Hopeinen

No niin, nyt yritän saada jotain järkevää tekstiä aikaiseksi. Kokonaisuus on kyllä mulle itsellenikin niin hämärän peitossa, etten tiedä saako tästä kukaan muukaan tolkkua, mutta yritetään.

Eli lauantai-aamuna lähdettiin suurin odotuksin Pohjanmaalle. Hiukan jännittikin, miltähän tuntuisi taas nähdä kaikki tutut ympäri Suomen, ja ennenkaikkea, miltä tuntuisi nähdä Kesämies. Jännitystä tosin lievensi se seikka, että Kesämies tosiaan soitteli minulle pari viikkoa takaperin, joten ajattelin, että se odottaa tapaamista ihan yhtä paljon kuin minäkin. Se, että odottiko se sitä, vai ei, ja mikä meni pieleen ja missä kohtaa, ei kyllä sitten koskaan auennut minulle.

Saavuttiin paikalle, hoidettiin ilmoittautumiset sun muut ja suunnistettiin ensimmäisenä syömään. Ja siellähänä se seisoi, Kesämies koko komeudessaan, ihan yhtä hyvännäköisenä kuin aina ennenkin. Nyökättiin lyhyesti ja ujosti moit siinä. Vähän ajan päästä lähdin viemään koiraa ulos, ja Kesämies sattui, yllätys yllätys, samaan aikaan siihen. Juteltiin niitä näitä, ja huomasi, että molempia hiukan jännitti tilanne. Mutta sen käsityksen silloin sain, että se ilahtui tapaamisesta.

Saman päivän iltana oli sitten avajaisbileet. Istuttiin samassa pöydässä ja tuijoteltiin toisiamme silmiin. Se otti mua kädestä kiinni pöydän alle ja kuiskasi miten ikävä sillä on ollut mua, ja että miten sen pulssi oli hakannut kahta sataa, kun se silloin oli soittanut mulle. Ja sanoi, miten helpottunut se oli ollut, kun viimein vastasin, ja olin ollut jopa ilahtunut sen soitosta. Mä olin jotenkin onneni kukkuloilla noista sanoista, ja varsinkin sen eleistä ja ilmeistä. Jotenkin niistä vaan kuulsi läpi sellainen syvä hellyys ja kaipaus.

Mukana pöytäseurueessa oli hyvä ystävättäreni myös, joka oli ikään kuin “yksin” paikalla, ilman muuta seuruetta. Huomasin, että ystäväni oli myös kovin kiinnostunut Kesämiehestä. Jossain vaiheessa tuo ystävätär kysyi sitten minulta, että “kukas näistä olikaan se sun “kesämies”?”. Nyökkäsin Kesiksen suuntaan, ja ystävän ilme meni niin hämmästyneeksi, että siitä olisi pitänyt saada kuva! Sanoi mulle, että “sori, mulla ei ollut aavistustakaan”. Tokaisin siihen itse sitten, että ei haittaa, mutta nyt tiedät.

Illan edetessä tämä ystäväni, sanotaan nyt vaikka Laura, alkoi ehdottelemaan, että lähdettäisiin hänen mökilleen grillaamaan ja jatkamaan iltaa. En ollut kovin innostunut ajatuksesta, mutta lupasin harkita asiaa. Kun viimein sitten oli aika päättää, sanoin, että lähden, jos Kesämies lähtee mukaan, mutta yksin en sinne lähde, varsinkin kun ei ollut mitään käsitystä millä sieltä olisi edes päässyt pois aamulla. Noh, Kesämies sanoo, ettei lähde. Minä sanon, etten lähde. Ystäväni alkaa murjottamaan, ja yritän siinä selittää, että viikkoa on vielä jäljellä, ja että voin tulla joku toinen ilta. Lähdin pois paikalta, ja oletin tietenkin, että Kesämies lähtee mukaani. Vaan eipä näkynyt Kesämiestä enää sinä iltana, ja kuten arvaattekin, selvisi minulle ennen pitkää, että “ystäväni” oli kuin olikin saanut itselleen grilliseuraa….

Jotenkin häkellyin tuosta käänteestä niin paljon, etten oikein osannut reagoida asioihin mitenkään. Laura tosin vakuutteli minulle, että kyseessä oli ollut todellakin vain pelkkää grillaamista, mutta uskoo sitten ken tahtoo. Ainakin tuon jälkeen Kesämies vältteli katsettani, ja pakeni aina paikalta, jos satuttiin yhtä aikaa johonkin. Kysyin Lauralta syytä moiseen käytökseen, ja sain kuulla, että Kesämies oli aamulla rukoillut Lauralta, ettei tämä kertoisi minulle yöllisestä vierailusta. No Laura kuitenkin kertoi. Ties mitkä olivat motiivit, vaikea sanoa.

Parin päivän päästä satuttiin taas samaan aikaan paikalliseen baariin, kaikki kolme. Itse ajauduin jälleen Kesämiehen kanssa samaan pöytään istumaan. En viitsinyt ottaa tapahtumaa puheeksi, jotenkin ajattelin asian niin, että minä en ala kenestäkään kilpailemaan, ja että asiat kyllä selviävät minulle ennen pitkää. Yllättäen Kesämies alkoikin siinä ehdottelemaan, että mentäisiinkö hänen kämpilleen jatkoille….vähän pyöräytin siinä silmiäni, ja kysyin, että ketä hän nyt mahtoi tällä kertaa tarkoittaa. “No sinua tietysti”, se vastasi. Sanoin, että mikäs siinä. Tehtiin siinä lähtöä, niin eipä aikaakaan, kun rakas ystäväni Laura tulee koputtamaan mua olkapäähän, ja kysyy, että saako liittyä seuraan…siinä tilanteessa olisin voinut oikeasti tirvaista sitä päin naamaa. Vastasin, että sorry, en ollutkaan menossa mihinkään, ja että sen pitää kysyä Kesämieheltä sopiiko siihen seuraan vielä liittyä vai ei. Kihisin raivosta, lähinnä kai itselleni, että olin taas yhtäkkiä joutunut keskelle sellaista draamaa, jota ei ole edes parhaissa saippuasarjoissa. Häivyin yksin paikalta, ja päätin, että nyt riittää tämä touhu mulle, että pitäköön toisensa. Tällä kertaa Kesämies lähti sitten kuitenkin mun perääni, mutta mulla oli maku mennyt koko hommasta, ja sanoinkin sille, että pitäisi huolen, ettei enää koskaan soittele minulle, saati sen viikon aikana enää ehdottele yhtään mitään.

Yöllä sain Lauralta viestin, jossa kovasti tahtoi jutella kanssani. En jaksanut vastata viestiin mitään, mutta törmäsin Lauraan seuraavana päivänä. Ei Kesämies ilmeisesti ollut Laurankaan luo enää mennyt, kai se tajusi jo itsekin, miten solmuun se oli asiat laittanut. No, Laura sitten päätti kuitenkin karistaa viimeisetkin toivon rippeet minusta, ja kertoi, kuinka Kesämies oli kertonut MINUN jahdanneen häntä aina pitkin kyliä, ja että MINÄ aina juoksen hänen perässään joka paikkaan, niin ettei hän saa hetken rauhaa. SIIS VOI JUMALAUTA! Sillon mulla meni hermot niin totaalisesti, että harkintakyky petti. Menin siinä sitten kaiken kansan nähden (mutten kuullen) sanomaan Kesikselle, että “JOS VITTU VIELÄ KERRAN KUULEN JOLTAIN, ETTÄ MÄ JUOKSEN SUN PERÄSSÄ TÄÄLLÄ, NIIN KERRON JOKAIKISIELLE VASTAANTULIJALLE, MITEN SE ASIA OIKEASTI ON, JA ETTÄ KUKA ON SOITELLUT JA KELLE!!! JA KERROTAANKO SAMALLA VAIKKA SILLE SUN PIKKUVAIMOLLESKIN??”.

Siihen se vaan sitten vastas nopeasti, että “joo, et kuule enää keneltäkään noin”, ja hävisi paikalta. Sen jälkeen en enää koko aikana saanut mitään kontaktia siihen. Kyllähän se vielä ilmaantui pelastavana ritarina paikalle, kun meinasin joutua pulaan yhden irtiolevan koiran kanssa, mutta en välittänyt siinäkään enää sanoa sille mitään. Käännyin vaan ja kävelin pois, vaikka se jotain huutelikin perääni siellä.

Samana iltana Laura lähti kotiin, sen enempää en sitten tiedä, mitä on Kesämies mahtanut Lauralle sanoa, ja mikä oikeastaan Lauran sanomisista oli totta ja mikä ei. Kai sen motiivit oli saada mut vihaamaan Kesämiestä, ja siinä se onnistui.

Vikana iltana sitten ajattelin vielä kerran (vitun äiti Teresa….), että yritän saada edes pöydän puhtaaksi. Olisin vain sanonut, että ei kanneta kaunaa jne. Siinä vaiheessa itseltä oli niin maku mennyt koko hepusta, että oikeastikin olisin voinut haudata sotakirveen ja jättää asian siihen. Eniten kuitenkin inhoan tilanteita, joissa pitää vaivaantua toisen läsnäolosta, ja olla mykkäkoulussa niinkuin teinit konsanaan. Pyysin sitten jossain vaiheessa Kesämiestä käymään luonani, mutta siihen se vaan vastasi, että “en tule”, ja käveli pois.Heh, mua oiken hymyilyttää tätä kirjoittaessani, oli toi niin absurdia toi koko touhu siellä.

Tuosta vikasta illasta kerron sitten vielä lisää toiste, tosin ilman Kesämiehen osallisuutta . Mutta nähtävästi mulla on melkoinen kyky järjestää tahtomattanikin kriisejä siellä missä kuljenkin, voi hemmetti sentään.

Mutta siis Kesämiehen osalta hommat menivät aivan täysin toisin, kuin olisin tahtonut, mutta toisaalta, sen ihmisen kummallisuus on ennenkin mua hämmästyttänyt, ja nyt viimein tajusin, etten menettänyt yhtään mitään. Ja jostain syystä mun intuitioni taas sanoo mulle, että jonain päivänä mun puhelin soi, kunhan pöly on laskeutunut. Tai sitten ei.

Huhhuh, onpas rankka viikko takana. Kukaan ei kyllä ikinä usko, mitä kaikkea kamaluutta tuohonkin viikkoon sisältyi, pitää kertoa sitten ajan kanssa kunhan jaksan kirjoitella enemmänkin.

Kesämiehestä sanottakoon lyhyesti, että vituix män . Tästä on pakko kirjoittaa ihan oma postauksensa, mutta voinpahan ainakin taas kerran sanoa, että mun helvetin intuitioni oli taas oikeassa Palaan astialla, kunhan nyt nukun viikon putkeen (leirillä pisimmät yöunet taisivat olla kolme tuntia tai jotain…..)

Mä haluan lomalle NYT! En yhtään jaksaisi enää keskittyä täällä töissä mihinkään, ja kaikki uudet hommat tuntuvat kahta karvaimmilta aloittaa. Huomiseksikin pitäisi jaksaa vääntää taas yksi lyhyt esitys, mutten tunnu saavani edes sitä aikaiseksi.

Mä kyllä luulen, että tätä odottamisen tuskaa lisää tiedossa oleva kohtaaminen Kesämiehen kanssa. Voi olla, että odotan taas kaikelta liikaa, ja tulen alas sitten ja lujaa. Pelottaa ajatus siitäkin, en jaksaisi kyllä nyt yhtään pettymyksiä. Mietin jo sitäkin vaihtoehtoa, että sanon suoraan Kesämiehelle, että “sä oot ihana, mutten halua antaa itseni ihastua suhun enempää”. Toisaalta sitten mä jäisin paitsi sen lämmintä halausta ja ihania suudelmia . Toki voi olla, että jään niistä paitsi muutenkin. Mistäs minä tiedän, mitä se loma sisällään pitää. Mutta sanotaanko niin, että kyllä se Kesämiehen viime viikkoinen puhelu oli omiaan nostamaan fiiliksiä taas pintaan. Jotainhan senkin täytyy funtsia, kun kerran soittaa. Eikö vaan??? Että sekin vähän jo odottaa, että nähtäisiin.

Tää on kyllä ehkä kummallisin “suhde”, mitä mulla on ikinä kenenkään kanssa ollut. Elementit on aika simppelit: mies, joka ensinäkemältä vetää multa jalat alta. Kuitenkin se tunne on yllättävän voimakas, ja nähtävästi toistuu joka kesä, kun ajankohta lähestyy. Mikä tarkoitus tällaisellakin on? Sitä ikään kuin saa niitä onnen murusia hetkeksi lainaan, ja sen jälkeen ne taas lakaistaan maton alle koko vuodeksi. Sitten voi lämmöllä muistella silloin tällöin niitä lyhyitä yhteisiä hetkiä, ja taas palata arkeen. Outoa.

Joka tapauksessa mä toivon kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että tänä kesänä, ainakin yhden päivän, voisin tuntea oikeasti eläväni ja tuntea olevani jollekin sen hetken keskipiste. Toivon myöskin, että voisin varastaa sen hetken itselleni, laittaa purkkiin ja ottaa esille aina kun tuntuu, että elämä kolhii. Niin kova läheisyydenkaipuu aika ajoin iskee, että jos nyt joudun tässä asiassa pettymään, niin hajoan kyllä ihan atomeiksi.

Mutta ei niin käy, eihän

No niin, taas yksi piinaviikko alkaa olla takanapäin ennen lomia. Vielä kahdeksan työpäivää, ja sitten koittaa hetken autuus. Ihanuutta!

Tänään pitäis sitten käydä treffaamassa K:ta. Ihan kummallista, mutta mä olin aamulla unohtanu koko jutun. Mitään paikkaa eikä kellonaikaa oltu sovittu, eikä K:stakaan kuulunut aamupäivällä mitään. Ajattelin jo, että sekin on unohtanu koko homman. Mutta laitteli se tossa äsken viestiä, ja saatiin sitten homma lyötyä lukkoon. Saas nähdä, millasilla fiiliksillä tänään sitten ollaan. Nää perjantait on jotenkin huonoja sosiaalisen elämän päiviä, ainakin jos puhutaan, että heti töitten jälkeen pitäisi olla pirtsakka ja hyväntuulinen ja olla kiinnostunut toisen asioista, tai mikä pahinta, jaksaa kertoa omista asioistaan. Höh…onpas mulla nyt negatiivinen asenne…pitää yrittää virittäytyä vähän parempiin tunnelmiin :)

Mä aloin miettimään sitä Kesämiehen puheluakin. Tietysti! En kai mä nyt voi olla vatvomatta joka ikistä asiaa, mitä tää maa päällään kantaa. Mutta kuitenkin jostain mun kieroutuneeseen mieleen luikersi kysymys, että miks se ylipäänsä soitti mulle? Ymmärtäsin sen, jos se olis vaikka pitkin talvea aina sillon tällön ilmotellu itestään, mutta kun viimeksi oon puhunut sen kanssa vajaa vuosi sitten edes puhelimessa. Toisaalta sillon mä olin ihan onnessani siitä puhelusta myös, meidän edellinen tapaaminen kun päättyi siihen, että mä poistuin paikalta niskojani nakellen syvästi loukkaantuneena tietyistä jutuista. Ja annoin myös Kesämiehen tietää mielipiteeni kyseisenlaisista miehistä.

Mutta mä oon tällanen nössö. Heti, kun se viime kesänäkin vähän nätisti kertoi, kuinka se oli jo ehtinyt kaivata mua, niin mä lämpenin. Olin jotenkin otettu sen sanoista, vaikka enhän mä tiedä mitä tyhjää sanahelinää sekin on vaan ollut. Kuitenkin tuohon Kesämieheen liittyy sellasia seikkoja, että kuvittelen olevani jotenkin ainutlaatuinen. Tiedän esim., että parikin treenikaveria on sitä yrittänyt jossain vaiheessa lämmitellä, mutta ei se ole lähtenyt hommaan mukaan. Eli ei se nyt ainakaan ensimmäisen p***un perään ole lähtenyt. Ja sitten vielä se, että se oikeasti halusi sopia asiat mun kanssa viime kesän jälkeen, oli sekin hatunnostonarvoinen juttu mun mielestä. Olkoonkin sitten, että vaan omaa oloaan parantaakseen. Ehkä. Mutta kuitenkin mä olin sen ajatuksissa jollain tasolla, ja se tuntui hyvältä. Ja mä olen sitä mieltä, ettei miehet kyllä soittele perään, jos ei niillä jotain hyviä ajatuksia ole. Ainakaan tällaisissa etä/kauko/kesäromansseissa.

Noh, ehkäpä mulle tosiaan nyt parin viikon päästä selviää, mitä se suunnittelee.

Hitto, kun pitää olla tällainen ikuinen skeptikko. Voikun voisin vaan kattella maailmaa näiden ruusunpunaisten lasieni läpi, ja uskoa naiivisti, että se on vähintään yhtä ihastunut minuun, kuin minä siihen

Pitäkää peukkuja mulle, likat. Ja Il Duce myös!