Hopeinen

Niin sano mun poika mulle äsken . Sano, että “äiti, mä kysyin sulta just, että saanko mä huomenna kymmenen uutta peliä ja sä sanoit, että joo!!” Tuli vähän kiire perua sanojansa, mutta näköjään mä olen niin kuutamolla, etten näe enkä kuule mitään. Voi kettu ja vattu, ja vielä vaikka mustikka!!!

Mä yritin oikein töissä tänään etsiä siitä N:stä jotain huonoja puolia, mutten kyllä yhtään löytäny. Se tuoksui oikein hyvälle (niinkuin se on tehnyt aina), se pukeutuu hyvin ja trendikkäästi. Yritin edes inhota sen puhetapaa, mutta mitä vielä. Jäin varmaan tuijottamaan sitä sekunniks liian pitkään, mutta kun se kuulosti niin ihanalta. Varsinkin kun se puhuu sellasta murretta, mitä mä oon aina inhonnu, niin kyllä tää nyt on jo tosi vakavaa. Ei kukaan sano, että “en mene nukkumaan moneen aikaan (siis tarkoittaa, että pitkään aikaan), tai että “mä tippusin melkein penkiltä….”, tai että “se oli just täsä”. Iik, aah ja ihanaa.

Sorruin myös yhteen juttuun, mitä en ihan äkkiseltään olisi arvannut. Kävin kattomassa eräältä nettisivulta sen tyttöystävän kuvan. Mutta ei se herättäny mussa oikeestaan muuta ajatusta, kuin kysymyksen sille kuvalle, että “miksi sä olet niin inhottava N:lle, etkö tajua, että se kärsii tästä oikeasti”. Siltä musta tuntuu. Että vaikka se yrittää esittää asiat niin päin, että on onnellinen tästä “erosta”, niin silti mä luulen, että siihen sattuu. Mä tuskin tiedän kaikkea, mutta silti. Sanoihan se mulla lauantainakin, että kokee aikamoisena epäluottamuslauseena sen, että pyydetään muuttamaan pois omasta kodista. Ja on se mustakin kummallista, ihan oikeesti. Ja sitten toinen on niin kiltti, että tekee mitä vaan, että se vaimo olis tyytyväinen. Ja toivoo varmaan, että hommat saataisi vielä toimimaan jollain tasolla. Ja kun me varmaan kaikki tiedetään se prosentti, mikä noiden asumuserojen jälkeen palaa yhteen. Ainakaan pysyvästi. No, ei kyllä ole mun asiani pohtia näitä, mutta kun tekis mieli rohkaista toista, olla silleen ystävänä läsnä (tuo nyt ei ollut näiden vuodatusten jälkeen kovin uskottavaa…).

Joku kohtalo kai tätä elämää johdattaa, ja jotain tämänkin kai taas on tarkoitus mulle opettaa. Mä vaan toivosin, että mä joskus valmistuisin, tää opiskelijana oleminen alkaa jo vähän puuduttaa . Mä varmaan tarviin vaan niin kylmän suihkun sen taholta niskaani, että tajuan lopettaa tän haaveilun. Vaikka ehkä siihen haaveiluun ihmisellä on aina oikeus, kunhan tajuaa jättää sen vaan siihen haaveiluun, ja antaa tarvittaessa tilaa niille uusille haaveille.

Mutta ei se olis lähteny mun kanssa baariin, jos en olis jotain kiinnostusta siinä herättäny. Se ei olis ollu eka, joka otti mua kädestä, ei eka, joka suuteli. Ei se, joka sanoi, että sun kosketuksessa on taikaa, ei se, joka sanoi, että mä osaan viedä miehen sydämen.

Ei se olis sanonu mulle, että mun viehätysvoimani laittaa sen rikkomaan periaatteitaan. Eikä se olis soittanut mulle viideltä aamulla vaan kysyäkseen, että onko mulla kaikki hyvin. Ei se olis sillon kertonut, miten sitä harmitti, että se lähti eri taksilla kotiin. Ei se olis sanonu, että se olis halunnu herätä mun vierestä aamulla, eikä se olis todennu, että olispa edes viikko vierähtänyt äkkiä. Ei se olis suunnitellu, miten voitais tehdä työpäivistä jatkossa kivemmat, ja piristää toisiamme pienillä eleillä. Se ei olis saatana vaan ollut niin herrasmies, että tarjosi mulle koko illan, antoi takkinsa mulle, kun mulla oli kylmä. Eikä se olis lähteny mun kanssa puistoon juomaan kuoharia. Ei se helvetti olis tehnyt noin, jos mä en olis JOTAIN tunteita siinä herättänyt jossain vaiheessa. Eihän?