Äitin pikkuinen karvakuono…
…niin, nuo koirathan ovat minulle tavallaan kuin lapsia. Paitsi, että ne ovat harrastuskavereitani, ne ovat myös ihmislapseni lisäksi ilon ja lämmön, sekä vilpittömän ihailun lähde. Ne ovat minulle TÄRKEITÄ! Ja nyt tuo keskimmäiseni (kuvassa oikeanpuoleisin nappisilmä) sai pahaaenteilevän diagnoosin. Sydänvika, johon ei ole hoitoa. Ennuste ei ole hyvä. Ja koiralapsi täytti vasta 2 vuotta! Niin lupaava, niin sosiaalinen, niin mahtava paketti.
Kontrollikäynti on puolen vuoden päästä. Jos tuolloin havaitaan lisää muutoksia ja laajentumisia, tulee sateenkaarisillalle uusi koiraenkeli.
En tahtoisi vielä. Sillä on niin paljon annettavaa vielä!
Rakas Jumala, pidä huolta pikkuisesta ja anna sen olla vielä hetki meidän kanssamme.
unessani
No voi harmi. Toivotaan parasta!
Comment dolce — 11.11.2008 @ 9.56
Jospa se olisi sydäntään vahvempi luonteensa puolesta, periksiantamaton karvapaketti…VOIMAA ja TSEMPPIÄ!!! *hugs*
Comment stansta — 11.11.2008 @ 12.29
Voi ressukka karvainen lapsi! Toivotaan ja rukoillaan ettei vaiva muutu pahemmaksi. Voimahali!
Comment sade — 11.11.2008 @ 15.58
Voi toista! Toivotaan karvakuonolle parasta!
Comment pimpelipom — 11.11.2008 @ 18.31
Kiitos tsempeistä! Yritän kyllä ajatella positiivisesti, mutta aina sitä ajattelee sen pahimman mahdollisen skenaarion.
Tuo on minusta hirmu komea kuva nuoresta miehestä, tuossa postauksen keskellä
Comment unessani — 11.11.2008 @ 18.47
Niin on! Komeat korvat ja luotettava katse
Comment sade — 11.11.2008 @ 19.04
Sellainen se onkin, peruskallio. Turvallinen ja varma. Ehdin juuri hiljattain kaverille päivitellä, miten onkaan voinut käydä tällainen tuuri, näin terve ja täyspäinen yksilö. Se on tämän rodun parissa todellakin ihme. Ja näin sitten kävi…
Comment unessani — 11.11.2008 @ 21.22
Älä vielä luovuta, ethän..? Ihmeitäkin tapahtuu…
Comment stansta — 11.11.2008 @ 23.07