Hopeinen

Joten kuten on tämäkin päivä hurahtanut täällä töissä. Melko seesteistä ja normaaliahan tämä on, kun ei anna ajatuksilleen siipiä.

Mulla oli jotenkin kauhea uhma päällä, kun aamulla tulin töihin. Vaikka yritin olla mahdollisimman normaali, niin en voinut sille mitään, että N ärsytti mua. Voi reppanaa, eihän se ole tehnyt mulle mitään väärää. Mutta toisaalta, jos se ei tiedä, että mua ärsyttää, niin ei kai siitä vahinkoakaan voi olla, vai voiko?

Ärsytykseni ilmenee lähinnä niin, etten huomaa koko tyyppiä. Olen muka niin syventynyt töihini, etten ole kuulevinani sen juttelua tai kommentteja. Joskus on sitten pakko muka havahtua, että “ai mitä, mä en nyt kuunnellut”-tyyliin. Ihan tyhmää, mä tiedän.

Olin jo päättänyt, etten lähde syömäänkään samassa seurueessa, mutta jotenkin ajauduin sitten kuitenkin samaan aikaan ruokalaan. Enkä nyt tosiaan ainakaan eri pöytään ala mennä istumaan, se nyt olisi ehkä hiukan lapsellista….:)

Siinä pöydässä sitä taas  yhtäkkiä kiinnosti ihan valtavasti, miten mun viikonloppu oli mennyt, oliko bileet ja menikö myöhään, kenen kanssa olin jne. Mun oli ihan PAKKO tekaista sellanen hätävalhe siihen, että joo, oli tosi kivaa ja meni luvattoman pitkään…hitto! Mut jotenkin ei ylpeys antanut periksi sanoa, että ei, istuin vaan kotona ja mietin miten perseestä tää on… No, kun kerran olin suustani tuon sammakon päästänyt, en tietenkään enää voinut perua puheitanikaan, joskin yritin kyllä vältellä puheenaihetta. Ja tietysti just sillon se kyseli kaikkea ihan asiaankuulumatontakin illan kulusta. Jopa siinä määrin, että mä kysyin siltä suoraan, että “anteeks, mutta miksi sua nyt noin paljon kiinnostaa?”. Siihenhän se vastas tietysti vaan, että “no kunhan nyt kyselen”, ja naurahdukset päälle.

Kerkesin mä jo vähän lämmetä sitten päivän aikana, enkä muistanut enää “murjottaa” N:lle, ja päädyttiin lukemaan viikon horoskooppimme kimpassa. Naurettiin, että keskiviikko taitaa olla meidän päivä. Eli N:n ehdotuksen mukaan vaihdamme sitten yhdessä uuteen työpaikkaan. Naureskelin siinä, että joo, niin tehdään, vaikka sisäinen ääneni huusi jotain ihan muuta.

Mulla on näköjään sellainen taipumus, että jossai paniikin ja hermostuneisuuden rajatilassa sanon ihan mitä sattuu. Siis jotain ihan muuta mitä tarkoitan. Esim. nyt tuo hierontakeissi tuolta aikaisemmin. Miten mä voin niin tylysti vaan sanoa, että thanks, but no thanks, vaikka haluaisin jotain ihan muuta? Ja sitten tänään, kun se ehdotti kahvillemenoa, niin kieltäydyin muka kiireen takia, vaikka ihan sikana olisi huvittanut mennä. Tietysti.

Juuh, onneksi tää on lyhyt viikko, torstain ja perjantain olenkin sitten työmatkalla. Pelottaa vaan jo etukäteen, että mitähän siitäkin tulee. Mukana kun on pari kolleegaa, jotka aina tykkää (hyvässä hengessä tosin) retostella mun tempauksillani jälkikäteen. Niinkuin esimerkiksi sen, että päätän aloittaa lauluperformanssin keskellä pientä Tallinnan lauttaa ihan vaan siksi, että mulla on tylsää. Ja tietysti pöydällä. Auts. Noin siis vuosi sitten ehkä tänä vuonna sivistyneemmin. Tai jos yrittäisi edes vähän myöhemmin, kuin heti klo 8 aamulla….

Ja sitten taas päivän K-viesti: Myöhästyneet synttärionnittelut! Oli muuten eka kerta, kun se ikinä muisti mua onnitella. Mitähän sekin nyt sotkee oikein?

Jep, siltä ainakin välillä tuntuu. Niin käsittämättömiä käänteitä ilmenee, aina yhtäaikaa ja aina puuntakaa. Sitten on niitä kausia, kun tuntuu ettei mitään tapahdu. Miksei kaikki voisikin mennä sulavassa tasapainossa, ilman että täytyy kerta toisensa jälkeen järkyttyä tai ilahtua uudelleen?

Tapasin siis K:n tänään jo. Tarkoitus oli huomenna, mutta pienten käänteiden kautta nähtiinkin jo tänään. Se mies on aina ollut samanlainen, jos se jotain haluaa, on sen tapahduttava heti, keinolla millä hyvänsä. Tänään se odotteli töissä ylimääräisen tunnin, että saatiin aikataulut sopimaan.

Mitä sillä sitten on mielessä? Ei harmaintakaan aavistusta. Tapaaminen oli mukava ja rento, tai ainakin minä olin ihan rento. Ihan pikkuisen ilkeilinkin K:lle, mutta hyvässä hengessä. Nolotti, kun se moneen otteeseen viittasi historiaan tietyissä asioissa, ja minä en muistanut niitä!!! Sanoinkin sille, että olen tosiaan tainnut tehdä niinkuin uhkasin, deletoinut meidän yhteisen historian jostain aivolohkosta. Se vaan katseli mua hymyillen, eikä kommentoinut siihen sen enempää mitään. Kovin ilahtunut se oli meidän tapaamisesta, ja kovin (liian) kiinnostunut mun elämästä. Taas niitä kautta rantain heitettyjä vihjeitä, joita en ollut huomaavinanikaan. En vaan enää jaksa sellaista. Jos on sanottavaa, niin sanoo suoraan, eikä laita mua arvaamaan. Ei sen puoleen, voihan olla, että teen tulkintavirheitä itsekin, mutta…no, kyllä te tiedätte mitä tarkoitan. Sen vaan aistii siitä toisesta, että jotain olisi sanottavaa, muttei pysty sanomaan.

Sinkku se ainakin on. Moneen otteeseen se kyllä teki sen selväksi. Ja yksinäistä sillä on, sekään ei voinut jäädä huomaamatta. Jännä homma. Siinä se tyyppi, joka vielä vuosi sitten pystyi ohjailemaan mun elämääni mennen tullen, ei oikein herättänyt mitään tuntemuksia. Tai no mitään ja mitään. Kyllähän se vähän sellainen eksynyt ihminen siinä oli, teki mieli äidillisesti halata sitä, ja sanoa, että kyllä se siitä. Ei se nyt varsinaisesti mistään ollut pahoillaan, mutta kai mun piilevä Kiltti Tyttöni taas tunsi huonoa omaatuntoa siitä, etten enää osannut avoimesti ihailla ja palvoa sitä. Juuh, autoa pitäisi käydä pesettämässä hänen painepesurillaan. Ja minun lasagneani on kuulemma ollut ikävä (ei sentään minua!). Ehdotus tietenkin seurasi myös treffeille ensi viikolla. Lupasin varauksella….riippuu ihan miltä musta silloin tuntuu. Heti kun epäröin, se alkoi vetää sanojaan takaisin. - Niin no, tässä sitä nyt niin puhutaan ensi viikosta, mutta jos nyt ennen joulua nähdään, se sanoi. Plääh…ihan samanlainen, kuin aina ennenkin. Kaikki mikä on varmaa, on ihan taatusti epävarmaa. Mutta kattellaan nyt.

No sitten tapaus Suloinen tänään. Meinasin kirjaimellisesti tukehtua purkkaani, kun näin sen siellä neukkarissa istumassa. Teki mieli potkaista itseäni, koska en ollut ollenkaan muistanut, että Suloinen osallistuisi kyseiseen kokoukseen. Ja siten en tietenkään ollut mitenkään valmistautunut millään nokkelilla sutkautuksilla kohtaamiseen. No, ensijärkytyksestä toivuttuani käänsin taas “iloinen ja huoleton”-minä vaihteen päälle, huikkasin iloisesti moikat ja kyselin kuulumiset. Ja katosin äkkiä vessaan vetämään happea. Hyvin sainkin koottua itseni tuijoteltuani hetken peiliin ja vakuuttaessani itselleni, ettei pakeissa ole mitään noloa…… Mutta Suloinenpa olikin päättänyt itse ottaa ohjat käsiinsä, ja seurasi tekemisiäni, auttoi tietokoneen kanssa ja mitä kaikkea. Oli oikein yliystävällinen ja kiltti. Kai sillä oli huono omatunto, kun oli antanut mulle pakit, ja yritti nyt parhaansa mukaan sovittaa asiaa

N:stä ei edelleenkään pihaustakaan. Oikeastaan ihan hyvä näin, eivätpähän lähde taas villit kuvitelmat lentämään. Vaan nyt astelen hyvin tasaisella maalla N:n suhteen, olen kai alitajuisesti jo ymmärtänyt, ettei juttu ainakaan tässä vaiheessa etene mihinkään, enkä aio sitä edesauttaakaan. Hoitakoon N nyt ensin yhden jutun pakettiin, sittenhän mua ei pidättele mikään Mutta olis se nyt voinut jotenkin edes muistaa….toisaalta, mietinhän minäkin sitä päivin öin, enkä silti laittele sille viestejä (ainakaan selvin päin).

Huomenna on vielä vähän tiedossa tuskaa, kun näen ensimmäistä kertaa leirin jälkeen draaman aiheuttajan. Siinä nyt sinänsä mitään ongelmaa ole, mutta onhan se aina vähän jännittävä tilanne nähdä taas, miten toinen osapuoli suhtautuu. Ihan ok kuvittelisin, aikuisesta ihmisestä kuitenkin kyse.

Nyt öitä kaikille

…taas yllätyin. K laittoi taas viestiä, kahville pyyteli. Mitähän mä vastaisin sille? Vois kai sitä mennä. Saispahan taas ajatukset hetkeksi pois N:stä.

Ja arvatkaa mikä paniikki tuli aamulla, kun tajusin, että joudun kohtaamaan Suloisen silmästä silmään! Enpä ole sitäkään nähnyt keväisten pakkien jälkeen. Ja huominenkin…

Kauheasti pienellä ihmisellä jännitettävää!

Jaa….nyt on ehkä viimein univelat kuitattu, ja lomailu maistuu mukavalta. Täytyy kyllä sanoa, että jonkunasteista morkkista tuli kyllä podettua tuo alkuviikko. Ei kuitenkaan ihan meikäläisen tyylistä antaa palaa sata lasissa, ja tokihan toi rahanmenokin vähän ahdistaa…

Joka tapauksessa morkkis on nyt selätetty, ja homma kuitattu sillä, että pitäähän sitä välillä repäistä, ettei voi sitten valittaa, ettei tehnyt mitään .

Kuten arvasin, tuossa morkkiksen synkimpinä hetkinä sorruin sitten laittamaan viestiä myös K:lle (v*ttu, tappakaa mut nyt jo!!). Kyselin tietty ihan normaalisti vaan kuulumiset ensin, mutta kun se tuntui niin ilahtuneelta ja kiinnostuneelta mun kuluvasta lomastani, niin kerroin sille sitten koko jutun (tai no en ihan, mutta sanoin kumminkin, että on tullut leikittyä hiukan dramaqueenia ja muutenkin törttöiltyä oikein kunnolla). Ja nyt täytyy kyllä sanoa, että eka kertaa tuli sen kanssa sellanen olo, että vois jopa kuvitella tätä ystävyyttä ihan aidoksi sellaiseksi. Se osas kyllä taas laittaa sanat just niin oikeeseen järjestykseen, että olo helpotti heti. Siitä innostuneena sitten ehdotin sille, että nähtäis vielä ennen sen ens viikolla alkavaa kesälomaa. No, se nyt on tän viikon työmatkalla ja lähtee sitten heti purjehtimaan lauantaina, joten aika ei oikein taida riittää treffaamiselle. Mutta ette ikinä arvaa, se vaikutti oikeesti huolestuneelta ja kysyi vielä, että pitäiskö sen tulla päivää aikasemmin reissusta, niin ehittäis nähdä!!! NIIN kova tarve mulla ei sentään ole, joten sanoin sille, että ehditäänhän me sitten nähdä vaikka lomien jälkeenkin ja ettei kukaan tässä kuolemaa kumminkaan ole tekemässä. Jotenkin vaan siellä taas vilahti häivähdys sitä vanhaa, tuttua ihmistä, että tuli oikeasti hyvä mieli. Ja vieläpä se itse sitten vannotti, että lomien jälkeen heti nähdään (ja luulen, että ihan vilpittömin mielin, tosin se oli kyllä ehkä _hiukan_ liian ilahtunut ja kiinnostunut mun asioista, mutta mä nyt haluan uskoa, että se vaan oikeasti välittää musta ystävänä). Joten tällä kertaa ei tullut kylmää vettä niskaan K:n suunnalta .

Höh, mulla on ihan tyhjä pää, enkä oikein osaa aloittaa mistään tuon K-tapaamisen suhteen. Kaikki siis meni hyvin, ei siinä mitään, mutta olihan taas maailman oudoin iltapäivä mulla. Tai no outo ja outo, mutta sanotaan nyt, etten ihan ollut sinut tilanteen kanssa, ja välillä tunsin kyllä itseni vähän vaivaantuneeksi.

Nähtiin siis meille jo niin tutuksi käyneessä kuppilassa. Kahvit juotiin ja turistiin niitä näitä, kirjaimellisesti vaihdettiin kuulumisia. Aika sellainen leppoisa tilanne, ihan kun oltais nähty viimeks eilen. Se on K:n kanssa kyllä ollut aina plussaa, tavallaan vaikka sitä henkisesti vieraantuu kun ei nähdä, niin jotenkin vaan se sanaton yhteys löytyy aina kun tavataan. Pisteet siitä.

Outous alkoi siitä, kun K kysyi, että onko mulla kiireitä, vai lähtisinkö sen mukaan shoppailemaan vähän tarvikkeita sen “landelle”. Se asuu siis evakossa remontin takia nyt kesäasunnollaan, joka on tuossa 15 km päässä minun kotoani. Sitä ennen se oli pitkät pätkät kertonut, kuinka hyvä on, että sillä on nyt paljon duunireissuja, koska talolla on melko yksinäistä (ahaa…). Sitten se kertoi, että on ajatellut tänään lämmittää saunan ja vähän grillata (2x ahaa…). Yksinkö?, mä kysyin. No joo, ei tässä oikein seuraakaan taida olla, vastaa K. Ahaa, ahaa, ahaa. Mulla raksutti varmaan satasta päässä, kun olin ihan varma, että se pyytää mut sinne. Kaikenlaisia vihjeitä se heitti koko ajan, ja sanoi jossain vaiheessa, että soittele, jos ajelet joskus siellä päin. Ja kumminkin se sitten oli jotenkin vaikee, jos heitin vitsinä, että “joo, grillataan vaikka herkkusieniä pekonilla”. Mä ihan vilpittömästi heitin sen tsoukkina, mutta jotenkin se meni musta sen näköseks, kun olis luullu, että mä oon tosissaan. No, anyway, lähdettiin siis ostelemaan roskista, päiväpeittoa yms. krääsää ja muutenkin roikuttiin siellä kaupassa pyörimässä varmaan tunti. Ihan kaheli tilanne tavallaan!!! Mistä v*tusta MINÄ tietäisin minkälaiset verhot sinne talolle sopisi? Joskus olisin kovin mielellään auttanut valitsemaan, mutta nyt mua ehkä hiukan jopa ärsytti. Ihan niin selvä tämä kuvio musta vielä ei ole kuitenkaan, ja aika liipasimella olen koko ajan. Itse sitten ilmoitin, että lähden toiseen lähellä sijaitsevaan kauppaan hakemaan pari juttua omaan kotiini, niin yhtäkkiä se oli sinnekin tulossa mukaan.

Oikeestaan oli ihan kivaa naureskella kaikille typerille asioille, ja muutenkin oli sellasta väsyneen levoton koko tilanne.

Ihan siis leppoisaa oli, eikä nytkään mitään tunnekuohuja sen kummemmin ole. Silti mua jäi vähän vaivaamaan noi sen vihjailut (jotka ei välttämättä olleet vihjeitä, vaan kuvittelin vain ne sellaisiksi). Hassua. Mutta sanomattakin nyt vaikuttaisi aika selvältä, että jos K seurusteleekin jonkun kanssa, niin kovin tiivistä se ei tunnu olevan. En yhtään siis kuvittelekaan, että se mulle raportoisi aiheesta yhtään mitään, mutta tää nyt on vaan taas se kuuluisa intuitio, joka kertoo, että se on vapaa mies.

Homma loppui jotenkin ihan tökerösti siinä kaupan parkkiksella siihen, että K syötti mulle suklaata, jonka jälkeen se toivotti hyvät juhannukset. Kiitos samoin, vastasin ja hyppäsin autoon ja huristelin tieheni.

Pöh ja hah. Sellaset treffit siis tänään.

No niin, taas yksi piinaviikko alkaa olla takanapäin ennen lomia. Vielä kahdeksan työpäivää, ja sitten koittaa hetken autuus. Ihanuutta!

Tänään pitäis sitten käydä treffaamassa K:ta. Ihan kummallista, mutta mä olin aamulla unohtanu koko jutun. Mitään paikkaa eikä kellonaikaa oltu sovittu, eikä K:stakaan kuulunut aamupäivällä mitään. Ajattelin jo, että sekin on unohtanu koko homman. Mutta laitteli se tossa äsken viestiä, ja saatiin sitten homma lyötyä lukkoon. Saas nähdä, millasilla fiiliksillä tänään sitten ollaan. Nää perjantait on jotenkin huonoja sosiaalisen elämän päiviä, ainakin jos puhutaan, että heti töitten jälkeen pitäisi olla pirtsakka ja hyväntuulinen ja olla kiinnostunut toisen asioista, tai mikä pahinta, jaksaa kertoa omista asioistaan. Höh…onpas mulla nyt negatiivinen asenne…pitää yrittää virittäytyä vähän parempiin tunnelmiin :)

Mä aloin miettimään sitä Kesämiehen puheluakin. Tietysti! En kai mä nyt voi olla vatvomatta joka ikistä asiaa, mitä tää maa päällään kantaa. Mutta kuitenkin jostain mun kieroutuneeseen mieleen luikersi kysymys, että miks se ylipäänsä soitti mulle? Ymmärtäsin sen, jos se olis vaikka pitkin talvea aina sillon tällön ilmotellu itestään, mutta kun viimeksi oon puhunut sen kanssa vajaa vuosi sitten edes puhelimessa. Toisaalta sillon mä olin ihan onnessani siitä puhelusta myös, meidän edellinen tapaaminen kun päättyi siihen, että mä poistuin paikalta niskojani nakellen syvästi loukkaantuneena tietyistä jutuista. Ja annoin myös Kesämiehen tietää mielipiteeni kyseisenlaisista miehistä.

Mutta mä oon tällanen nössö. Heti, kun se viime kesänäkin vähän nätisti kertoi, kuinka se oli jo ehtinyt kaivata mua, niin mä lämpenin. Olin jotenkin otettu sen sanoista, vaikka enhän mä tiedä mitä tyhjää sanahelinää sekin on vaan ollut. Kuitenkin tuohon Kesämieheen liittyy sellasia seikkoja, että kuvittelen olevani jotenkin ainutlaatuinen. Tiedän esim., että parikin treenikaveria on sitä yrittänyt jossain vaiheessa lämmitellä, mutta ei se ole lähtenyt hommaan mukaan. Eli ei se nyt ainakaan ensimmäisen p***un perään ole lähtenyt. Ja sitten vielä se, että se oikeasti halusi sopia asiat mun kanssa viime kesän jälkeen, oli sekin hatunnostonarvoinen juttu mun mielestä. Olkoonkin sitten, että vaan omaa oloaan parantaakseen. Ehkä. Mutta kuitenkin mä olin sen ajatuksissa jollain tasolla, ja se tuntui hyvältä. Ja mä olen sitä mieltä, ettei miehet kyllä soittele perään, jos ei niillä jotain hyviä ajatuksia ole. Ainakaan tällaisissa etä/kauko/kesäromansseissa.

Noh, ehkäpä mulle tosiaan nyt parin viikon päästä selviää, mitä se suunnittelee.

Hitto, kun pitää olla tällainen ikuinen skeptikko. Voikun voisin vaan kattella maailmaa näiden ruusunpunaisten lasieni läpi, ja uskoa naiivisti, että se on vähintään yhtä ihastunut minuun, kuin minä siihen

Pitäkää peukkuja mulle, likat. Ja Il Duce myös!

Siis ehkä tää mun kaihoiluni on jotenkin läpinäkyvää ja leijuvaa, ja on kantautunut K:n tietoisuuteen? Koska se juuri laittoi mulle viestin ja kyseli, että ehdittäiskö ennen juhannusta vielä käymään kahvilla. Monta päivää kuulemma jo pitäny laittaa viestiä.

Oikeestaan ihan kiva juttu. Vaikkei välttämättä mun tunnetilan takia mikään loistava ajatus, mutta uskon kuitenkin selviäväni kunnialla tästäkin. Sitten pääsenkin jo pian kesäleirille, jossa voin siirtyä haaveilemaan Kesämiehestä. Fiuh, pikkasen lentää taas korkealla hän…. Mutta siis mun itsetunnolleni nyt teki tässä tilanteessa ihan hyvää, että tuo kahvitteluehdotus tuli K:lta

Perjantaina siis treffit. Voi tsiisus. Ilmotti lähtevänsä työreissulle pariks päiväks, ja minä puolestaan raportoin lähteväni käymään mökillä tänään. Ihan vaan hiukan tuli haikea mieli, kun se vanhaan tapaansa kehotti ajelemaan varovasti. Heh, pikku juttu, mutta tollasista mä nykyisin liikutun. Siitä, että joku edes näennäisesti välittää.

EDIT: 13:06 Pakko lisätä tähän loppukevennykseksi jotain mielettömän suloista. Tässä uinuu äitikissan kainalossa pikkuinen Anu-tyttönen

Minulla on 5 päivän loma. Ei toki lomaa töistä vielä, mutta itsenäistä vapaata muksusta. Innoissaan pakattiin äsken virvelit ja uimapatjat mukaan, poika lähti muutamaksi päiväksi mummon ja tädin kanssa mökkeilemään. Voi että, ihanaa nähdä lapsen into. Toivottavasti reissusta tulee onnistunut.

Minä sen sijaan en osaa ollenkaan riemuita tästä “vapaastani”. Katselin äsken peiliin inhoten itseäni. Milloin minusta tuli tällainen? Ennen jaksoin huolehtia itsestäni, pidin siitä, kun ihmisten katseet kääntyivät perääni. Olin tyylikäs ja hyvännäköinen. En tiedä minkä normien mukaan, mutta viihdyin omassa kehossani ja uskon, että se näkyi myös päällepäin. Sen sijaan tänään minua katseli harmaa, lässähtänyt ja nuhruinen nainen peilistä. Silmissä ei ollut niille ominaista pilkettä, ja hymykuopan viereen on muodostunut selvästi ryppy. Iho on hoitamaton, samoin hiukset. Päällä likaiset shortsit, ja pieneksi käynyt toppi. Minun täytyy ryhdistäytyä!

Mietin, että miksi. Miksi pitäisi ryhdistäytyä, miksi pitäisi laittautua? Eihän ole ketään, ketä varten sen tekisin. Ei minun tarvitse näyttää hyvältä. Paskaa! Olenhan minä Itse vielä olemassa! Eikö vain ihmisetkin näe, onko ihminen sinut itsensä kanssa? Minä en juuri nyt taida olla. Asian korjaamiseksi on vain yksi tie, minun pitää palata takaisin siihen hetkeen, kun itseni kadotin, ja löytää se uudelleen. As simple as that!

Tänään tunnun huokuvan negatiivista energiaa. Tunnen vihaa ihmisiä ja asioita kohtaan, eikä sekään ole minulle luontaista. Mutta silti juuri nyt vihaan, vihaan, vihaan! Vihaan sitä, että olen yksin, ettei ole ketään kenen kanssa voisin nauttia tästä tilapäisestä vapaudestani. Vihaan sitä, ettei K muista olemassaoloani. Vihaan sitä, että lapseni vietti eilen ihanan päivän Exän ja hänen uuden vaimokkeensa kanssa Korkeasaaressa (vaikka minun pitäisi oikeasti olla iloinen siitä!). Vihaan sitä, että vaimoke on kaunis ja hoikka. Vihaan sitä, että muksun mielestä “se oli tosi kiva”. Vihaan sitä, että Exäni on nyt onnellinen. Vihaan sitä, etten minä ole onnellinen.

Kummallista olla katkera Exälle, ihmiselle, jota oikeastikin taidan jollain tasolla vihata. Olen toki iloinen siitä, että hänellä viimein on ihmissuhde, jossa toivottavasti saa sellaista rakkautta osakseen, mitä minä en hänelle pystynyt antamaan. Toivon mukaan tuo ihminen on toisenlainen kuin minä. Mutta inhoan ajatusta siitä, että se voi nyt nauttia elämästään, ja minä edelleen nuolen haavojani. Helvetin K, etkö tajua mitä teit minulle???!!! Olisinpa muutama vuosi takaperin tiennyt, että olen tuleva tapaamaan ihmisen, joka muuttaisi elämäni kurssin täysin, ja jonka jälkeen en koskaan enää palautuisi ennalleen. Olisin juossut pakoon ja lujaa.

Taas nyt, tilapäisenä toimettomuuden hetkenä, kaipaan niin paljon ihmistä lähelleni. Toivon, että saisin vielä kohdata ihmisen, jota voin rakastaa ehdoitta, ja joka haluaisi myös rakkauteni ottaa vastaan. En jaksaisi enää leikkiä, ja etsiä vastauksia rivien välistä. En haluaisi enää arvailla, vieläkö huomenna olisin onnellinen. Haluasin viimein sen turvallisen ihmisen, jonka vilpittömään rakkauteen voisin luottaa, ja joka ei koskaan katoaisi elämästäni.

Siis ei voi olla totta! Mä olen miettinyt tänään ihan koko päivän K:ta.  Oikeastaan näin kävi pariin otteeseen jo viime viikollakin. Kuvittelin, että tämä olisi taas joku ohimenevä tilanne, ja että kohta ne ajatukset taas palaisivat sinne muinaismuistojeni sekaan. K on niin kaukainen ja etäinen minulle nykyään, etten tajua, mistä nämä ajatukset oikein tulevat. Luin jopa alusta tuon Vuodatuksen puolella aloittamani bloginkin. Sinänsä helpottavaa oli huomata, että pitkällehän noista alun tunnelmista on jo päästy, ja se sellainen hirveä, kurkkuakuristava ahdistus on sentään poissa. Että nyt minä vaan haaveilen ja unelmoin. Ehkäpä tämä kaikki jälleen kerraan johtuu siitä, että kun ei ole ketään muutakaan unelmoinnin kohdetta, niin pitää tyytyä näihin vähemmän hyviin vaihtoehtoihin. Mutta hittolainen, kyllä mä taidan hiukan kaivata K:ta nyt. Mutta asia saa jäädäkin tuolle kaipaamisen tasolle, en todellakaan aio sortua mihinkään “kahvittelu”-ehdotuksiin.

*****

Vanhasta blogistani löysin viittauksen Kesämieheen. Havahduin juuri siihen, että taidan tavata Kesämiehen taas neljän viikon päästä. Oikeastaan aina, kun ajatus tulee mieleeni, niin alkaa jännittämään. En jännitä niinkään sitä kohtaamista, vaan sitä, että tuleeko Kesämies ko. tapahtumaan tänä vuonna ollenkaan. Sillä joku intuitioni sanoo, että ei tule. Eihän minun haaveeni ikinä toteudu (sanoo katkera marttyyrinainen naama rutussa…). Toisaalta, vaikka onkin varattu, olisi ihanaa tavata Kesämies. Sen iso ja lämmin halaus poistaisi kyllä läheisyydenkaipuun taas pitkäksi aikaa. Voih, kunpa se tulisi. Minulla on ikävä sitäkin!

****

Paniikki! Paniikki! Huomenna on luvassa kaamea tilanne. Joudun kohtaamaan Suloisen ensi kertaa treffiehdotukseni ja niitä seuranneiden pakkien jälkeen. Joudun vielä pitämään esityksen ko. tilaisuudessa. Apua!!! Siitä ei tule mitään, nolous vie minut perikatoon, ja toivottavasti maa nielaisee minut ennen sitä. Aika käsittämätöntä muuten, että Suloinen ei ole mitenkään päin vaivannut mieltäni sen jälkeen, kun tosiaan kieltäytyi treffeistä. Saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että asioista kannattaa ottaa selvää heti, eikä jäädä omien haaveiluidensa vangiksi. Ajatelkaa, koko tämä aika olisi mennyt hukkaan, olisin pohtinut Suloista ja odottanut taas yhteisiä illanviettoja, jossa ehkä mahdollisesti olisin voinut tiedustella vaivihkaa, mikä on homman nimi. Nyt en ole muistanut koko miehen olemassaoloakaan, ennen kuin kalenterini paljasti tuon huomisen karmeuden. Blaah! Olisipa tuo tapaaminen nyt ollut edes vasta kesälomien jälkeen!!! Grrr. Mutta voin sanoa, että Suloista mulla EI ole ikävä. Yhtään .

****

Hyvä ystäväni ei enää soittele minulle. Olen hieman hämmentynyt, että miksi ei. Jutellaan kyllä niitä näitä, jos minä soitan, mutta hän ei enää soita ollenkaan. Ottaen huomioon, että “ennen vanhaan” juteltiin päivittäin puhelimessa, ja jos toisesta ei kuulunut, niin toinen jo hädissään soitteli perään. Outoa. Mies hänellä toki on kuvioissa, mutta niinhän se on ollut koko ajan. Varattu sekin, ja pari vuotta jaksanut tämä ystäväni roikkua kakkosen roolissaan. Ja pari kertaa yrittänyt erotakin. Mutta kaikki kai nää menevät saman kaavan mukaan - lopullinen niitti tulee jossain vaiheessa tuolle ystävällenikin. Toivottavasti. Mutta minulla on hiukan ikävä kyllä tätä ystävääni. Taidan taas kerran soittaa itse hänelle.

****

Ex perui taas tapaamisen muksun kanssa - how surprising!

Melko sekalaisia ajatuksia taas täällä päässä pyörii. Onneksi illalla on taas luvassa maastoharjoituksia koiran kanssa, siellä onneksi kaikki muu unohtuu.

Tämä sunnuntai on kyllä ollut kaikkien aikojen tylsin! Vettä riittää taivaalta enemmän kuin maa jaksaa niellä, ja joka paikka lotisee. Sen lisäksi tuo vihmovan kylmä tuuli jäädyttää aivotkin ja kosteus tunkeutuu vaatteiden läpi. Tällaisina päivinä ihmisen pitäisi saada vain käpertyä oman kullan kainaloon kotisohvalle katsomaan hyvää elokuvaa ja nauttimaan lämpimästä yhdessäolosta.

Meinasin jo kirjoittaa, etten ole saanut mitään aikaiseksi tänään, mutta olenhan minä ollut kovin reipas. Siivosin nimittäin vaatekaapit, ja sain kuin sainkin jätesäkillisen taas poisheitettävää. Saman verran tuo vaatteita kutistava vaatekaappini pitää sisällään niitä “mahdun näihin vielä jonain päivänä”-vaatteita, mutta niihin ei sisu antanut periksi koskea. Koska todellakin aion mahtua niihin vieläpä tänä kesänä! Urheasti vaan painelin lenkin tänääkin tuolla kammokelissä. Tosin mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämmässä tämä rasva tuntuu istuvan. Mutta nyt on tarmo päällä ja periksi en anna!!

Olen miettinyt hiukan erästä tapaamistani viime viikolla. No tietenkin sitä K:n kanssa kohtaamista. Sen verran se kuitenkin sävähdytti, että jäin miettimään. En ollenkaan sillä tavalla kaihoisasti tai suruisasti, vaan melko neutraalisti olen pystynyt sitä tapaamista analysoimaan. Jotenkin siinä hetkessä oli niin paljon sitä tuttua, että tuntui hyvältä palata hetkeksi siihen “entiseen elämään”. Sillon kun kaikki palikat elämässäni olivat suunnilleen kohdallaan. Nyt, kun korttitalo on hajonnut ja kortit kadonneet tuulen mukana, on todellakin henkisesti miellyttävää unohtaa kaikki hetkeksi. Sinänsä erikoista, että siihen tarvittiin K, mutta kiitos hänelle siitä. Olo on kuitenkin rauhaisa ja mukava.

Niin, kyllähän tässä täytyy tunnustaa, että kyllä mulla ihan pikkiriikkisen tuli ikävä K:ta, mutta se oli aikas sellanen ohimenevä hetki vaan. Se vaan jotenkin oli niin oma itsensä silloin viimeksi, ja kuitenkin se ihminen on tuonut paljon hyvää mun elämään, joskin myös sitten sitä itseänsä. Näitä asioita on kuitenkin paljon helpompi käsitellä nyt, kun tietää ihan oikeasti, että mitään ei enää ole saavutettavissa, eikä enää edes haikaile semmoisia. Tiedänhän mä NYT sen, ettei meitä sittenkään tarkoitettu toisillemme. Puoli vuotta sitten mä en vielä tiennyt. K taisi tietää jo silloin.

Hyvä näin, sateinen sunnuntai se vaan tässä tekee tepposiaan. Liikaa aikaa ajatella.