Hopeinen

Paljonpa sitä on taas vettä virrannut, ja asiat sekä tuntemukset muuttuneet vuodenkin aikana. Niin toivottomat kuin nuo fiilikset olivatkaan silloin, täytyy taas kliseisesti todeta, että kaikesta selviää.

Tasan vuosi sitten postaamani kirjoitus menee näin:

Niin se vain on, että vaikka olen joskus tunnustautunut syksyihmiseksi, täytyy ilmeisesti pyörtää sanani nyt. Ulos kun katsoo, niin keli on niin ankea ja masentava, että on vaikea löytää siitä mitään hyvää. Joka paikassa on märkää, tihuttaa vettä, tuulee niin, että ripsiväritkin karisee. Sydänsuruisen painajaiskeli. Olisipa tässä nyt hän, jonka kainaloon käpertyisin koleutta karkuun.

Mutta eipä ole häntä. Ei ole, eikä tule.Ei viestiä, ei soittoa, ei mitään uutisia hänestä. Siinä mielessä ärsyttävä ihminen, että kunnioittaa viimeiseen asti toivomustani: “Älä enää soita minulle”. Olisi edes kerran kapinallinen, ja soittaisi. Tämä SR ei ole koskaan edes humalapäissään sortunut “minä rakastan sinua aina”-puheluihin. Joskus olen sitä niin toivonut, että edes yksi heikko hetki tulisi hänelle. Edes kerran niin suuri kaipaus, että soittaisi. Mutta ei. Sieltä toiveitteni sillalta tulen sitten aina kovalla kolinalla ja ryminällä alas, tajunnan taas kertoessa, ettei toinen enää oikeasti välitä tarpeeksi soittaakseen.

Ystävyys. Mikä monimerkityksinen sana. Parhaimmillaan kahden ihmisen välinen syvä yhteys, pahimmillaan kirosana, jonka varjolla voidaan käyttää toista hyväkseen. Haluaisinhan minä olla SR:n ystävä. Mutta en pysty, enkä kaipaa enempää ystäviä, joilla ei ole aitoa kiinnostusta minuun. Hyvän päivän tuttuja on riittävästi entuudestaan.

Mutta nyt annetaan taas SR:lle ja ankealle syyssäälle piupaut, ja aletaan suunnittelemaan huomista Pariisin matkaa Ja se toteutetaan oikeasti todella hyvän ystävän kanssa!

Kuulemisiin!!!!

Tuon ystävyysasian allekirjoitan ehkä vieläkin. Vaikka K:n kanssa ollaankin niin sanotusti väleissä, niin ei meitä ystäviä saa tekemälläkään. Siis sellaisia aitoja ystäviä. Äsken juuri sommiteltiin aikatauluja, josko olisi kahvin merkeissä tavattu. Mutta mua ei huvita. Joten väitin, ettei mulla ole aikaa, vaikkei ehdotettuina päivinä mitään olekaan. Ei vaan huvita. Kai tässä kohtaa täytyy myöntää, että K on historiaa, kaikin tavoin. Maybe sitten, kun itellä on taas paremmat fiilikset, niin jaksaisi vaikka treffatakin, mutta kyllä nyt on vähän sellainen syksyinen alakuloisuus päällä. Vaikkei mikään ole vialla, mutta ylipäänsä tuo loppumaton sade rasittaa. Eikä sekään muuten, mutta kun IHAN JOKA PAIKKA on kuraa ja mutaa täynnä.

Tulisipa tänä vuonna ihan oikea talvi. Kaipaan lunta, valoisuutta ja niitä ihanan rauhallisia metsälenkkejä, missä puut notkuu lumesta ja lumi vaimentaa kaikki äänet. Taivas on vaaleanpunainen kaupungin valojen loisteesta ja ilmassa huokuu taivaallinen rauha. Oih!

Ensi viikolla saattaa olla taas jotain draamaa luvassa. Onhan jälleen kerran aika perinteisten suunnittelupäivien, jossa tuttuun tapaan onnistun usein järjestämään itselleni päänsärkyä, ihan fyysistä ja sitten myös sitä henkistäkin. Tänä vuonna paikalla onkin jo kolme “tapausta”: N, Jii ja Suloinen. Niitä sitten odotellessa

Jospa sitä taas viimein jaksaisi tännekin muutaman rivin raapustella. Laittoman laiska olen ollut kyllä tämän bloggaamisen suhteen, mutta toisaalta…eipä tässä liiemmin ole ollut mitään tilitettävääkään. Eikä ole nytkään, mutta jotain sentään yritän saada aikaiseksi

Viikonloppuna yritin lähteä hieman viihteelle. Kaverin kanssa oltiin sovittu jo viikko takaperin, että lähdetään tyttöjen kesken vähän tuulettumaan ja tietysti juoruilemaan. Vähän pitkin viikkoa vaivannut ketutus kyllä söi hiukan menohaluja, mutta perjantaina korkattuani ensimmäisen kuohuvaisen alkoi olo kohentua mukavasti. Aina siihen asti, kunnes ystäväni ilmoitti, että ottaakin mukaan erään herra X:n. Minä siihen, että mitä v*ttua??? Kyseessä on nimittäin eräs mieshenkilö, josta tämä ystäväni muutama kuukausi takaperin otti irtioton. Mies on siis varattu, eikä ole lähtemässä nykyisestä suhteestaan jne jne. Tuttu tarina. No, yritin siinä vähän sanoa vaimeita vastalauseita, mutta ei ne oikein menneet perille. Kai tämä ystäväni oli taas niin onnen huumassa, ettei itsekään ajatellut iltaa seuraavia tuntemuksia jne. Mutta joka tapauksessa oma fiilis kyllä laski kuin lehmänhäntä, tiesin nimittäin, että lopputuloksena nyhjötän itsekseni jossain baarin nurkassa, kun nämä kaksi luovat toisiinsa kaipailevia katseita. Yöks.

Lähdettiin kuitenkin baariin, ja törmäsin siellä myös erääseen entiseen “hoitoon”, jos nyt noin voidaan sanoa. Oikein miellyttävän ulkonäön omaava raamikas mies, mutta ei oikein kipinöinyt enää. Joten ratkaisin tylsitymiseni juomalla vielä vähän lisää sillä seurauksella, että olo muuttui ihan hirveäksi. Hävisin vähin äänin, hyppäsin taksiin ja kaipasin vaan omaan sänkyyn nukkumaan. Lyhyt pysähdyskin piti taksimatkalla ottaa, ettei tarvinnut siivoamaan alkaa . Viimein kotiin nukkumaan hauvojen kainaloon vain herätäkseni järkyttävään päänsärkyyn ja krapulaan seuraavana aamuna. Hyi ja yök. Pitänee taas vähän harjoitella tuota juhlimista, jottei nuo jälkiseuraukset olisi noin infernaaliset. Kaiken lisäksi koin järkytyksen sekaisia tunteita selatessani puhelintani. Minä idiootti olin vielä lähestynyt N:ää tekstiviestillä. Prkl, että mä inhoan känniviestittelyä! Sitten sorrun siihen itse. Itse viesti nyt ei ollut sen kummempi, kunhan kyselin, että olisiko N mahdollisesti liikenteessä jossain. Nolotuksen tunteen sai aikaiseksi lähinnä se, ettei N vastannut koko viikonlopun aikana viestiin mitään. Iik ja aargh. Kaiken muun lisäksi jouduin siis vielä vähän jännittämään töihintuloa maanantaina, ja N:n suhtautumista itseeni. Taas.

Aamulla töissä yritin sitten olla niin normaali kuin suinkin, ja ajattelinkin, että N tuskin ottaa koko juttua puheeksi. Mutta vielä mitä. Se moneen kertaan yritti avata keskustelua tyyliin “Missäs olit….” tai “Olitko liikenteessä…”, mutta onneksi mulla soi puhelin joka kerta ja keskeytti sen. Yritin vähän pakoilla kahdenkeskisiä tilanteita sen kanssa, mutta turhaan. Ehti se sitten kysyä, että olinko ollut jossain ja pitkäänkin, ja että hän oli ollut jo nukkumassa viestin tultua. Totesin siihen sitten rehellisesti ja nauraen, että “juu, huomasinkin että olin sua yrittäny tavotella yöllä” Yhteistä naurua, ja juttu oli sillä kuitattu.

APUA, miten toi teksti muuttui noin isoksi tossa yllä?????!!!!! EDIT: Eikä se edes näy sivustolla isona…vaan kursivoituna???? Ei pysty ymmärtämään, mutta tarkoituksella se ei siis ole noin

Joka tapauksessa mulla on taas ollut hassu fiilis, että N olisi ihastunut. Mä en tajua mistä se tulee, kun oikeastaan mikään ei suoranaisesti viittaa siihen, mutta sitten on taas paljon sellaisia pikkujuttuja… mutta toisaalta yhtä paljon on sellaisia pikkujuttuja, jotka taas eivät ollenkaan viittaa ihastumiseen, vaan päinvastoin. Outoa, vai mitä

Eilen kuitenkin sitten heitin erään kommentin sille, ihan kyllä työasiaan liittyen. Illalla sitten soi puhelin. N siellä, ja minä ihan kummissani, että mitä se nyt…. Halusi selvennystä siihen kommenttiini. Ja olisi halunnut selvästi jutella pidempäänkin, itse vain olin sellaisessa paikassa, ettei pidempi höpöttely ollut mahdollista. Hassua. 

Maanantai-iltana oli muuten kisapäivä koirien kanssa. Toisella koiralla saavutettiinkin omassa luokassamme kolmas sija, ja oikein hieno pokaali saatiin kirjahyllyn reunalle, lisäksi bonuksena tuli paikka edustusjoukkueeseen. Eli viiden muun koirakon kanssa edustamme nyt omaa seuraa sitten parin viikon päästä olevissa epävirallisissa kilpailuissa, joihin on karsittu Uudenmaan järjestöistä aina kustakin kuusi parasta. Kivaa ja jännää!

Sellaista tarinaa nyt taas vähäksi aikaa!

Sirenita haastoi minut siis tällaiseen omituiseen juttuun

Pelin säännöt:
“Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.” 

1. Omituisuus:  Ehdottomasti pinaattiletut kera sinapin. Niitä ei vain voi syödä ilman.

2. Omituisuus: Tämäkin liittyy syömiseen..ylläri. Mutta siis ruisleipää, voita, juustoa ja hilloa päälle. Nam!

3. Omituisuus: En voi nukkua kasvot vastakkain jonkun ihmisen kanssa. Vaikka se olisi elämäni rakkaus, on selkä käännettävä viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan nukkumaan. Tai sitten sen toisen tarvii kääntää mulle selkä.

4. Omituisuus: Olen niin taikauskoinen, että päiväni menee vähintääkin pilalle, jos luen vanhan horoskoopin vahingossa, tai tahattomasti avaan sateenvarjon sisällä. En myöskään laita ruisleipää koskaan väärinpäin, ettei köyhyys tule taloon (no..se kyllä on jo) yms. joskus sangen rasittavia uskomuksia, joihin orjallisesti uskon.

5. Omituisuus: En juuri koskaan käytä sukkia. Ihan äärimmäisessä tapauksessa, jos pakkasta on miljoona, tai on jotkut erityisen epämiellyttävät kengät. Mutta viime talvena ei kovin montaa kertaa sukkia tarvinnut

Ja haastehan lähtee tietysti seuraaville:

• Stansta
• Roxy
• Paulah
• Tuhkimo
• Dolce

Ei näy loppua taas huonolle tuurille. Mieli on musta kuin sysimiilu, mikään ei huvita. Koko viime viikko oli surkea, ja tuntuu, ettei tää fiilis ota ollenkaan kohentuakseen.

Tänään olenkin sitten itkeä vollottanut aamusta asti tätä kurjuuttani. Tänään oli SE päivä, kun piti tuo autonrämä käyttää katsastusmiehen tuomitsevan tarkastelun alla. Olemassaoleva öljyvuoto oli tiedossa, joten olin sopinut treffit moottoripesuun klo 9.

Lähdin tohinalla, juuri sen verran ajoissa, että ajattelin kipaista tupakka-askin  lähihuoltikselta. Mutta vielä mitä. Auto ei inahtanutkaan. Akku oli niin tyhjä kuin ikinä mahdollista. No, siinä vaiheessa vielä tunsin olevani itsenäinen, toimintakykyinen nainen, joten yritin tuuppia auton käyntiin ihan itsekseni. Kuka arvaa, onnistuiko? Juu ei.

Naapurikierroskaan ei juuri tuottanut tulosta, kaikki olivat jo lähteneet töihin, tai sitten muuten vaan eivät avanneet ovea. Seuraavaksi puhelin käteen, ja miettimään, kenelle soittaa. Pari ensimmäistä puhelua - vesiperä. Tässä vaiheessa alkoi jo itkukin tulla, mutta urheasti nieleksin. Saamari, että vitutti. Lopulta ystäväni lähti työpaikaltaan auttamaan minua, ja koukkasi samalla toiselta kaverilta akkukaapelit mukaan.

Hiukan jo naurattikin siinä vaiheessa, kun me blondit tuumittiin yhdessä, että miten helvetissä aukeaa Fordin (ystäväni auto) konepelti…. Onneksi oli sentään vielä ohjekirja hanskalokerossa, ja niin viriteltiin kaapelit ja auto hörähti iloisesti käyntiin.

Seuraavaksi pesun kautta katsastusasemalle. Tässä vaiheessa olin jo soittanut pomolle, että nyt tarvii pitää tämä päivä vapaata, että töihin tuskin ehdin ennen iltapäiväkahveja tätä menoa.

Katsastusmies tekikin sitten oikein perusteellisen tarkastuksen, ja tunnin verran seisoin siinä mahdollisimman pieneksi tekeytyneenä, ja kauhulla katselin, kun se tuhosi mun autoani pala palalta. Juu, ruostevaurioita pohjassa, niitä salakavalia, joita ei näe ennen kuin katsastumies iskee sen kauhean koukkunsa niistä läpi. Vikaa oli muutenkin toista sivua, ja alle 500 euron ei leimaa tule. Kuukausi sentään ajoaikaa… Ei onni suosi nyt näissä autokaupoissa, ei millään. Mutta eipä sitä halvalla hyvää saa, senhän tiesin jo tuon kotteron ostaessanikin.

Vitutus sen kuin kasvoi. Pääsin kotiin, ja siellä se Niagara sitten pääsi valloilleen. Olin eilisen päivän jaksanut ahertaa täällä kotona, saanutkin siistiä aikaiseksi. Vaihdoin jopa lattialle sellaisen ihanan pehmoisen vaalean villamaton, jota en ole oikein raaskinut käyttää. Se on aikanaan hankittu ihan erilaiseen kotiin, kuin missä nyt asun, ja on jotenkin…no, liian ylellinen mielestäni tänne. Mutta eilen päätin, että pilalle se vaan homehtuu varastossa, kun ei tässä hetkeen ole kuitenkaan odotettavissa muuttoa sellaiseen osoitteeseen, jossa matolle olisi arvoistaan käyttöä. Mutta taitaa mattoparka päätyä takaisin varastoon odottelemaan parempia päiviä, sillä erotuksella, että nyt sitä koristaa lautasellinen suklaamuroja ja ihana puolimetriä halkaisijaltaan oleva kaakaonvärinen tahra. Voi itkujen itku.

Lähdin lenkille koirien kanssa. Itkin, kävelin, itkin, kävelin. Taisin oikeasti hiukan rypeä itsesäälissä, mutta tuskaisalta tulevaisuus tuntuukin. Ainakin rahallisesti. On sakkoa, on lisäveroa, on autonkorjauskuluja, on koulumaksuja, on muksun harrastusmaksuja. Eikä tietenkään elatusapurahat olleet tilillä sovittuna päivänä, herra yksin tietää, näenkö niitä rahoja koskaan. En ainakaan nyt, kun niitä eniten tarvitsisin.

Poikani on vain harvoin nähnyt minun itkevän. Tänään taisi olla kokonaista kolmas kerta koko 10-vuotisen elämänsä aikana. Ja se saa pojan kovin hämilleen, vaikka olenkin selittänyt, että itkeminen ON sallittua, ja toisinaan jopa suotavaa. Ja ettei sitä tarvitse mitenkään säikähtää, vaikka äitikin itkee välillä. Silti yritin ryhdistäytyä, kun tulin takaisin lenkiltä, esitin iloista. Parin tunnin päikkäritkin otin, ja toivoin, että mieli olisi kirkkaampi sen jälkeen. Mutta vielä mitä.

Lähdin viemään poikaa treeneihin, ja ajatuksena oli käydä vähän läheisessä metsässä katsomassa, vieläkö löytäisin muutamia suppilovahveroita. Olin ajatellut tehdä makaronilaatikkoa ruuaksi, ja suppikset antaa sille kyllä ihan mahtavan lisämaun. Sieniä löytyikin ihan kivasti, ja lähdin takaisin hallille hakemaan poikaa.

Poikaa vaan ei ollut missään. Ei vastausta puhelimeen, ei ketään treenikaveriakaan missään. Pieni paniikki alkoi jo hiipiä, ja soitin muka huolettomana erään treenikaverin isälle, josko poikaa olisi näkynyt heillä päin. Ei ole näkynyt, ei ollut ollut kuulemma treeneissäkään. Megapaniikki! Missä se lapsi oikein oli? Ajoin kotiin, ei sielläkään. Yksinäinen puhelin vain kotona hälytteli, kun yritin poikaa kiinni. Ajoin takaisin treenipaikalle, yritin tihrustaa pimeässä jalkakäytäviä ja pyöräteitä, jos poika olisi saanut päähänsä lähteä kävellen kotiin, syystä tai toisesta.

Aloin olla todella huolissani. Ajoin, itkin ja pyyhin kyyneleitä kilpaa auton pyyhkijöiden kanssa, jotka vaan muistuttivat minua siitä, että poikani on jossain tuolla pimeässä, sateessa ja varmasti yhtä hädissään kuin minä. Soitin siskonkin jo apuun, ja voitte vaan arvata montako erilaista kauhukuvaa kävi mielessäni. Pari tuntia pyörittelin puhelinta kädessäni, soitin varmaan 100 puhelua, ja joka paikasta sama vastaus. Ei ole näkynyt. Olin juuri aikeissa soittaa poliisille, kun puhelin soi ja tuntematon numero soittaa. “Moi äiti”, kuului itkuinen ääni toisesta päästä. En ole kai koskaan kokenut niin helpottavaa tunnetta, kuin silloin. Valahdin aivan veltoksi, ja oli pakko mennä istumaan. Kyyneleet vaan tulivat ja tulivat. Vannotin poikaa odottamaan siellä, mistä soittikin, ja kaahasin hakemaan sitä kotiin.

Oli käynyt niin, että treenit olivatkin olleet ihan eri paikassa, kuin mihin pojan vein. Niinpä muksu oli turhautuneena päättänyt, että lähtee mummille (isänsä äidille) odottamaan, joka siis asuu parin kilometrin päässä treenihallista. Mummi ei ollut kuitenkaan kotona, niinpä näppärä muksuni oli sitten jatkanut matkaa siskolleni, jolle puolestaan oli reilut 3 km mummolasta. Ei kuitenkaan sitten ollut ihan osannut tietä perille, ja siinä vaiheessa hätäännys oli mennyt ujouden edelle, ja uskaltautui pysäyttämään ohikulkijan, jonka puhelimesta sitten soittivat minulle. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja niin monta kertaa kuin tästä(kin) asiasta on puhuttu…että aina ilmoitetaan, jos poiketaan jollain tavalla sovitusta.

Ja se kännykkä pidetään jatkossa mukana, tai äiti liimaa sen napaan kiinni. Nih!

Tänään on siis virrannut surun ja luojan kiitos myös ilon kyyneleitä ja asiat taas hiukan saaneet uutta perspektiiviä.

Toivon totisesti, että huomenna olisi paremmin.

Ei meinaa tämä teksti muodostua tänne ilman näpyttelyä, vaikka kuinka meditoisin.

Päässäni on käynyt varsinainen myllerrys taas tällä viikolla, ja olen ollut jotenkin pahantuulinen ja kiukkuinen. Ajoittain kylläkin, välillä sitten taas kuin Naantalin aurinko. Mutta näihin mielialavaihteluihin on kyllä ihan selkeä syykin tässä vaiheessa kuukaudenkiertoa .

Silti, aamulla tuntui taas kurjalta. Tuntui, että näille vaikeuksille ei näy loppua, ja aina kun se valo hiukan pilkahtaa tunnelin päässä, niin jo vain jotain uutta kenkkua tulee tilalle. Ja hyvin, hyvin monessa asiassa yhteinen nimittäjä on kyllä tuo raha. Vaikkei se sitä onnea tuo, niin helpottaisihan se elämää kummasti, kun sitä olisi. Edes sen verran, ettei mitkään yllättävät menot kaataisi taloutta taas puoleksi vuodeksi pepulleen.

Niin paljon taas ahdisti aamulla, että oli pakko kirjoittaa vähän paperille asioita. Jotenkin tunsin taas olevani niin, niin yksin. Saakeli, että sitä joskus kaipaa jotain ihmistä lähelleen. Oikeastaan kirjoitinkin jo paljon asioita julkaistakseni ne täällä blogissa, mutta sitten halusin kuitenkin, että sen lukee joku minulle läheinen ihminen, ja pystyisi hiukan antamaan perspektiiviä ajatuksiini. Niinpä lähetin “kirjeen” isälleni. Ja kyllähän se isän vastaus heti lohdutti. Muutamia lausahduksia, joista tiedän, että minusta kyllä välitetään:

“Tämmöistä elämä on kai, mutta älä lannistu. Kevät tulee vielä. Tiedän mistä puhun.
Olen usein toivonut, että löytyisit vihdoinkin todella hyvän ihmisen, jonka kanssa tämän elämän kuorma/risti voisi jakaa/kantaa. Semmoisia vilpittömän isällisiä ajatuksia minulla on ainakin joskus.
Älä epäröi pyytää apua, jos sitä tarvitset. Olen sinua varten olemassa, aina.”

Nuo olivat vain otteita pitkästä “lohdutusvastauksesta”, eivätkä edes ole omissa asiayhteyksissään, mutta antaa vähän vinkkiä siitä, kuinka onnellinen olen, että omaan sellaiset vanhemmat, joiden puoleen kääntyä, kun ketään muuta ei ole. Sitä paitsi isän kirjoitukset saavat aina hymyilemäänkin. Hänhän on ulkomaalainen, joka näkyy myöskin kirjoituksissa. Esim. sanan “hankala” muuttuminen “ankkalaksi” nauratti! Ranskan kielessä kun tuota h-kirjainta ei lausuta, niin ihan selvästihän se on ankkala

No joo, taas kerran tänne(kin) kirjoittaminen auttoi. Ja luultavasti ensi viikolla on asiat jo paljon paremmin (tai sitten ei, kun käyn katsastusasemalla..).

Sellainen on tänään. Osasyynä tähän yleisvitutukseen lienee liian myöhäinen nukkumaanmeno, sekä sitä kautta liian myöhäinen herätys aamulla. Tai no, herätys varmasti oli ihan aikataulussaan, mutta se hetki, jolloin minä havahduin hereille, oli joskus paljon paljon myöhemmin. Infernaalinen pyörremyrsky läpi kämpän, muksu ylös, koirat ulos, koirien ruokinta, oman naaman pikainen puunaus ja matkaan! Kääk!!! Eihän siinä ehdi ollenkaan asennoitua siihen, että on maananataiaamu, ja koko viikon työrupeama edessä. Olisin voinut jopa luvata jotain toteuttamiskelvotonta, jos vaan olisin voinut jäädä kotiin, kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Mutta ei, töissä istun. Saldot paukkuu miinuksia, eikä huvita mikään. Työkavereiden kyselytkin ärsyttää. Mitä se niille kuuluu, mitä mä olen tehnyt viikonloppuna!? Kerron sitten, jos siltä tuntuu. Ja jos vastauksena ynähdän jotain epämääräistä, alkaa hillitön arvailu kenen kanssa olen ollut ja missä. Mikä siinä on niin kiinnostavaa?

Äh, normaalioloissahan olisin tietysti naureskellen heittänyt lisää vettä myllyyn tai muuta vastaavaa, mutta nyt tämä käyrää vaan kasvaa. Oikeasti, tällaisina päivinä pitäisi vaan saada lähteä kotiin. Kun ei kiinnosta, ei huvita, eikä pysty.

Onneksi nämä ihmiset täällä töissä suurinpiirtein tietävät, milloin mut kannattaa jättää rauhaan. Joten ehkäpä iltapäivällä on jo hiukan paremmat tunnelmat

Yksi vitutuksen kohde on muksun koulu. Siellä ollaan puuhaamassa leirikoulua, josta tehtiin kysely, että minkä verran kukakin pystyy kuukausittain kassaa kartuttamaan. Minullehan KAIKKI ylimääräinen on liikaa, joten ehdotin 5 eur/kk, kun vaihtoehtoina oli 5, 10 tai 15 eur/kk. Enemmistö oli ehdottanut tuota 10 eur kuukausimaksua. Laitoin sitten infoa opettajalle + tälle puuhastelijaryhmälle, että maksaisin oikeasti mieluummin vain tuon 5 euroa, ja voisin sitten vapaaehtoistöinä suorittaa erotusta. No, arvaatte varmaan vastaanoton. Pari sieltä oli kyllä sitä mieltä, että tuo sopisikin, mutta sitten ne (jotka jo arvasinkin) alkoivat perustelemaan “tasavertaisuudella” sun muulla “työn hinnoitteluvaikeudella” jne. Paskat, mitä tasavertaisuutta se sitten on, jos toisissa perheissä on molemmat vanhemmat osallistumassa kustannuksiin, ja toisissa ei?? Ihan oikeasti ymmärrän kyllä tuon pointinkin, mutta juuri nyt vituttaa niin paljon tuo ihmisten jeesustelu kaikista asioista. Taidan taas vaan olla hiukan katkera asioista, ja sovinnainen minäni on hautautumassa radikaalin, omista oikeuksistaan kiinnipitävän ihmisen jalkoihin. Vittu, olkoon oma vikani, että olen eronnut, niin kyllä helvetissä mun budjetissa tuntuu yksi 10 euro, sekä ties mitkä retkimaksut kympistä viiteenkymppiin!

Aaaaarrrgghhh!!! Nyt kyllä menen purkamaan angstini johonkin lyhtypylvääseen. Kerrassaan raivoisa olotila ihan kaikesta. Onneksi mä oon sinkku, muuten jollain ei olisi kivaa kanssani tällaisina päivinä. Myötä- ja vastamäissä….my ass. 

Kiintoisaa ainakin omasta mielestäni

Mutta joo, pakko vielä pikkuisen pohtia tapaus N:ää. Sehän siis on vallankin avoimesti jutellut minulle näistä parisuhdeongelmistaan, ja samoin tein aina on myös tullut asetelmakin selväksi. N haluaisi jatkaa, nainen ei. Ainakaan vielä. N myös totesi viime keskustelussamme, että “jos ja kun ero tulee, niin tulee menemään pitkän aikaa, ennen kuin voi taas todella ihastua”. Näinhän se toki on, ja kaikki kunnia siitä N:lle, että kertoo näitä asioita minulle. Olen oikeasti vähän otettu tuosta. Onhan se kuitenkin välitön ihminen, ei siinä mitään, mutta melko pinnallinen sitten loppupeleissä tuolla työyhteisössä ainakin. Myös N mainitsi samaisessa keskustelussa, että sitten alkaakin varmasti villi etsikkokausi, kun se ero tulee. Minä siinä naisena sitten puolustamaan kaikkia oman sukupuoleni edustajia, varovasti mutta selkeästi sanoin kuitenkin N:lle, että muistaa kuitenkin vastakin sitten ne toisen osapuolen tunteet. Hänen sanoin kun nainen “saattaa illalla todellakin olla niin viehättävä ja rakastettava, ja sitten aamulla iskee pakokauhu, eikä halua kuulla koko ihmisestä ikinä enää mitään”. Ja baarituttavuuksilla ei niin suurta väliä ole, eri asia sitten, jos on tutumpi. Siten pitää pelin henki tehdä heti selväksi. Ja sain sen käsityksen, että se tarkoitti jollain kieroutuneella tavalla minua? Joten vastasin sille, että minä en ainakaan ikinä erehtyisi sähläämään minkään vastaeronneen, elämässään eksyneen miehen kanssa. Hohhoijjaa…aika hurjaa puhetta multa…considering että tunnen itseni, eikä tuo todellakaan ole minulle mikään este,jos puhutaan yhdestä illasta. No anyway, yritin kuitenkin tehdä ymmärretyksi, että minä en ole sitten mikään laastarivaihtoehto, ja että olen liian vanha kettu hyväksikäytettäväksi enää. Puolivitsinä sanoin N:lle, että minut kannattaa sitten jättää rauhaan. Vastaukseksi sain vaan naurahtelua.

Entäs töissä sitten? N:n käytös minua kohtaan on ollut suorastaan ylitsepursuavan ystävällistä, kaverillista (ko?). Ja nyt sanon käsi sydämellä, että jos en tietäisi asioiden oikeaa laitaa, väittäisin, että mies on enemmän lääpällään minuun, kuin minä ikinä siihen! Kaikki sen eleet, sanomiset, tekemiset viittaa siihen. Se hakeutuu mun seuraani, se katsoo aina minua puhuessaan, isommassakin porukassa. Se tulee monta kertaa päivässä siihen minun koppiini puhumaan niitä näitä, lähtee mukaan tupakalle vaikkei edes polta. Tää on jotenkin ihan jakomielinen tilanne, kun toisen ruumiinkieli on niin selkeää, ja sitten kuitenkin ne puheet ja sanomiset ovat ihan toista maata. Ja ihan oikeasti uskon, että se varmasti tarkoittaa sitä mitä sanoo.

Mutta, sen enempää haikailematta, näillä mennään, ja nautitaan nyt sitten huomiosta niin kauan kun sitä on saatavilla. Luulenpa vaan, että sillä on ehkä minusta samanlaiset ajatukset. Kovin mielellänihän minä sen kanssa vietänkin aikaa, jo pelkästään siksi, että sen kanssa tullaan hyvin juttuun. Ja varmaan ihan samalla tavalla se huomaa minusta sen, että pidän siitä. Ja puhun toista .

Kyllä on luonto taas kauneimmillaan. Tänä aamuna töihin ajellessa en voinut muuta kuin haukkoa henkeä ihastellessani punakeltaisena loimuavia puita. Oli niin kirkasta, kuulasta ja kaunista. Tällaisina aamuina ei yksinkertaisesti voi kukaan olla huonolla tuulella.

Bileiden jälkimaininkeja on puitu töissä ahkerasti, ja monet mukavat naurut on saatu aikaiseksi. Onnistuneet olivat, ja siitä hiukkasen röyhistelen rintaani, kun kuitenkin jouduin ne käytännössä yksin järjestämään, vieläpä vastoin tahtoani.

N on ollut oikein erityisen mukava minulle. Ainakin se asia on hyvä, että viimeisetkin varautuneisuudet on karistettu ja välit ovat taas aidon rennot ja välittömät. Se tuntuu hyvälle.

Elämä tuntuu taas jotenkin asettuneen uomiinsa, ja voinkin sitten viettää seesteistä aurinkoista syksyä. Hiukan on toisenlaiset tunnelmat, kuin vuosi sitten tähän aikaan! Joten ehkäpä tässä taas oivallinen esimerkki siitä, että kipeistäkin asioista voi todella päästä yli, ja aika todella tekee tehtävänsä. Vaikkei se todellakaan silloin tuntunut siltä.

Parasta on ollut huomata se, että taas pystyy ihastumaan. Minähän ihastun varsin herkästi ihmisiin, yleensä heidän luonteenpiirteisiinsä enemmänkin kuin ulkonäköön. Eriasia on, kuinka ohimenevää se ihastus on, ja saako sieltä vastakaikua.

Pettymyksiä olen ehkä oppinut käsittelemään paremmin, varautumaan niihin olematta kuitenkaan pessimisti. Olen oppinut, ettei aina vaan saa sitä mitä haluaa, ei lähimainkaan. Mutta että siihen ei pidä jäädä jumiin, vaan on mentävä eteenpäin. Nurkan takana on huominen, ja katson avoimin mielin, mitä sillä on minulle annettavaa.

Luulen, että tällä hetkellä voisin sanoa olevani kutakuinkin onnellinen. Toki yksinäisiä hetkiä tulee. Ilman muuta kaipaan läheisyyttä ajoittain, ja kyllä, kaipaan myös elämänkumppania. Toisinaan on väsyttävää kantaa yksin koko vastuu itsestään, elämästään ja lapsestaan. Sillon tällöin kaipaa olkapäätä, joka tietää, ymmärtää ja tukee.

Mutta, pääpiirteittäin elämäni on radallaan, kippis sille!

Tai sitten ei. Mutta piti nyt tuo otsikko ainakin tuollaiseksi laittaa, ettei aina tule niin kovin synkkää vaikutelmaa. . Eikä mulla kyllä synkät ajatukset ole ollenkaan. Lähinnä olen vähän vielä pyörryksissä eilisestä pitkästä juomarupeamasta ja tanssimisesta. Ja on minulla pepussa mustelmakin. Eli pieniä kommelluksia lukuunottamatta eilinen ilta oli varsin mukava, joskin mielikuvissani myös hiukan sekava.

Bileet itsessään oli menestys kyllä, vaikka jouduin ihan extempore kehittämään sinne ohjelmaa, kun ne, joille tämä oli annettu tehtäväksi eivät olleet saaneet aikaiseksi juuri mitään. Mutta pienellä improvisoinnilla saatiin juhlista kyllä menestys, ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Ainoa huono puoli oli siinä, että bileethän alkoivat jo klo 17, joten siinä ehtii kummasti humaltua muutamassa tunnissa.

Sillä kun lähdimme jatkoille, olin kyllä kieltämättä melko tuiterissa ja joinkin loppuillan sitten enää pelkkää vettä. Kiehnäsin siinä jonkun aikaa erään oikein kivannäköisen miehen kainalossa ja kävimme me tanssimassakin parit hitaat. Oikein lähekkäin. Mutta kun kuulin miehen (eli pojan!) iän, hyppäsin varmaan kaksi metriä taaksepäin. Sehän oli vasta 25 vuotias!! Mutta kovin miehekäs kyllä. Olin kai jopa suunnitellut yhteistä taksimatkaa hänen kanssaan, mutta sitten muuttui suunnitelmat. Olin nimittäin melko hyvin koko illan pystynyt ikään kuin välttelemään N:n kanssa ainakaan kovin intiimejä tilanteita. Sillä tiesin, että raja sopivan ja sopimattoman käytöksen välillä on minun kohdallani kovin häilyvä silloin kun olen maistellut muutakin kuin vettä. Jossain vaiheessa kuitenkin yön viimeisinä tunteina kävi niin että menin yksinäni tanssilattialle. Lähdin siihen tilanteesta, jossa oli tämä nuori poika ja N. Siinä samassa syssyssä, kun yritin näyttävää lähtöä ja pyörähdystä paikalta, niin pyllähdin takamukselleni N herrasmiehenä auttoi minut ylös, kiitin ja painelin tanssimaan. Eipä sitten aikaakaan, kun N tuli seurakseni tanssilattialle. Eikä siinä kauan ehditty tanssahdella, kun alkoikin jo viimeiset hitaat. O-ou….tuntuihan se kovin miellyttävältä tanssia siinä lähekkäin. Jotenkin kovin herkkä tunnelma oli siinä. Mutta hillitsin itseni enkä alkanut pussailemaan. Hyvä minä. Ihan pikkuriikkinen muisku kyllä karkasi huuliltani N:n poskille jossain vaiheessa, mutta sellainen viaton kai on ihan sallittua? Tanssittiin se biisi, seuraava ja sitä seuraavakin. Havahduin jossain välissä siihen, kun N tuijottaa minua ja hymyilee leveästi. Tivasin, että mikä noin naurattaa, niin se vastas niin huvittavasti, että “no sää ja mää”, että mä repesin nauramaan. En voi sille mitään, että tuo sen puhuma murre jotenkin vaan on minusta niin ihanan kuuloista.

Löydettiin siinä sitten valomerkin tultua vielä yksi kadonnut työkaverikin, joka otti pikku torkkuja siinä ennen kotiinlähtöä. Lähdin omalla taksilla kotiin, ja kieltämättä mielessä kävi, että olisipas ollut ihan mukava mennä N:n kanssa samalla taksilla kotiin. Tai johonkin. Ja luulenpa, että N:llä oli jotain samansuuntaisia ajatuksia, niin tiiviisti se katsoi sinne taksiin, tuijotti suoraan silmiin. “Sää ja mää”….

Soiteltiin siinä yöllä vielä mutten kyllä muista yhtään mitä juteltiin. Sen sijaan tänään päivällä ollaankin sitten puhuttu parikin maratonpuhelua, toinen taisi kestää lähemmäs kaksi tuntia. Keskustelu alkoi yhdestä meihin liittymättömästä, mutta ikävästä episodista, mikä eräiden henkilöiden välillä kävi bileiden jälkimainingeissa, mutta siitä se sitten ajautui kovin henkeväksi ja melko henkilökohtaisista asoista puhuttiin. N kertoi tosi avoimesti kotitilanteestaan, ja voi…kyllä mä kuulen sen äänestä, että se tyttöystävä on sille tosi rakas, ja se ihan oikeasti kyllä haluaa jatkaa sen kanssa. Jos se vaan onnistuu. Jotenkin tuon asian tunnistaminen ja tajuaminen jossain vaiheessa on aiheuttanut sen, että en enää haikaile N:ää juurikaan “siinä” mielessä. Valloittava ja ihana persoona kaikin puolin, ja paranee vaan, mitä enemmän oppii tuntemaan, mutta myös jotenkin niin liikuttavan herkkä, kun tunteet on pelissä. Yritin ja luullakseni pystyinkin tsemppaamaan sitä aika hyvin tänään, ja kerroin kyllä arvostavani häntä miehenä, kun ylipäänsä pystyy ottamaan noin paljon vastaan ikäviäkin asoita tältä tyttöystävältään. Mutta mitäpä ei mies tekisi rakkauden eteen, ja syitä taitaa olla vielä paljon sellaisia, joista minä en tiedä. Mutta luulen, että samalla kun tämä ns. ihastus on ehkä vähän painumassa taka-alalle, niin samalla välillämme on syventymässä eräänlainen luottamuksellinen ystävyys. Minäkin kerroin N:lle kipeitä asioita puhelimessa, ja paljastin myös melko arkaluonteisia asioita. Myös Jiin tapauksen. Osittain. Mutta ihan kaikkea en myöntänyt. Meinasin, mutta vedin takaisin viime tingassa…..

No, jutta riittäisi taas vaihteeksi pienen pokkarin verran, mutta nyt pitää kiiruhtaa lauantaisaunaan!

…kaikille lukijoille. Mulla ei ole yhtikäs mitään sanottavaa. Yritän hankkia elämän, niin saan taas jotain kirjoitettavaa. Tänään aion silti käyttäytyä sivistyneesti.