Hopeinen

Joten kuten on tämäkin päivä hurahtanut täällä töissä. Melko seesteistä ja normaaliahan tämä on, kun ei anna ajatuksilleen siipiä.

Mulla oli jotenkin kauhea uhma päällä, kun aamulla tulin töihin. Vaikka yritin olla mahdollisimman normaali, niin en voinut sille mitään, että N ärsytti mua. Voi reppanaa, eihän se ole tehnyt mulle mitään väärää. Mutta toisaalta, jos se ei tiedä, että mua ärsyttää, niin ei kai siitä vahinkoakaan voi olla, vai voiko?

Ärsytykseni ilmenee lähinnä niin, etten huomaa koko tyyppiä. Olen muka niin syventynyt töihini, etten ole kuulevinani sen juttelua tai kommentteja. Joskus on sitten pakko muka havahtua, että “ai mitä, mä en nyt kuunnellut”-tyyliin. Ihan tyhmää, mä tiedän.

Olin jo päättänyt, etten lähde syömäänkään samassa seurueessa, mutta jotenkin ajauduin sitten kuitenkin samaan aikaan ruokalaan. Enkä nyt tosiaan ainakaan eri pöytään ala mennä istumaan, se nyt olisi ehkä hiukan lapsellista….:)

Siinä pöydässä sitä taas  yhtäkkiä kiinnosti ihan valtavasti, miten mun viikonloppu oli mennyt, oliko bileet ja menikö myöhään, kenen kanssa olin jne. Mun oli ihan PAKKO tekaista sellanen hätävalhe siihen, että joo, oli tosi kivaa ja meni luvattoman pitkään…hitto! Mut jotenkin ei ylpeys antanut periksi sanoa, että ei, istuin vaan kotona ja mietin miten perseestä tää on… No, kun kerran olin suustani tuon sammakon päästänyt, en tietenkään enää voinut perua puheitanikaan, joskin yritin kyllä vältellä puheenaihetta. Ja tietysti just sillon se kyseli kaikkea ihan asiaankuulumatontakin illan kulusta. Jopa siinä määrin, että mä kysyin siltä suoraan, että “anteeks, mutta miksi sua nyt noin paljon kiinnostaa?”. Siihenhän se vastas tietysti vaan, että “no kunhan nyt kyselen”, ja naurahdukset päälle.

Kerkesin mä jo vähän lämmetä sitten päivän aikana, enkä muistanut enää “murjottaa” N:lle, ja päädyttiin lukemaan viikon horoskooppimme kimpassa. Naurettiin, että keskiviikko taitaa olla meidän päivä. Eli N:n ehdotuksen mukaan vaihdamme sitten yhdessä uuteen työpaikkaan. Naureskelin siinä, että joo, niin tehdään, vaikka sisäinen ääneni huusi jotain ihan muuta.

Mulla on näköjään sellainen taipumus, että jossai paniikin ja hermostuneisuuden rajatilassa sanon ihan mitä sattuu. Siis jotain ihan muuta mitä tarkoitan. Esim. nyt tuo hierontakeissi tuolta aikaisemmin. Miten mä voin niin tylysti vaan sanoa, että thanks, but no thanks, vaikka haluaisin jotain ihan muuta? Ja sitten tänään, kun se ehdotti kahvillemenoa, niin kieltäydyin muka kiireen takia, vaikka ihan sikana olisi huvittanut mennä. Tietysti.

Juuh, onneksi tää on lyhyt viikko, torstain ja perjantain olenkin sitten työmatkalla. Pelottaa vaan jo etukäteen, että mitähän siitäkin tulee. Mukana kun on pari kolleegaa, jotka aina tykkää (hyvässä hengessä tosin) retostella mun tempauksillani jälkikäteen. Niinkuin esimerkiksi sen, että päätän aloittaa lauluperformanssin keskellä pientä Tallinnan lauttaa ihan vaan siksi, että mulla on tylsää. Ja tietysti pöydällä. Auts. Noin siis vuosi sitten ehkä tänä vuonna sivistyneemmin. Tai jos yrittäisi edes vähän myöhemmin, kuin heti klo 8 aamulla….

Ja sitten taas päivän K-viesti: Myöhästyneet synttärionnittelut! Oli muuten eka kerta, kun se ikinä muisti mua onnitella. Mitähän sekin nyt sotkee oikein?