Hopeinen

Olin siis K:n kanssa kahvilla.

Tavattiin siinä samassa paikassa, missä ollaan istuttu niin, niin monta kertaa aikaisemminkin. Aina samassa pöydässä, mukavassa rauhallisessa pikku nurkkauksessa, poissa ihmisten silmien alta. Huvituin jotenkin, kun menin paikkaan sisälle. Tarjoilija huusi jo kaukaa, että “missä sä olet ollut, teitä ei ole näkynyt aikoihin!”. Naureskelin siinä, ja vastasin, että aika se vaan on mikä menee niin nopeasti. Tavallaan tuli jännä fiilis tuostakin. Niin monta kertaa siinä kyseisessä paikassa vaihdettiin intohimoisia suudelmia, silloin kun vielä rakastettiin. Loppujen lopuksi kovin lyhyessä ajassa on muuttunut järjettömän monta asiaa. Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun tapasimme ensimmäistä kertaa samaisessa paikassa. Todellakin, elämäni on muuttunut hurjasti niistä ajoista.

Olin paikalla ensin. Otin kahvin ja lehden, menin siis “vakkaripöytään” istuskelemaan. En edes ajatellut, että olisiko pitänyt ottaa joku toinen pöytä. Vasta, kun kuulin K:n askeleet takaani, mieleeni välähti, että ehkäpä paikka on liian kiusallinen, liikaa muistoja. Vaikka K kyseistä paikkaa itse ehdottikin. Siihen K sitten tuli, puku päällä, suoraan töistä. Hetken näin sen niin tutun ihmisen siinä, palasin ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkeksi. Olin hiukan miettinyt ennalta, miten tuo tapaaminen sujuu. Onhan edellisestä kerrasta, siis kahdenkeskisestä, kulunut jo melkein puoli vuotta, eikä tuolloin eroaminen tapahtunut missään määrin miellyttävissä merkeissä. Jännitin, että ottaako K asian puheeksi.

Mutta turhaan jännitin. Juttu lähti luistamaan yhtä luontevasti, kuin olisi tavattu viimeksi eilen. K ehdotti, että syötäisiin. Siinä tilanteessa ei vain ruoka maistunut, joten kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta. Kahvi riitti suun kostukkeeksi.

Meillä oli hauskaa. Siis aidosti hauskaa. Nauroin vedet silmissä, ja samoin K. Naurupuuskan laannuttua tuijotettiin hetken toisiamme, ja olen varma, että molemmat ajattelimme samaa. Että sitä luonnollisuutta ja helppoutta olla toisen kanssa olimme varmasti molemmat kaivanneet. Sitä, että ymmärtää jutun juonen toisen puolesta sanasta. Ja se huumorintaju, niin samanlaista molemmilla. Toisten ihmisten kanssa kuitenkin vaan on se sanaton yhteys, sellainen joka ei nähtävästi katoa täysin milloinkaan. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.

En voi sanoa tunteneeni mitään suuria tunnekuohuja kuitenkaan. Jotenkin aidosti jäi sellainen mieli, että K halusi myös tavata ihan vaan siksi, että oli mukava nähdä vanhaa ystävää. Sellaista, jonka rinnalla on käynyt läpi isojakin mullistuksia. Sellaista, jonka sanat ovat loukanneet syvältä, mutta sellaista, jolle sen ennemmin tai myöhemmin voi antaa anteeksi. En tuntenut katkeruutta, en tarvetta udella K:n ihmissuhdeasioista, tai ylipäänsä mistään. K kyseli kyllä paljon minun nykyisestä elämästäni, mutta jotenkin se vilpittömyys kyllä kuulsi läpi. Sitä vaan kiinnosti tietää, miten minulla menee. Olinhan tuskissani kirjoittanut K:lle parikin sydänverellä kirjoitettua kirjettä silloin eron aikoihin.

K:n elämä….siitä en tiedä sen enempää nyt kuin eilenkään, mutta ei ole tarpeenkaan. Totesimme, että oli mukava tavata, ja että tavattaisiin taas joskus. Ehkä. Ei mitään sellaista jännitettä siinä ollut, mikä oli niin tyypillistä viimeisimmän yhteisen vuotemme aikana. Luulen, että tuollaisen harmonian saa aikaan vain sellaiset ihmiset keskenään, jotka ymmärtävät, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta ettei niiden asioiden kanssa tarvitse painia lopun ikäänsä. Että se aito ystävyyskin saattaa olla mahdollista siinä vaiheessa, kun muut tunteet ovat kuolleet. Olen iloinen, että voin täysin vilpittömästi ja rehellisesti sanoa näin.

Rehellisyyden nimissä on vielä mainittava, että tämän päiväinen tapaaminen tuli kuin tilauksesta. Tuntuu hyvältä huomata, ettei minun tarvitse rakastaa eikä vihata sitä ihmistä. Voin tavata K:n ilman, että maailmani särkyisi joka kerta uudelleen. Ja luulen, että myös K ymmärsi sen. Se aitous oli niin käsinkosketeltavaa. Kaikki teennäinen oli tipotiessään, ja vihdoin pystyin olemaan oma itseni K:n seurassa. Sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin, joten tässäkin kohtaa voi todeta vanhan klisheen: Aika todella parantaa haavat. Ja ehkäpä haavani eivät kuitenkaan olleet niin syvät, kuin olen huonoina hetkinä kuvitellut.

P.S. Pystyn jopa kirjoittamaan näin, vaikka K:n puheista sain täysin sen vaikutelman, että syksyllä mainittu “uusi sitoutuminen” ei ole enää kuvioissa. Mutta minullepa se on ihan sama, ja sen kunniaksi kiinnitänkin taas uuden sulan hattuuni. Mä olen voittaja!

Jos tuossa joku aika sitten valittelinkin, että elämässä ei tapahdu mitään jännittävää, niin nähtävästi sitten järjestän niitä itse. Eli tuo episodi S:n kanssahan nyt oli ihan oma lukunsa, ja siitä tiiviinä yhteenvetona vaan se, että olipahan kiva huomata, että joku ihminen herättää tuommoisia tuntemuksia.

Tänään sitten pitäisi tavata K. Tosin aikaa ja paikkaa ei ole sovittu, ja minä en nyt ainakaan jaksa olla se järjestävä osapuoli tässä, joten katotaan nyt, josko tänään mitään tapahtuu sittenkään. Ja totta puhuen, en nyt tiedä onko niin väliksikään Jotenkin en vaan osaa yhtään kuvitella mitä puhuttavaa minulla voisi olla K:n kanssa. Työasioita ehkä, herran henk.koht. elämä tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tässähän selkeästi taas historia toistaa itseään, viime keväänä K:n kanssa oli ihan samanlainen kuvio. Pitkän tauon jälkeen taas tavattiin, ja taas meni maailmankirjat sekaisin minulla pitkäksi aikaa. Sillä erotuksella tosin, että nyt minä olen itse henkisesti päässyt kyllä yli koko ihmisestä. Enää en pystyisi edes kuvittelemaan suhdetta meidän välille. Se lumo, mikä välillämme joskus oli, särjettiin aika tylyllä tavalla reilut puoli vuotta sitten, enkä kykene kuvittelemaan sellaista asiaa tai tekoa, joka sen pystyisi jollain tavalla palauttamaan ennalleen.

Mielenkiinnolla tietysti odotan, mitä tänään jutellaan. Tuskin mitään maata mullistavaa, eihän me pystytty asioista ennenkään juttelemaan niiden oikeilla nimillä. Miten se olisi nyt miksikään muuttunut, kun vettä on virrannut liian paljon tässä välissä.

No, onpahan nyt hetkeksi jotain pohdittavaa taas, mutta tällä kertaa ihan valoisin mielin. Ei ahdista eikä harmita. Lähinnä hymyilyttää

No niin, pakko heti kirjoittaa tänne vähän raporttia tuosta tapaamisesta. Olin siis koko aamun p*skajäykkänä jännityksestä, ja oikeasti taisin vähän itse itselleni lietsoa paniikkia tästä kohtaamisesta.

Menin siis hyvissä ajoin palaveripaikalle, ajattelin, että on jotenkin mukavampaa olla ensin itse paikalla, kuin purjehtia akateemisesti myöhässä paikalle. Siinä sitten kolleegani kanssa tutkailtiin hiukan agendaa, kun herrat, K mukaanlukien, marssivat sisään. Erittäin ärsyttävä tapa tässä meidän firmassa on se, että vaikka samat asiakkaat ollaan tavattu varmaan 5 vuoden ajan joka kuukausi, niin silti aina sanotaan käsipäivää. Tai eihän se siis muuten ole ärsyttävä tapa, suorastaan kohtelias oikeasti, mutta juuri tänään se tuntui musta ihan typerältä. Kätellä K:ta siinä. Pöh. No, se siitä, ja alettiin siis käsittelemään päivän aiheita. Istuksin alkupalaverin melko kankeasti hiljaa, ja kirosin mielessäni sitä, että K asettui suoraan mua vastapäätä istumaan, eli jouduin väkisin välillä katsomaan sitä. Ja sehän siis tyylilleen uskollisena välillä tuijotti suoraan silmiin, ja jos erehdyin vastaamaan katseeseen, niin sieltä “se” hymy aina tuli. K:n hymy oli varmaan ensimmäinen asia, mitä siinä koko tyypissä aikojen alussa huomasin. Ja se tietää sen kyllä, mä olen usein aikoinaan asiasta maininnut.

Siinä siis istunnon edetessä mä jotenkin vapauduin. En jännittänyt enää, ja huomasin yhden aika merkittävän asian. K:n näkeminen ei oikeasti herättänyt mussa mitään tunteita. Lähinnä tarkastelin sitä vaivihkaa sillä silmällä, että mikä tuossa tyypissä on minusta ollut niin viehättävää? Se oli laihtunut entisestään, kasvot olivat väsyneet. Hiukset (mun toinen suosikki K:ssa) oli vedetty päätä myöten ihan kummallisesti. Siitä puuttui ihan kokonaan se “juttu”, mikä sai mut ennen aivan pyörälle päästäni.

Jossain vaiheessa palaveria siis K ilmoitti lähtevänsä savukkeelle. Ehdotti sitä jo aikaisemmin, mutta me muut ilmoitettiin, että jatketaan palaveria. Uusintaehdotuksen tullessa mä jotenkin älysin, että se nimenomaan halusi mun kanssa kahdenkeskisen hetken. Koska jäin itse paikalleni, kun se lähti ulospäin, niin tuli mut erikseen hakemaan mukaansa. Onneksi sain toisen kolleegani siinä samassa pyydettyä mukaan, “että tule nyt säkin, kun tässä kerran kaikki on menossa”. Joten siltä osin selvisin ainakin miltään kuulumisten vaihdolta. K tosin palaverissa yleisesti kertoi mm. tulevasta talvilomastaan, jolloin on lähdössä pariksi viikoksi toiselle puolelle maapalloa. Ja teki sen ihan tahallaan. Koska pari vuotta sitten meidän piti lähteä kyseiselle reissulle yhdessä, ja vielä viimeisenä iltana ennen lähtöä K melkein itkien halasi. Höh, silloinhan siis minun tilalleni lähti avovaimo, jonka ei siis alunperin ollut ollut tarkoitus lähteä mukaan, mutta varmaan jo silloin vaistosi jotain. Ko. reissulta K soitteli useampaan otteeseen ja kaipaili niin kovasti. Ja sanoi, että parin vuoden päästä me mennään sinne yhdessä…eli siis tänä keväänä. Silloin kieltämättä tuntui pieni pistos, kun se muistui mieleeni. Väistämättä ajattelin, että kenenköhän kanssa mahtaa tällä kertaa olla menossa. Ja ehdotteli K siinä julkisesti myös projektiryhmän yhteistä illanviettoa, katsoen minuun. Asia jäi avoimeksi, joten katsotaan, mitä tuleman pitää.

Palaveri läheni loppuaan, ja minä siinä pikavauhtia pakkasin tavarani, ja suunnistin autolleni. Huokaisin helpotuksesta, K:ta ei näkynyt, oli jäänyt vielä sisälle tutkiskelemaan tavaroitaan. Kunnes yhtäkkiä joku heitti minua lumipallolla. Siis oikeasti, lumipallolla! No kukapa muukaan..niin arvaatte varmaan. K siis heitti minua kunnon lumpparilla, ja kehui vielä että “mä tein tän sua varten!”. Mä siinä sitten hölmistyneenä tuijottelin ympärilleni ja ajattelin, että mitäs nyt sitten. Onneksi taas kerran tuli pelastus, ja K:n kolleega tuli siihen paikalle. Ehti se K jo kysellä kuulumisia, mutta onneksi mä en ehtinyt vastata mitään . Mutta siis sellainen oli tämä kohtaaminen, jään nyt sitten jännityksellä odottamaan, että selvisinkö oikeasti näin vähällä, vai iskeekö jossain vaiheessa tajuntaan jotain, mitä ehkä nyt en vaan halua käsitellä.

Kaivoin naftaliinista sen K:n minulle tekemän levyn. Pyörittelin sitä käsissäni, ja mietin, että uskallanko laittaa soimaan. Tein tämän ihan tarkoituksella, halusin tietää, millaisia tuntemuksia ko. musiikki minussa herättää. Laitoin jo kertaalleen levyn takaisin hyllyyn, ajattelin, etten halua nyt ehdoin tahdoin pahaa mieltä itselleni. Varsinkin, kun tuo nimenomainen levy annettiin minulle sellaisena päivänä, johon sisältyi valtavasti odotuksia ja josta seurasi lopulta täydellinen romahdus.

Levy oli siis takaisin hyllyssä, ja menin keittiöön puuhailmaan kotiaskareita. Yhtäkkiä huomasinkin hyräileväni yhtä tuon levyn biiseistä, ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ei kai kukaan koskaan ole valmis, jos ei välillä testaa itseään. Niinpä siis laitoin levyn soimaan. Ja tulihan se ilkeä muljahdus vatsassa, kun ensimmäinen biisi alkoi pyöriä. Mutta se meni hyvin nopeasti ohi, enkä oikeastaan tuntenut mitään erityistä. Toki K tuli mieleeni voimakkaasti ja ajauduin muistelemaan erinäisiä tilanteita, mutta hyvin neutraalisti kuitenkin. Soitin levyn kokonaan. Ja olen hengissä. Erittäin hyvissä voimissa, ilman mitään menetyksen tuskaa tai muuta vastaavaa. Sinänsä aika on kullannut muistot, että lähinnä sellainen hölmö hymy tuli kasvoilleni, kun muistelin yhteisiä hullutuksia. Mutta siinä kaikki.

Tämä oli minulle merkittävä askel eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että nyt voin myös kohdata K:n ensi viikolla paljon vahvempana. En usko, että minun tarvitsee mitenkään esittää pirteää ja hyvinvoivaa, voin luultavasti olla sellainen hyvin luonnollisesti . Tosin tiedostan, että kuljen veitsenterällä, ja luiskahdus voi vielä tulla vastaan koska tahansa. Luulen kuitenkin, että jos sellainen on tullakseen, on se enää hyvin pieni “nyrjähdys” ja olen jaloillani tuota pikaa. Aika ja tietty etäisyys ovat tehneet tehtävänsä. Aika tarkkaan 3,5 kk sitten olen viimeksi K:n nähnyt. Jos olisin sen tavannut tässä välissä, voisi tilanne olla aivan toinen. Siksi tuo ensi viikon tapaaminen on myös tietynlainen testi - olenko todella jos selvinnyt pahimman yli?

Niin, tähän voisi todeta, että siitä todella voi päästä yli, pienin askelin.

Kävi nimittäin niin, että K laittoi mulle ystävänpäivätoivotukset…..ja kyseli niitä näitä, kuten, että “kuuluuko mulle mitään uutta?” Kertoili omasta uudesta harrastuksestaan, ja totesi vielä loppuun, että “kai me vielä ystäviä ollaan kuitenkin?”.

Aika yllättävä veto. En ekaks meinannut vastata, mutta vastasin kumminkin, ja toivottelin vielä samaan syssyyn synttärionnittelutkin. Ai joo…se kysyi myös, että “olenko deletoinut sen numeron mun puhelimesta”. Ei auttanut kuin rehellisesti sanoa, että “olen” Ja lisäsin sitten, että kai me mahdutaan samalle hiekkikselle leikkimään, vaikka välillä lenteleekin hiekkaa silmiin…. Just joo. Tätä mä nyt vähiten kyllä tarvitsin…..ja pidän kyllä pääni kylmänä nyt, etten ala hempeilemään mitään mielessäni.

Eilisen muistot…niihin minä nyt palaan aina vaan uudelleen. Eiköhän tämä(kin) ole jokin vaihe prosessia, että pystyy jo hiukan hymyssäkin suin muistelemaan yhteisiä hetkiä, vaipumatta siihen suruun ja epätoivoon. Minulla on nyt (ja ollut jo muutaman päivän), että haluaisin hirveästi tavata K:n, ja keskustella hänen kanssaan. Selittää, miksi sanoin, mitä sanoin, ja tein niinkuin tein. Tavallaan kai tahtoisin pyytää anteeksi. Enhän minä sitä toki tule tekemään, ja tiedostan kyllä, että tämä on jälleen osa tietynlaista kiltin tytön syndroomaa. Ei kai minulla mitään velvollisuutta ole pyytää anteeksi omia tunteitani, joita mielestäni kyllä johdettiin harhaan jonkin aikaa. Ehkä niihin tunteisiin sekoittui myös omaa toivoa paremmasta huomisesta, ja järki sai jalat alleen. Halusin nähdä asiat kauniina, enkä taas kerran uskonut kuitenkaan sitä totuuden torvea, intuitiotani, siitä, että harhaahan se kaikki vain silloin oli. En minä vieläkään ole pystynyt tuota K:n minulle tallentamaa levyä kuuntelemaan. Tuolla hyllyssä se on, ihan erityisellä paikalla, odottamassa sitä päivää, että voin jälleen nauttia siitä ilman kyyneleitä. Silloin pari kuukautta sitten olin vähällä heittää tuon levyn pois, ja heitinkin, mutta kävin sen sitten tonkimassa roskiksesta, koska arvelin katuvani kuitenkin myöhemmin.

Siivoilin vaatehuonetta hiukan. Sieltä käsiini sattui takki, jota en ollut muistanut olleen olemassakaan. Viimeksi syksyllä sitä olin pitänyt. Kaivelin taskuja, ja käsiini sattui irtonaisia savukkeita ja sytytin. Samalla hetkellä mieleeni muistui, miten ne sinne olivat joutuneet. Kyseessä oli ilta tuossa loppusyksystä, jolloin tavattiin K:n kanssa. Oltiin sovittu tuo tapaaminen, koska minä olin pari viikkoa aiemmin ilmoittanut K:lle haluavani pistää pisteen suhteellemme, ja varsinkin sille “ystävyydelle”, minkä olemassaolo nyt vain oli niissä olosuhteissa mahdotonta. K siis tahtoi tavata ja keskustella asioista, minä en niinkään olisi halunnut. Eräänä päivänä K:lta sitten tuli viesti, jossa ehdotti tapaamista, ja niin tavattiin. Silloin K kertoi olleensa tulossa lätkämatsista, jossa oli ollut naispuolisen kolleegansa ja tämän pojan kanssa. Ihmettelin hiukan tätä jo silloin, mutten välittänyt kysellä enempää. Totesin vain, etten todellakaan halua kuulla, jos naisen ja K:n välillä olisi jotain muuta kuin puhtaasti platonista kaveruutta. Ja taisin myös sanoa K:lle, että “sä et ikinä olisi lähtenyt mun kanssani lätkämatsiin, jos olisin pyytänyt”. Johon vastaus oli lähinnä naurahtelua, ja ihmetystä, että miten niin ja diipadaapaa. Samoin vihjailuni siitä, että näillä kahdella olisi jotain meneillään sai aikaiseksi vain huvittuneen naurahduksen ja tokaisun “ei todellakaan”. Noh, nyt tämä kolleega sitten kuitenkin taitaa olla se K:n uusi kulta. Joka tapauksessa en suonut noille ajatuksilleni enempää aikaa, koska loppuilta nyt oli kuitenkin jotain sellaista, että kuvittelin kuitenkin edelleen olevani K:lle tärkeä. Olihan hän itse halunnut tapaamaan minua, vaikka olikin ollut lätkämatsissa minun silmissäni kyseenalaisessa seurassa. Lisäksi K  oli koko illan jotenkin todella herttainen ja kultainen. Ilta päättyi siihen, että lähdimme K:n luo yömyssyille. Itse olin oikeastaan koko ajan varpaillani, en tiennyt mikä sinne tuloni tarkoitus oli. Ennen pitkää K alkoi vihjailemaan, jos jäisin yöksi. Tuli halaamaan yllättäen ja suutelikin varovasti. Sohvalla istuessani hän tuli viereen, ja laittoi päänsä syliini. Taistelin itseni kanssa jo silloin, tiesin sen tuskan, joka odottaisi seuraavana päivänä jos nyt jäisin.

Jäin kuitenkin. Enhän voinut kieltäytyä, kun toinen sitä niin tahtoi. Halusi viereensä nukkumaan, sanoi, että halusi tuntea minut lähellään. Silloin tunsin, kuinka oikeassa paikassa olinkaan sillä hetkellä, kuitenkin niin väärään aikaan. Meidän välillemme oli jo kasvanut liian tiivis muuri. Sitä ei yksi ilta saanut murtumaan kuitenkaan.

K sanoi, kuinka hyvältä “taikakäteni” edelleen tuntuivat sivellessäni hänen ihoaan. Hän muisti sanoa, miten ihanalta tunnuin. Ja sanoin hän sen kielletyn sanankin..sen R-sanan. Tai niin ainakin halusin uskoa, vaikken ihan selvästi sitä kuullutkaan siitä unensekaisesta puheesta. Jossain vaiheessa minuun iski kuitenkin paniikki, ja halusin pois. Tavallaan ilahduin, kun K pyysi, etten lähtisi. Toivoi, että nukkuisin siinä hänen vieressään aamuun asti. Mutta en minä voinut jäädä. En olisi kyennyt pää pystyssä lähtemään kotiin seuraavana aamuna, sanomaan hyvästejä tietäen, että tuo kerta jäisi viimeiseksi yhteiseksi hetkeksemme.

Niin siis lähdin yöllä. Kävelin merenrannan kylmässä syksyisessä viimassa, polttelin tupakaa, jotka olin napannut mukaani K:n askista. Odottelin hetken, ennen kuin tilasin taksin kotiin. Niin toivoin, että K olisi vielä kerran soittanut perääni. Mutta ei soittanut K enää. Kertaakaan sen jälkeen.

Siitä illasta siis muistoina löytyivät nuo katkeilleet tupakat takkini taskusta. Enkä pystynyt vielä heittämään niitäkään pois.

Hitto, että tympäisee, ihan suunnattomasti. Ja juu, ei todellakaan ole tähän tylsistymiseen mitään syytä. Kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Mutta silti kiukuttaa, tympii ja etoo. Tällaisissa tunnetiloissa sitä oikeastaan on ihan terveellistä ollakin sinkku, koska kehenkä muuhunkaan sitä purkaisi nämä raivot, jos ei siihen omaan kultaan, jolla todennäköisimmin ei olisi osaa eikä arpaa näihin fiilareihin . Nyt sitä sentään voi yksistään kiukuta täällä, ja hakata tätä näppistä sormet verillä Tähän olisi muuten ollut ihan mahtava animaatiokin, mutten nyt löydä sitä mistään. Siinä kirjaimellisesti tikku-ukko naputtelee niin, että veri roiskuu.

Jaa-a, enpä tiedä mikä tämän puuskan taas sai aikaan. Varmaan se, että erehdyin taas ajattelemaan K:ta ja tapahtumia viimeksi tavatessamme. Kyllä näyttää vieläkin tunteet kuohahtavan….heh. Mutta, aika tarkkaan on siis 2,5 kk kulunut siitä, kun viimeksi olen miehen tavannut. Lähes neljännesvuosi siis. Pisin aika koskaan. Ja mitä sinä aikana on tapahtunut tunne-elämässäni….olen käynyt todella syvän kuopan pohjalla, jossain vaiheessa luulin, etten selviäisi. Mitä tahansa muuta olisin voinut hyväksyä, mutta saakeli, että kirpaisi se toinen nainen. Toisaalta, se oli se viimeinen naula arkkuun, sen jälkeen olen loistavasti pystynyt vaiheittain etääntymään K:sta. Ja kuten jo aiemmassa postauksessani totesinkin, en oikeastaan enää kaipaa sitä ihmistä yhtään. Hänen ystävyyttään kyllä, mutta en enää sitä valheellista rakkaustarinaa. Valehtelisin, jos väittäisin, etten pidä K:sta lainkaan, tai että vihaan häntä. Päinvastoin, K ihmisenä oli ainutlaatuinen, ja olin etuoikeutettu saadessani edes hetken tuntea sen oikean ihmisen sen kuoren alla. Niin sydämellistä ja kultaista ihmistä saa hakea. Ja niin iloista ja nauravaista. Voi että, niin hauskaa meillä oli joskus yhdessä! Mutta luulen, että olosuhteilla on taipumus kaivertaa ihmisistä esiin myös ne täydelliset normaalin luonnon vastapuolet…..tai ehkäpä näyttää ne todelliset piirteet, mitä ei huumassaan nähnyt, tai joita ei näytetty. Voisin lisätä listaan monta ei niin mairittelevaa adjektiivia….itsesäälissä rypevä, suuret luulot, omaava paskiainen, joka on saanut kaiken aina liian helposti. Jnejne.

Ehkä tässä on nyt taas jokin vaihe menossa, toivottavasti pian ohimenevä. Sillä K on tahtonut tunkeutua ajatuksiini päivittäin, milloin hyvällä milloin pahalla. Ja uniini. Mistä muistuikin mieleeni, että K tapasi aina iltaisin laittaa viestin “Unessa nähdään, kulta”

Loppuun vielä vähän Cherin upeaa lyriikkaa:

“Strong Enough”

I don’t need your sympathy
There’s nothing you can say or do for me
And I don’t want a miracle
You’ll never change for no one I hear your reasons why
Where did you sleep last night?
And was she worth it, was she worth it?

Niin, olen tutkiskellut itseäni tänään melko tarkasti, ja pyrkinyt tulkitsemaan omia tuntemuksiani. Löydökset ovat melko hämmentäviä, ja mietinkin, että mihin vaiheeseen tätä eroprosessia tällainen kuuluu. Vai voisinko oikeasti olla jo niin pitkällä tässä, että siitä syystä mieleni valtaavat vallan toisenlaiset aatokset kuin vielä kuukausi sitten? Olenko kenties työstänyt tätä eroa niin kauan, että kun parin kuukauden takainen episodi toteutui, sain viimein riuhtaistua itseni irti K:sta.

Tänään nimittäin yritin kuvitella mielessäni tilannetta, jossa törmäisimme K:n kanssa yllättäen. Vaikkapa baarissa, ja pienessä siiderissä. Tällöin usein itse ainakin olen paljon avoimempi ja rohkeampi tekemisissäni. Syöksyisinkö suin päin K:n kaulaan ja kailottaisin ikävääni? Selittelisinkö asioita ja rukoilisinko anteeksiantoa? Tai entäpä jos K yllättäen kertoisi olevansa pahoillaan, ja haluavansa vielä sittenkin antaa mahdollisuuden  meille kahdelle? Meille ja sille tunteelle, joka oli joskus jotain niin erityistä? Vastaus kaikkin kysymyksiin oli “Ei” ja “En”. En todella pystynyt enää näkemään meitä kahta minään. Mietin K:n ilmettä ja silmiä, eikä vatsassa enää kouraissut ilkeästi. Naurahdin vain itsekseni, että mikä niissä sittenkään oli niin ihmeellistä? Jollain lailla kaiken tuon toteamisesta tuli hirmuisen haikea olo. Ikään kuin surin sitä, etten enää surrut K:ta. Olin pahoillani siitä, että K ei enää ollutkaan niin erityinen. Outoa. Mutta kaiketi, kun sitä on viimeiset kolme vuotta näitä samoja asioita pyörittänyt jos jonkunlaisista kulmista ees taas mielessään, on kai vaikeaa päästää irti. Siis päästää irti surusta ja ikävästä. Mieli reagoi kaikenlaiseen muutokseen, vaikkakin lopputulema olisikin positiivinen.

Joudun toki tässä vielä puntaroimaan ajatuksiani tarkemmin, mutta näin ensireaktiona luulen selvinneeni. Luulen, että olen nyt oikeasti päässyt yli K:sta. Ainakin tämän päivän osalta Toki tilanne saattaa ollakin täysin toinen, jos tiet vielä joskus kohtaavat. Haavat on vielä tuoreita, ja pikku raapaisu saa ne vuotamaan kuiviin, joten pitää olla varovainen.

Luulen, että en olisi jaksanut innostua Suloisestakaan yhtään, jos vielä olisin kovin kiinni K:ssa. Ja tämä nyt on ihan mahdotonta, kun se Suloinen tuntuu nyt muuttuvan Todella Suloiseksi. Sain nimittäin kunnian vielä tänään piipahtaa miehen juttusilla, ja ah sitä tunnetta. Vähän mua huvitti, kun arvaan ettei sillä ole pienintä aavistustakaan mitä mäkin siitä mietin. Se on kuitenkin hiukan sellainen ujonoloinen, oikea pohjalainen mies Mutta salapoliisityön tuloksena selvisi kuitenkin, että tiettävästi S ei seurustele (tieto ei ollut tosin varma), on 33-vuotias ja horoskoopiltaan Vaaka. Ja inhoaa pukuja. Tavallaan tämä tuntuu tosi kivalta, mutta tavallaan tosi kamalaa, kun ei yhtään tiedä mitä tässä tekisi. Mä kun en pitkään jaksa ketään kaukaa ihaillakaan. Ja kuukausi on törkeän pitkä aika odottaa tässä tapauksessa, varsinkin kun ei ole takeita, tuleeko silloinkaan mitään tilaisuutta jutella lähemmin . Että sellaista täällä!

Oolrait, projekti Suloisen kanssa on ohi. Ja juu, ihan viehättävä se on vieläkin, ja pisteet parani tänään. Mulla on joku käsittämätön tarve tietää miltä ihmiset tuoksuu/haisee. Ihan pokkana kun ei kehtaa ketään mennä haistelemaan, niin pitää vaivihkaa ujuttautua sellaiseen tilanteeseen, että voi ohimennen huomaamattomasti niiskutella. Suloisen kanssa ei tarvinnutkaan edes järjestää “haistelutilaisuutta”, koska homma selvisi ihan vahingossa. Käveli siitä minun ohitseni jotain asiaansa toimittamaan, ja minä tietenkin sieraimet auki imin sisääni ne miljoona molekyyliä, jotka S jätti jälkeensä. Ihana, suihkunraikas ja miellyttävä- sellainen puhdas tuoksu. Ei mikään kauhea parfyymi, vaan puhtaus. Ja se on meikäläisen silmissä niin iso bonus, ettei moni uskoisi Mä en tiedä mistä tää outous juontaa juurensa, mutta se on mulle iso juttu. Eka poikaystävä haisi aina ihan hirveälle. Hien ja ties minkä muun sekoitus, joka sai mut suhteen loppuaikoina voimaan fyysisesti pahoin. Ja huom, mies haisi hielle, vaikka olisi kävellyt suoraan suihkusta eteeni. K:n kanssa aikoinaan tuli paniikki, kun ensimmäisiä hitaita tanssimme yhdessä. Jostain levisi aivan karmea hienhaju, ja menin ihan lukkoon koko tanssissa, koska en päässyt perille, tuliko se haju K:sta. No arvattekin varmaan, että ei tullut Onneksi. Tai onnettomuudeksi. Miten sen nyt sitten tässä tilanteessa enää ottaa.

Joten S on siltäkin osin voittanut luottamukseni. Tänään oli oikein mukava päivä taas, ja ihan oikeasti  se mies on hauska. Tosin ei yhtään huomaavainen, noin niinkuin perusluonteeltaan. Siitä pikku miinus. Mutta ei kai sen tarviikaan, kun ei tiedä mun ajatuksista mitään Enkä mä ajatellut sille ihan heti kertoakaan. Katellaan rauhassa, mihin tää kehittyy tästä meikäläisen tippaleipäaivoissa. Voi olla, että heppu unohtuu about huomenna, kun pääsen taas takaisin omaan työpisteeseeni.

***

Nostan itselleni hattua. En siis mennyt koskaan siihen palaveriin K:n kanssa. Vaikka olivat palaveria vielä siirtäneetkin. Meinasin jäädä nalkkiin, kun viimeksi tänään vielä laitoin eräälle osapuolelle viestiä, että olen ainakin kolmeen asti kiinni muissa tehtävissä, ja ettei varmastikaan sen jälkeen enää kannata tulla (palis alkoi klo 14 alkuperäisen aikataulun mukaan). No kolleega siihen, että ehdit hyvin, että siirsivät aloituksen kolmeen….voi kettu, mä ajattelin. Mutta sitten tein vaan tyynesti niin, että sanoin tulevani jos ehdin, ja kappas….en sitten ehtinyt :). Olinpas näppärä.

Mutta, minulle se oli iso juttu. Ensimmäistä kertaa mä olen pystynyt kieltäytymään tapaamasta K:ta. Olkoonkin, että kyseessä oli vain työhön liittyvä kokous, mutta siitä huolimatta olen astunut helkkarin korkean kynnyksen yli. Ja olo on mitä parhain siltä osin. Okei, hiukan (siis ihan hiukan) kiinnostaisi kyllä nähdä K:ta, ja vaikka rupatella niitä näitä. Muttei aika ole sille valmis.

Meinasi vielä tuo horoskooppikin tehdä mulle tepposet tänään:

Vanha rakkautesi olekaan ruosteessa. Romantiikka puhkeaa kukkaan, kun annat sille vain mahdollisuuden.

No en antanut mahdollisuutta Aamen

Aika monta hymiötä, mutta olkoon……

Johtuneeko tuo väsymyksestä, vai mistä, mutta tänään on kieltämättä taas hiukan alavireinen mieli. Aina, kun näitä päiviä on, niin tuntuu, että ihan joka ikinen maailman murhe kaatuu omaan niskaan. Päässä pyörii vakiona nämä raha-asiat, sitten tuo exän idioottimainen käyttäytyminen ja jostain syystä myös K kummittelee. Aamulla töihin ajellessa piti oikein ääneen sanoa, että “vitsi mulla on ikävä just nyt”. Rahapuolta yritän nyt saadaa hallintaan vaan tiukalla säästökuurilla, onneksi tuo uusi auto vie tosi vähän polttoainetta, ja käy vielä dieselillä, niin hiukan edukkaammaksi tulee tuo autoilu. Ehdin minä jo miettiä sitäkin, josko luopuisin koko autosta. Mutta sitten mut todennäköisesti löytäisi lataamosta. Harrastaminen on mahdotonta ilman autoa, ja harrastus on minulle sellainen henkireikä ollut, etten kyllä selviäisi enää ilman sitä ja sen tuomaa mielenvirkistystä. Exän suhteen onkin sitten kinkkisempää… Olen nyt parina päivänä yrittänyt aktiivisesti tavoitella miestä, muttei tunnu juttelu nyt kiinnostavan. Niinpä laitoin viestin, jossa kysyin suoraan, että mitä hän nyt aikoo tehdä asioille noiden tapaamisten suhteen. Ja kerroin myös, että jos en saa häneltä ehdotusta, varaan sitten yksin ajan tuonne lastenvalvojalle. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Ainakin nyt vielä kerran yritän sovinnolla tämän hoitaa, jos ei onnistu, niin vika ei ainakaan sitten ole tässä päässä.

Huomaan vaan itse, että alan olla tosi tosi väsynyt. Ja huomaan, että tuo poikakin on välillä tosi tympääntynyt minuun, mikä kai lienee selvää, kun toisiamme tuijotellaan joka ikinen päivä. Poika kulkee mukana myös harrastuksissa, ihan vaan siksi, että musta on kohtuutonta jättää poikaa niin pitkäksi aikaa kotiin yksin. Ja hyvin se on toiminutkin, ja lapsi kyllä viihtyy porukassa. Mutta kaikesta huolimatta…..mä luulen, että me molemmat tarvittaisiin hetken paussi toisistamme, niin kamalaa kuin tämä onkin äitinä ääneen sanoa. Mutta nyt täytyy tunnustaa, että äiti on tosi väsynyt. Toinen juttu tietenkin, mikä hiukan kaivelee, on se, ettei tuo ex lupauksistaan huolimatta osallistu poikansa harrastusten maksamiseen mitenkään, saati, että kuskaisi poikaa sinne. Vaikka senkin lupasi tehdä, eikä niin kovin kauan sitten. No, ehkäpä tämäkin asia selviää kunhan saadaan viimein nämä tapaamis- sun muut kuviot viimein kuntoon ja virallisesti vahvistettua.

Sitten vielä K….. Luulenpa, että kipuilen tässä vielä sellaisia viimeisiä epätoivoisia pyristyksiä, kunnes pikkuhiljaa alan vapautumaan tästä suruharsosta. Mutta on mulla sitä ikävä. Joka päivä mä mietin, mitä sille kuuluu ja kuinka sillä menee. Mietin, että ajatteleeko se mua koskaan. Muisteleeko se ikinä “meitä”, ja tuleeko sillekin sellainen hölmö hymy kasvoille, kun unohtuu johonkin mukavaan muistoon? Mietin, että olinko sille koskaan niin tärkeä, kuin luulin olleeni. Olinko tosiaan niin spesiaali, kuin mitä hän kerran sanoi. Mietin myös, miten mahtavalta tuntuisi tavata K, vaikka tiedänhän minä, että se olisi vaan itseni pettämistä, kiusaamista ja maahan polkemista. Olen kuitenkin jo noussut montusta ainakin puoliväliin. En kai nyt ehdoin tahdoin halua sinne takaisin, kun todennäköisesti uppoaisin vielä pari metriä syvemmälle. Todettava silti on, että mulla on niin hemmetin ikävä sitä ihmistä. Nimenomaan sitä ihmistä just nyt. Tällä hetkellä mä en kaipaa niitä menneitä aikoja. Vaan sitä Ihmistä isolla Iillä. Sen hymyä, ja tuikkivia silmiä. Vaikka ei kai se minulle enää hymyilisi, ainakaan sitä valloittavaa, upeaa hymyä, joka aikanaan valaisi pimeimmänkin päivän.

Tämä on juuri niitä hetkiä, jolloin aikaisemmin olisin todennäköisimmin lähestynyt K:ta jollain keinolla, jollain huonolla tekosyyllä. Paljon on kuitenkin vettä virrannut siitä, kun se vielä oli mahdollista. Monen monta askelta olen edennyt surussani niiden aikojen jälkeen. Nyt tiedän kuitenkin, että huomenna on jälleen paremmin, ja suren ihan itsekseni vaan.