Archive for K
Kesäkuu 13, 2008 at 18.10 · Filed under K
Höh, mulla on ihan tyhjä pää, enkä oikein osaa aloittaa mistään tuon K-tapaamisen suhteen. Kaikki siis meni hyvin, ei siinä mitään, mutta olihan taas maailman oudoin iltapäivä mulla. Tai no outo ja outo, mutta sanotaan nyt, etten ihan ollut sinut tilanteen kanssa, ja välillä tunsin kyllä itseni vähän vaivaantuneeksi.
Nähtiin siis meille jo niin tutuksi käyneessä kuppilassa. Kahvit juotiin ja turistiin niitä näitä, kirjaimellisesti vaihdettiin kuulumisia. Aika sellainen leppoisa tilanne, ihan kun oltais nähty viimeks eilen. Se on K:n kanssa kyllä ollut aina plussaa, tavallaan vaikka sitä henkisesti vieraantuu kun ei nähdä, niin jotenkin vaan se sanaton yhteys löytyy aina kun tavataan. Pisteet siitä.
Outous alkoi siitä, kun K kysyi, että onko mulla kiireitä, vai lähtisinkö sen mukaan shoppailemaan vähän tarvikkeita sen “landelle”. Se asuu siis evakossa remontin takia nyt kesäasunnollaan, joka on tuossa 15 km päässä minun kotoani. Sitä ennen se oli pitkät pätkät kertonut, kuinka hyvä on, että sillä on nyt paljon duunireissuja, koska talolla on melko yksinäistä (ahaa…). Sitten se kertoi, että on ajatellut tänään lämmittää saunan ja vähän grillata (2x ahaa…). Yksinkö?, mä kysyin. No joo, ei tässä oikein seuraakaan taida olla, vastaa K. Ahaa, ahaa, ahaa. Mulla raksutti varmaan satasta päässä, kun olin ihan varma, että se pyytää mut sinne. Kaikenlaisia vihjeitä se heitti koko ajan, ja sanoi jossain vaiheessa, että soittele, jos ajelet joskus siellä päin. Ja kumminkin se sitten oli jotenkin vaikee, jos heitin vitsinä, että “joo, grillataan vaikka herkkusieniä pekonilla”. Mä ihan vilpittömästi heitin sen tsoukkina, mutta jotenkin se meni musta sen näköseks, kun olis luullu, että mä oon tosissaan. No, anyway, lähdettiin siis ostelemaan roskista, päiväpeittoa yms. krääsää ja muutenkin roikuttiin siellä kaupassa pyörimässä varmaan tunti. Ihan kaheli tilanne tavallaan!!! Mistä v*tusta MINÄ tietäisin minkälaiset verhot sinne talolle sopisi? Joskus olisin kovin mielellään auttanut valitsemaan, mutta nyt mua ehkä hiukan jopa ärsytti. Ihan niin selvä tämä kuvio musta vielä ei ole kuitenkaan, ja aika liipasimella olen koko ajan. Itse sitten ilmoitin, että lähden toiseen lähellä sijaitsevaan kauppaan hakemaan pari juttua omaan kotiini, niin yhtäkkiä se oli sinnekin tulossa mukaan.
Oikeestaan oli ihan kivaa naureskella kaikille typerille asioille, ja muutenkin oli sellasta väsyneen levoton koko tilanne.
Ihan siis leppoisaa oli, eikä nytkään mitään tunnekuohuja sen kummemmin ole. Silti mua jäi vähän vaivaamaan noi sen vihjailut (jotka ei välttämättä olleet vihjeitä, vaan kuvittelin vain ne sellaisiksi). Hassua. Mutta sanomattakin nyt vaikuttaisi aika selvältä, että jos K seurusteleekin jonkun kanssa, niin kovin tiivistä se ei tunnu olevan. En yhtään siis kuvittelekaan, että se mulle raportoisi aiheesta yhtään mitään, mutta tää nyt on vaan taas se kuuluisa intuitio, joka kertoo, että se on vapaa mies.
Homma loppui jotenkin ihan tökerösti siinä kaupan parkkiksella siihen, että K syötti mulle suklaata, jonka jälkeen se toivotti hyvät juhannukset. Kiitos samoin, vastasin ja hyppäsin autoon ja huristelin tieheni.
Pöh ja hah. Sellaset treffit siis tänään.
Kesäkuu 13, 2008 at 12.38 · Filed under Kesämies, K
No niin, taas yksi piinaviikko alkaa olla takanapäin ennen lomia. Vielä kahdeksan työpäivää, ja sitten koittaa hetken autuus. Ihanuutta!
Tänään pitäis sitten käydä treffaamassa K:ta. Ihan kummallista, mutta mä olin aamulla unohtanu koko jutun. Mitään paikkaa eikä kellonaikaa oltu sovittu, eikä K:stakaan kuulunut aamupäivällä mitään. Ajattelin jo, että sekin on unohtanu koko homman. Mutta laitteli se tossa äsken viestiä, ja saatiin sitten homma lyötyä lukkoon. Saas nähdä, millasilla fiiliksillä tänään sitten ollaan. Nää perjantait on jotenkin huonoja sosiaalisen elämän päiviä, ainakin jos puhutaan, että heti töitten jälkeen pitäisi olla pirtsakka ja hyväntuulinen ja olla kiinnostunut toisen asioista, tai mikä pahinta, jaksaa kertoa omista asioistaan. Höh…onpas mulla nyt negatiivinen asenne…pitää yrittää virittäytyä vähän parempiin tunnelmiin :)
Mä aloin miettimään sitä Kesämiehen puheluakin. Tietysti! En kai mä nyt voi olla vatvomatta joka ikistä asiaa, mitä tää maa päällään kantaa. Mutta kuitenkin jostain mun kieroutuneeseen mieleen luikersi kysymys, että miks se ylipäänsä soitti mulle? Ymmärtäsin sen, jos se olis vaikka pitkin talvea aina sillon tällön ilmotellu itestään, mutta kun viimeksi oon puhunut sen kanssa vajaa vuosi sitten edes puhelimessa. Toisaalta sillon mä olin ihan onnessani siitä puhelusta myös, meidän edellinen tapaaminen kun päättyi siihen, että mä poistuin paikalta niskojani nakellen syvästi loukkaantuneena tietyistä jutuista. Ja annoin myös Kesämiehen tietää mielipiteeni kyseisenlaisista miehistä.
Mutta mä oon tällanen nössö. Heti, kun se viime kesänäkin vähän nätisti kertoi, kuinka se oli jo ehtinyt kaivata mua, niin mä lämpenin. Olin jotenkin otettu sen sanoista, vaikka enhän mä tiedä mitä tyhjää sanahelinää sekin on vaan ollut. Kuitenkin tuohon Kesämieheen liittyy sellasia seikkoja, että kuvittelen olevani jotenkin ainutlaatuinen. Tiedän esim., että parikin treenikaveria on sitä yrittänyt jossain vaiheessa lämmitellä, mutta ei se ole lähtenyt hommaan mukaan. Eli ei se nyt ainakaan ensimmäisen p***un perään ole lähtenyt. Ja sitten vielä se, että se oikeasti halusi sopia asiat mun kanssa viime kesän jälkeen, oli sekin hatunnostonarvoinen juttu mun mielestä. Olkoonkin sitten, että vaan omaa oloaan parantaakseen. Ehkä. Mutta kuitenkin mä olin sen ajatuksissa jollain tasolla, ja se tuntui hyvältä. Ja mä olen sitä mieltä, ettei miehet kyllä soittele perään, jos ei niillä jotain hyviä ajatuksia ole. Ainakaan tällaisissa etä/kauko/kesäromansseissa.
Noh, ehkäpä mulle tosiaan nyt parin viikon päästä selviää, mitä se suunnittelee.
Hitto, kun pitää olla tällainen ikuinen skeptikko. Voikun voisin vaan kattella maailmaa näiden ruusunpunaisten lasieni läpi, ja uskoa naiivisti, että se on vähintään yhtä ihastunut minuun, kuin minä siihen 
Pitäkää peukkuja mulle, likat. Ja Il Duce myös!
Kesäkuu 10, 2008 at 11.55 · Filed under K
Siis ehkä tää mun kaihoiluni on jotenkin läpinäkyvää ja leijuvaa, ja on kantautunut K:n tietoisuuteen? Koska se juuri laittoi mulle viestin ja kyseli, että ehdittäiskö ennen juhannusta vielä käymään kahvilla. Monta päivää kuulemma jo pitäny laittaa viestiä.
Oikeestaan ihan kiva juttu. Vaikkei välttämättä mun tunnetilan takia mikään loistava ajatus, mutta uskon kuitenkin selviäväni kunnialla tästäkin. Sitten pääsenkin jo pian kesäleirille, jossa voin siirtyä haaveilemaan Kesämiehestä. Fiuh, pikkasen lentää taas korkealla hän…. Mutta siis mun itsetunnolleni nyt teki tässä tilanteessa ihan hyvää, että tuo kahvitteluehdotus tuli K:lta
Perjantaina siis treffit. Voi tsiisus. Ilmotti lähtevänsä työreissulle pariks päiväks, ja minä puolestaan raportoin lähteväni käymään mökillä tänään. Ihan vaan hiukan tuli haikea mieli, kun se vanhaan tapaansa kehotti ajelemaan varovasti. Heh, pikku juttu, mutta tollasista mä nykyisin liikutun. Siitä, että joku edes näennäisesti välittää.
EDIT: 13:06 Pakko lisätä tähän loppukevennykseksi jotain mielettömän suloista. Tässä uinuu äitikissan kainalossa pikkuinen Anu-tyttönen 
Kesäkuu 8, 2008 at 13.47 · Filed under K, Yleinen
Minulla on 5 päivän loma. Ei toki lomaa töistä vielä, mutta itsenäistä vapaata muksusta. Innoissaan pakattiin äsken virvelit ja uimapatjat mukaan, poika lähti muutamaksi päiväksi mummon ja tädin kanssa mökkeilemään. Voi että, ihanaa nähdä lapsen into. Toivottavasti reissusta tulee onnistunut.
Minä sen sijaan en osaa ollenkaan riemuita tästä “vapaastani”. Katselin äsken peiliin inhoten itseäni. Milloin minusta tuli tällainen? Ennen jaksoin huolehtia itsestäni, pidin siitä, kun ihmisten katseet kääntyivät perääni. Olin tyylikäs ja hyvännäköinen. En tiedä minkä normien mukaan, mutta viihdyin omassa kehossani ja uskon, että se näkyi myös päällepäin. Sen sijaan tänään minua katseli harmaa, lässähtänyt ja nuhruinen nainen peilistä. Silmissä ei ollut niille ominaista pilkettä, ja hymykuopan viereen on muodostunut selvästi ryppy. Iho on hoitamaton, samoin hiukset. Päällä likaiset shortsit, ja pieneksi käynyt toppi. Minun täytyy ryhdistäytyä!
Mietin, että miksi. Miksi pitäisi ryhdistäytyä, miksi pitäisi laittautua? Eihän ole ketään, ketä varten sen tekisin. Ei minun tarvitse näyttää hyvältä. Paskaa! Olenhan minä Itse vielä olemassa! Eikö vain ihmisetkin näe, onko ihminen sinut itsensä kanssa? Minä en juuri nyt taida olla. Asian korjaamiseksi on vain yksi tie, minun pitää palata takaisin siihen hetkeen, kun itseni kadotin, ja löytää se uudelleen. As simple as that!
Tänään tunnun huokuvan negatiivista energiaa. Tunnen vihaa ihmisiä ja asioita kohtaan, eikä sekään ole minulle luontaista. Mutta silti juuri nyt vihaan, vihaan, vihaan! Vihaan sitä, että olen yksin, ettei ole ketään kenen kanssa voisin nauttia tästä tilapäisestä vapaudestani. Vihaan sitä, ettei K muista olemassaoloani. Vihaan sitä, että lapseni vietti eilen ihanan päivän Exän ja hänen uuden vaimokkeensa kanssa Korkeasaaressa (vaikka minun pitäisi oikeasti olla iloinen siitä!). Vihaan sitä, että vaimoke on kaunis ja hoikka. Vihaan sitä, että muksun mielestä “se oli tosi kiva”. Vihaan sitä, että Exäni on nyt onnellinen. Vihaan sitä, etten minä ole onnellinen.
Kummallista olla katkera Exälle, ihmiselle, jota oikeastikin taidan jollain tasolla vihata. Olen toki iloinen siitä, että hänellä viimein on ihmissuhde, jossa toivottavasti saa sellaista rakkautta osakseen, mitä minä en hänelle pystynyt antamaan. Toivon mukaan tuo ihminen on toisenlainen kuin minä. Mutta inhoan ajatusta siitä, että se voi nyt nauttia elämästään, ja minä edelleen nuolen haavojani. Helvetin K, etkö tajua mitä teit minulle???!!! Olisinpa muutama vuosi takaperin tiennyt, että olen tuleva tapaamaan ihmisen, joka muuttaisi elämäni kurssin täysin, ja jonka jälkeen en koskaan enää palautuisi ennalleen. Olisin juossut pakoon ja lujaa.
Taas nyt, tilapäisenä toimettomuuden hetkenä, kaipaan niin paljon ihmistä lähelleni. Toivon, että saisin vielä kohdata ihmisen, jota voin rakastaa ehdoitta, ja joka haluaisi myös rakkauteni ottaa vastaan. En jaksaisi enää leikkiä, ja etsiä vastauksia rivien välistä. En haluaisi enää arvailla, vieläkö huomenna olisin onnellinen. Haluasin viimein sen turvallisen ihmisen, jonka vilpittömään rakkauteen voisin luottaa, ja joka ei koskaan katoaisi elämästäni.
Kesäkuu 3, 2008 at 14.10 · Filed under K
Siis ei voi olla totta! Mä olen miettinyt tänään ihan koko päivän K:ta. Oikeastaan näin kävi pariin otteeseen jo viime viikollakin. Kuvittelin, että tämä olisi taas joku ohimenevä tilanne, ja että kohta ne ajatukset taas palaisivat sinne muinaismuistojeni sekaan. K on niin kaukainen ja etäinen minulle nykyään, etten tajua, mistä nämä ajatukset oikein tulevat. Luin jopa alusta tuon Vuodatuksen puolella aloittamani bloginkin. Sinänsä helpottavaa oli huomata, että pitkällehän noista alun tunnelmista on jo päästy, ja se sellainen hirveä, kurkkuakuristava ahdistus on sentään poissa. Että nyt minä vaan haaveilen ja unelmoin. Ehkäpä tämä kaikki jälleen kerraan johtuu siitä, että kun ei ole ketään muutakaan unelmoinnin kohdetta, niin pitää tyytyä näihin vähemmän hyviin vaihtoehtoihin. Mutta hittolainen, kyllä mä taidan hiukan kaivata K:ta nyt. Mutta asia saa jäädäkin tuolle kaipaamisen tasolle, en todellakaan aio sortua mihinkään “kahvittelu”-ehdotuksiin.
*****
Vanhasta blogistani löysin viittauksen Kesämieheen. Havahduin juuri siihen, että taidan tavata Kesämiehen taas neljän viikon päästä. Oikeastaan aina, kun ajatus tulee mieleeni, niin alkaa jännittämään. En jännitä niinkään sitä kohtaamista, vaan sitä, että tuleeko Kesämies ko. tapahtumaan tänä vuonna ollenkaan. Sillä joku intuitioni sanoo, että ei tule. Eihän minun haaveeni ikinä toteudu (sanoo katkera marttyyrinainen naama rutussa…). Toisaalta, vaikka onkin varattu, olisi ihanaa tavata Kesämies. Sen iso ja lämmin halaus poistaisi kyllä läheisyydenkaipuun taas pitkäksi aikaa. Voih, kunpa se tulisi. Minulla on ikävä sitäkin!
****
Paniikki! Paniikki! Huomenna on luvassa kaamea tilanne. Joudun kohtaamaan Suloisen ensi kertaa treffiehdotukseni ja niitä seuranneiden pakkien jälkeen. Joudun vielä pitämään esityksen ko. tilaisuudessa. Apua!!! Siitä ei tule mitään, nolous vie minut perikatoon, ja toivottavasti maa nielaisee minut ennen sitä. Aika käsittämätöntä muuten, että Suloinen ei ole mitenkään päin vaivannut mieltäni sen jälkeen, kun tosiaan kieltäytyi treffeistä. Saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että asioista kannattaa ottaa selvää heti, eikä jäädä omien haaveiluidensa vangiksi. Ajatelkaa, koko tämä aika olisi mennyt hukkaan, olisin pohtinut Suloista ja odottanut taas yhteisiä illanviettoja, jossa ehkä mahdollisesti olisin voinut tiedustella vaivihkaa, mikä on homman nimi. Nyt en ole muistanut koko miehen olemassaoloakaan, ennen kuin kalenterini paljasti tuon huomisen karmeuden. Blaah! Olisipa tuo tapaaminen nyt ollut edes vasta kesälomien jälkeen!!! Grrr. Mutta voin sanoa, että Suloista mulla EI ole ikävä. Yhtään .
****
Hyvä ystäväni ei enää soittele minulle. Olen hieman hämmentynyt, että miksi ei. Jutellaan kyllä niitä näitä, jos minä soitan, mutta hän ei enää soita ollenkaan. Ottaen huomioon, että “ennen vanhaan” juteltiin päivittäin puhelimessa, ja jos toisesta ei kuulunut, niin toinen jo hädissään soitteli perään. Outoa. Mies hänellä toki on kuvioissa, mutta niinhän se on ollut koko ajan. Varattu sekin, ja pari vuotta jaksanut tämä ystäväni roikkua kakkosen roolissaan. Ja pari kertaa yrittänyt erotakin. Mutta kaikki kai nää menevät saman kaavan mukaan - lopullinen niitti tulee jossain vaiheessa tuolle ystävällenikin. Toivottavasti. Mutta minulla on hiukan ikävä kyllä tätä ystävääni. Taidan taas kerran soittaa itse hänelle.
****
Ex perui taas tapaamisen muksun kanssa - how surprising!
Melko sekalaisia ajatuksia taas täällä päässä pyörii. Onneksi illalla on taas luvassa maastoharjoituksia koiran kanssa, siellä onneksi kaikki muu unohtuu.
Huhtikuu 13, 2008 at 20.49 · Filed under K, Yleinen
Tämä sunnuntai on kyllä ollut kaikkien aikojen tylsin! Vettä riittää taivaalta enemmän kuin maa jaksaa niellä, ja joka paikka lotisee. Sen lisäksi tuo vihmovan kylmä tuuli jäädyttää aivotkin ja kosteus tunkeutuu vaatteiden läpi. Tällaisina päivinä ihmisen pitäisi saada vain käpertyä oman kullan kainaloon kotisohvalle katsomaan hyvää elokuvaa ja nauttimaan lämpimästä yhdessäolosta.
Meinasin jo kirjoittaa, etten ole saanut mitään aikaiseksi tänään, mutta olenhan minä ollut kovin reipas. Siivosin nimittäin vaatekaapit, ja sain kuin sainkin jätesäkillisen taas poisheitettävää. Saman verran tuo vaatteita kutistava vaatekaappini pitää sisällään niitä “mahdun näihin vielä jonain päivänä”-vaatteita, mutta niihin ei sisu antanut periksi koskea. Koska todellakin aion mahtua niihin vieläpä tänä kesänä! Urheasti vaan painelin lenkin tänääkin tuolla kammokelissä. Tosin mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämmässä tämä rasva tuntuu istuvan. Mutta nyt on tarmo päällä ja periksi en anna!!
Olen miettinyt hiukan erästä tapaamistani viime viikolla. No tietenkin sitä K:n kanssa kohtaamista. Sen verran se kuitenkin sävähdytti, että jäin miettimään. En ollenkaan sillä tavalla kaihoisasti tai suruisasti, vaan melko neutraalisti olen pystynyt sitä tapaamista analysoimaan. Jotenkin siinä hetkessä oli niin paljon sitä tuttua, että tuntui hyvältä palata hetkeksi siihen “entiseen elämään”. Sillon kun kaikki palikat elämässäni olivat suunnilleen kohdallaan. Nyt, kun korttitalo on hajonnut ja kortit kadonneet tuulen mukana, on todellakin henkisesti miellyttävää unohtaa kaikki hetkeksi. Sinänsä erikoista, että siihen tarvittiin K, mutta kiitos hänelle siitä. Olo on kuitenkin rauhaisa ja mukava.
Niin, kyllähän tässä täytyy tunnustaa, että kyllä mulla ihan pikkiriikkisen tuli ikävä K:ta, mutta se oli aikas sellanen ohimenevä hetki vaan. Se vaan jotenkin oli niin oma itsensä silloin viimeksi, ja kuitenkin se ihminen on tuonut paljon hyvää mun elämään, joskin myös sitten sitä itseänsä. Näitä asioita on kuitenkin paljon helpompi käsitellä nyt, kun tietää ihan oikeasti, että mitään ei enää ole saavutettavissa, eikä enää edes haikaile semmoisia. Tiedänhän mä NYT sen, ettei meitä sittenkään tarkoitettu toisillemme. Puoli vuotta sitten mä en vielä tiennyt. K taisi tietää jo silloin.
Hyvä näin, sateinen sunnuntai se vaan tässä tekee tepposiaan. Liikaa aikaa ajatella.
Huhtikuu 10, 2008 at 18.29 · Filed under K
Olin siis K:n kanssa kahvilla.
Tavattiin siinä samassa paikassa, missä ollaan istuttu niin, niin monta kertaa aikaisemminkin. Aina samassa pöydässä, mukavassa rauhallisessa pikku nurkkauksessa, poissa ihmisten silmien alta. Huvituin jotenkin, kun menin paikkaan sisälle. Tarjoilija huusi jo kaukaa, että “missä sä olet ollut, teitä ei ole näkynyt aikoihin!”. Naureskelin siinä, ja vastasin, että aika se vaan on mikä menee niin nopeasti. Tavallaan tuli jännä fiilis tuostakin. Niin monta kertaa siinä kyseisessä paikassa vaihdettiin intohimoisia suudelmia, silloin kun vielä rakastettiin. Loppujen lopuksi kovin lyhyessä ajassa on muuttunut järjettömän monta asiaa. Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun tapasimme ensimmäistä kertaa samaisessa paikassa. Todellakin, elämäni on muuttunut hurjasti niistä ajoista.
Olin paikalla ensin. Otin kahvin ja lehden, menin siis “vakkaripöytään” istuskelemaan. En edes ajatellut, että olisiko pitänyt ottaa joku toinen pöytä. Vasta, kun kuulin K:n askeleet takaani, mieleeni välähti, että ehkäpä paikka on liian kiusallinen, liikaa muistoja. Vaikka K kyseistä paikkaa itse ehdottikin. Siihen K sitten tuli, puku päällä, suoraan töistä. Hetken näin sen niin tutun ihmisen siinä, palasin ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkeksi. Olin hiukan miettinyt ennalta, miten tuo tapaaminen sujuu. Onhan edellisestä kerrasta, siis kahdenkeskisestä, kulunut jo melkein puoli vuotta, eikä tuolloin eroaminen tapahtunut missään määrin miellyttävissä merkeissä. Jännitin, että ottaako K asian puheeksi.
Mutta turhaan jännitin. Juttu lähti luistamaan yhtä luontevasti, kuin olisi tavattu viimeksi eilen. K ehdotti, että syötäisiin. Siinä tilanteessa ei vain ruoka maistunut, joten kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta. Kahvi riitti suun kostukkeeksi.
Meillä oli hauskaa. Siis aidosti hauskaa. Nauroin vedet silmissä, ja samoin K. Naurupuuskan laannuttua tuijotettiin hetken toisiamme, ja olen varma, että molemmat ajattelimme samaa. Että sitä luonnollisuutta ja helppoutta olla toisen kanssa olimme varmasti molemmat kaivanneet. Sitä, että ymmärtää jutun juonen toisen puolesta sanasta. Ja se huumorintaju, niin samanlaista molemmilla. Toisten ihmisten kanssa kuitenkin vaan on se sanaton yhteys, sellainen joka ei nähtävästi katoa täysin milloinkaan. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.
En voi sanoa tunteneeni mitään suuria tunnekuohuja kuitenkaan. Jotenkin aidosti jäi sellainen mieli, että K halusi myös tavata ihan vaan siksi, että oli mukava nähdä vanhaa ystävää. Sellaista, jonka rinnalla on käynyt läpi isojakin mullistuksia. Sellaista, jonka sanat ovat loukanneet syvältä, mutta sellaista, jolle sen ennemmin tai myöhemmin voi antaa anteeksi. En tuntenut katkeruutta, en tarvetta udella K:n ihmissuhdeasioista, tai ylipäänsä mistään. K kyseli kyllä paljon minun nykyisestä elämästäni, mutta jotenkin se vilpittömyys kyllä kuulsi läpi. Sitä vaan kiinnosti tietää, miten minulla menee. Olinhan tuskissani kirjoittanut K:lle parikin sydänverellä kirjoitettua kirjettä silloin eron aikoihin.
K:n elämä….siitä en tiedä sen enempää nyt kuin eilenkään, mutta ei ole tarpeenkaan. Totesimme, että oli mukava tavata, ja että tavattaisiin taas joskus. Ehkä. Ei mitään sellaista jännitettä siinä ollut, mikä oli niin tyypillistä viimeisimmän yhteisen vuotemme aikana. Luulen, että tuollaisen harmonian saa aikaan vain sellaiset ihmiset keskenään, jotka ymmärtävät, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta ettei niiden asioiden kanssa tarvitse painia lopun ikäänsä. Että se aito ystävyyskin saattaa olla mahdollista siinä vaiheessa, kun muut tunteet ovat kuolleet. Olen iloinen, että voin täysin vilpittömästi ja rehellisesti sanoa näin.
Rehellisyyden nimissä on vielä mainittava, että tämän päiväinen tapaaminen tuli kuin tilauksesta. Tuntuu hyvältä huomata, ettei minun tarvitse rakastaa eikä vihata sitä ihmistä. Voin tavata K:n ilman, että maailmani särkyisi joka kerta uudelleen. Ja luulen, että myös K ymmärsi sen. Se aitous oli niin käsinkosketeltavaa. Kaikki teennäinen oli tipotiessään, ja vihdoin pystyin olemaan oma itseni K:n seurassa. Sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin, joten tässäkin kohtaa voi todeta vanhan klisheen: Aika todella parantaa haavat. Ja ehkäpä haavani eivät kuitenkaan olleet niin syvät, kuin olen huonoina hetkinä kuvitellut.
P.S. Pystyn jopa kirjoittamaan näin, vaikka K:n puheista sain täysin sen vaikutelman, että syksyllä mainittu “uusi sitoutuminen” ei ole enää kuvioissa. Mutta minullepa se on ihan sama, ja sen kunniaksi kiinnitänkin taas uuden sulan hattuuni. Mä olen voittaja!
Huhtikuu 10, 2008 at 12.36 · Filed under Suloinen, K
Jos tuossa joku aika sitten valittelinkin, että elämässä ei tapahdu mitään jännittävää, niin nähtävästi sitten järjestän niitä itse. Eli tuo episodi S:n kanssahan nyt oli ihan oma lukunsa, ja siitä tiiviinä yhteenvetona vaan se, että olipahan kiva huomata, että joku ihminen herättää tuommoisia tuntemuksia.
Tänään sitten pitäisi tavata K. Tosin aikaa ja paikkaa ei ole sovittu, ja minä en nyt ainakaan jaksa olla se järjestävä osapuoli tässä, joten katotaan nyt, josko tänään mitään tapahtuu sittenkään. Ja totta puhuen, en nyt tiedä onko niin väliksikään Jotenkin en vaan osaa yhtään kuvitella mitä puhuttavaa minulla voisi olla K:n kanssa. Työasioita ehkä, herran henk.koht. elämä tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tässähän selkeästi taas historia toistaa itseään, viime keväänä K:n kanssa oli ihan samanlainen kuvio. Pitkän tauon jälkeen taas tavattiin, ja taas meni maailmankirjat sekaisin minulla pitkäksi aikaa. Sillä erotuksella tosin, että nyt minä olen itse henkisesti päässyt kyllä yli koko ihmisestä. Enää en pystyisi edes kuvittelemaan suhdetta meidän välille. Se lumo, mikä välillämme joskus oli, särjettiin aika tylyllä tavalla reilut puoli vuotta sitten, enkä kykene kuvittelemaan sellaista asiaa tai tekoa, joka sen pystyisi jollain tavalla palauttamaan ennalleen.
Mielenkiinnolla tietysti odotan, mitä tänään jutellaan. Tuskin mitään maata mullistavaa, eihän me pystytty asioista ennenkään juttelemaan niiden oikeilla nimillä. Miten se olisi nyt miksikään muuttunut, kun vettä on virrannut liian paljon tässä välissä.
No, onpahan nyt hetkeksi jotain pohdittavaa taas, mutta tällä kertaa ihan valoisin mielin. Ei ahdista eikä harmita. Lähinnä hymyilyttää
Maaliskuu 6, 2008 at 17.04 · Filed under K
No niin, pakko heti kirjoittaa tänne vähän raporttia tuosta tapaamisesta. Olin siis koko aamun p*skajäykkänä jännityksestä, ja oikeasti taisin vähän itse itselleni lietsoa paniikkia tästä kohtaamisesta.
Menin siis hyvissä ajoin palaveripaikalle, ajattelin, että on jotenkin mukavampaa olla ensin itse paikalla, kuin purjehtia akateemisesti myöhässä paikalle. Siinä sitten kolleegani kanssa tutkailtiin hiukan agendaa, kun herrat, K mukaanlukien, marssivat sisään. Erittäin ärsyttävä tapa tässä meidän firmassa on se, että vaikka samat asiakkaat ollaan tavattu varmaan 5 vuoden ajan joka kuukausi, niin silti aina sanotaan käsipäivää. Tai eihän se siis muuten ole ärsyttävä tapa, suorastaan kohtelias oikeasti, mutta juuri tänään se tuntui musta ihan typerältä. Kätellä K:ta siinä. Pöh. No, se siitä, ja alettiin siis käsittelemään päivän aiheita. Istuksin alkupalaverin melko kankeasti hiljaa, ja kirosin mielessäni sitä, että K asettui suoraan mua vastapäätä istumaan, eli jouduin väkisin välillä katsomaan sitä. Ja sehän siis tyylilleen uskollisena välillä tuijotti suoraan silmiin, ja jos erehdyin vastaamaan katseeseen, niin sieltä “se” hymy aina tuli. K:n hymy oli varmaan ensimmäinen asia, mitä siinä koko tyypissä aikojen alussa huomasin. Ja se tietää sen kyllä, mä olen usein aikoinaan asiasta maininnut.
Siinä siis istunnon edetessä mä jotenkin vapauduin. En jännittänyt enää, ja huomasin yhden aika merkittävän asian. K:n näkeminen ei oikeasti herättänyt mussa mitään tunteita. Lähinnä tarkastelin sitä vaivihkaa sillä silmällä, että mikä tuossa tyypissä on minusta ollut niin viehättävää? Se oli laihtunut entisestään, kasvot olivat väsyneet. Hiukset (mun toinen suosikki K:ssa) oli vedetty päätä myöten ihan kummallisesti. Siitä puuttui ihan kokonaan se “juttu”, mikä sai mut ennen aivan pyörälle päästäni.
Jossain vaiheessa palaveria siis K ilmoitti lähtevänsä savukkeelle. Ehdotti sitä jo aikaisemmin, mutta me muut ilmoitettiin, että jatketaan palaveria. Uusintaehdotuksen tullessa mä jotenkin älysin, että se nimenomaan halusi mun kanssa kahdenkeskisen hetken. Koska jäin itse paikalleni, kun se lähti ulospäin, niin tuli mut erikseen hakemaan mukaansa. Onneksi sain toisen kolleegani siinä samassa pyydettyä mukaan, “että tule nyt säkin, kun tässä kerran kaikki on menossa”. Joten siltä osin selvisin ainakin miltään kuulumisten vaihdolta. K tosin palaverissa yleisesti kertoi mm. tulevasta talvilomastaan, jolloin on lähdössä pariksi viikoksi toiselle puolelle maapalloa. Ja teki sen ihan tahallaan. Koska pari vuotta sitten meidän piti lähteä kyseiselle reissulle yhdessä, ja vielä viimeisenä iltana ennen lähtöä K melkein itkien halasi. Höh, silloinhan siis minun tilalleni lähti avovaimo, jonka ei siis alunperin ollut ollut tarkoitus lähteä mukaan, mutta varmaan jo silloin vaistosi jotain. Ko. reissulta K soitteli useampaan otteeseen ja kaipaili niin kovasti. Ja sanoi, että parin vuoden päästä me mennään sinne yhdessä…eli siis tänä keväänä. Silloin kieltämättä tuntui pieni pistos, kun se muistui mieleeni. Väistämättä ajattelin, että kenenköhän kanssa mahtaa tällä kertaa olla menossa. Ja ehdotteli K siinä julkisesti myös projektiryhmän yhteistä illanviettoa, katsoen minuun. Asia jäi avoimeksi, joten katsotaan, mitä tuleman pitää.
Palaveri läheni loppuaan, ja minä siinä pikavauhtia pakkasin tavarani, ja suunnistin autolleni. Huokaisin helpotuksesta, K:ta ei näkynyt, oli jäänyt vielä sisälle tutkiskelemaan tavaroitaan. Kunnes yhtäkkiä joku heitti minua lumipallolla. Siis oikeasti, lumipallolla! No kukapa muukaan..niin arvaatte varmaan. K siis heitti minua kunnon lumpparilla, ja kehui vielä että “mä tein tän sua varten!”. Mä siinä sitten hölmistyneenä tuijottelin ympärilleni ja ajattelin, että mitäs nyt sitten. Onneksi taas kerran tuli pelastus, ja K:n kolleega tuli siihen paikalle. Ehti se K jo kysellä kuulumisia, mutta onneksi mä en ehtinyt vastata mitään . Mutta siis sellainen oli tämä kohtaaminen, jään nyt sitten jännityksellä odottamaan, että selvisinkö oikeasti näin vähällä, vai iskeekö jossain vaiheessa tajuntaan jotain, mitä ehkä nyt en vaan halua käsitellä.
Helmikuu 25, 2008 at 15.45 · Filed under K
Kaivoin naftaliinista sen K:n minulle tekemän levyn. Pyörittelin sitä käsissäni, ja mietin, että uskallanko laittaa soimaan. Tein tämän ihan tarkoituksella, halusin tietää, millaisia tuntemuksia ko. musiikki minussa herättää. Laitoin jo kertaalleen levyn takaisin hyllyyn, ajattelin, etten halua nyt ehdoin tahdoin pahaa mieltä itselleni. Varsinkin, kun tuo nimenomainen levy annettiin minulle sellaisena päivänä, johon sisältyi valtavasti odotuksia ja josta seurasi lopulta täydellinen romahdus.
Levy oli siis takaisin hyllyssä, ja menin keittiöön puuhailmaan kotiaskareita. Yhtäkkiä huomasinkin hyräileväni yhtä tuon levyn biiseistä, ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ei kai kukaan koskaan ole valmis, jos ei välillä testaa itseään. Niinpä siis laitoin levyn soimaan. Ja tulihan se ilkeä muljahdus vatsassa, kun ensimmäinen biisi alkoi pyöriä. Mutta se meni hyvin nopeasti ohi, enkä oikeastaan tuntenut mitään erityistä. Toki K tuli mieleeni voimakkaasti ja ajauduin muistelemaan erinäisiä tilanteita, mutta hyvin neutraalisti kuitenkin. Soitin levyn kokonaan. Ja olen hengissä. Erittäin hyvissä voimissa, ilman mitään menetyksen tuskaa tai muuta vastaavaa. Sinänsä aika on kullannut muistot, että lähinnä sellainen hölmö hymy tuli kasvoilleni, kun muistelin yhteisiä hullutuksia. Mutta siinä kaikki.
Tämä oli minulle merkittävä askel eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että nyt voin myös kohdata K:n ensi viikolla paljon vahvempana. En usko, että minun tarvitsee mitenkään esittää pirteää ja hyvinvoivaa, voin luultavasti olla sellainen hyvin luonnollisesti . Tosin tiedostan, että kuljen veitsenterällä, ja luiskahdus voi vielä tulla vastaan koska tahansa. Luulen kuitenkin, että jos sellainen on tullakseen, on se enää hyvin pieni “nyrjähdys” ja olen jaloillani tuota pikaa. Aika ja tietty etäisyys ovat tehneet tehtävänsä. Aika tarkkaan 3,5 kk sitten olen viimeksi K:n nähnyt. Jos olisin sen tavannut tässä välissä, voisi tilanne olla aivan toinen. Siksi tuo ensi viikon tapaaminen on myös tietynlainen testi - olenko todella jos selvinnyt pahimman yli?
Niin, tähän voisi todeta, että siitä todella voi päästä yli, pienin askelin.
Next entries »
