattaisiin vaikka jo lauantaina, ja jatkettaisiin sunnuntaina. Heh. Mutta sellainen pitkä, intensiivinen tuijotus suoraan silmiin, kun sanoo noin, herättää mussa kysymyksen, että “toivotko sitä?”. Että tavattaisiin?

En tiedä, tänään on jotenkin todella sekavat ajatukset. Ehkä mä vaan salaa toivon, että se ehdottaisi mulle jotain, ja samalla toivon, että ei. Kun edelleen tiedetään, mikä on sen henkinen tilanne. Koska mä tunnen ja tiedän itseni, jos syystä tai toisesta ajauduttaisiin nyt samaan seurueeseen iltaa viettämään, mua ei taitaisi jarrutella mikään. Hui, pelottava ajatus. Oikein ottaa mahasta. Tiedätte kai, kun oikein kovasti toivoo jotain, ja samalla pelkää?

Rukous

Rakas taivaan isä, anna minulle voimaa taistella kiusauksia vastaan. Anna minun ymmärtää, että tuo ihminen ei ole minua varten. Anna minun tajuta, että minun pitää lopettaa ajattelemasta sitä NYT. Auta minua unohtamaan nämä haaveilut, ja palauta minut maanpinnalle. Pyydän! (Anna sen myös tykätä minusta ihan pikkuisen….)