Hopeinen

Kaunis ilma tänään ainakin oli, ei voi valittaa. Päätinkin lähteä oikein pitkälle metsälenkille koirien kanssa. Siellä metsässä tarpoessa ajatus jotenkin lepää. Ja muutenkin, tämä päivä on kyllä selkeästi ollut parempi kuin pari edellistä. Sain jopa tällaisen hymyntapaisen väännettyä valokuvaan

Metsälenkillä lähdin taas tuttuun tapaani samoamaan tutkimattomia teitä, ja ennepitkää löysin itseni varsinaisesta rämeiköstä. Siinä sitten yritin lenkkarit litimärkänä kahlata mättäältä toiselle. Yhtäkkiä mätäs, jolle olin astumassa alkoi liikkua. Tai tarkemmin mättäällä alkoi liikkua…käärmes!!! Oikein muhkea ja paksu Herra Kyy tapitti minua siinä kaula pitkällä. Minulle iski kauhea paniikki, jalat valahti ihan veteläksi ja sydän hakkasi miljoonaa. Miten pikkuinen käärme saakin ihmisen noin tolaltaan. Ihan oikeasti en uskaltanut hetkeen liikkua mihinkään, kun ajattelin, että koko paikka kuhisee kyitä. Oikeasti, olen viimeiset 15 vuotta käytännössä lenkkeillyt joka päivä metsissä, mitä ihmeellisimmissä maastoissa, mutten koskaan vielä ole törmännyt siellä käärmeeseen. Treeneissä kyllä, mutta aiemmin ne ovat olleet sellaisia pikkuisia, ei ollenkaan näin isoja kuin tämä. Tokenin sentään sen verran, että kerkesin napata siitä pedosta kuvan, ja eihän se tässä kuvassa ole kyllä ollenkaan pelottava

Hengissä siis selvisin kotiin. Sitten käytiin äidin kanssa syömässä synttärilounas, jonka jälkeen isä vaimoineen tuli yllätysvierailulle. Ja vielä sisko perheineen, joten yhtäkkiä talo olikin täynnä väkeä! Olin sentään eilen leiponut kakun, oli edes jotain tarjottavaa vieraille.

Ihanan kukkakimpunkin sain :

Ja sitten, päivän pelastus, ja minun pikku enkelini. Maailman ihanin vauva, jonka täti minä olen! Liikutuin ihan kyyneliin, kun tuo tuhiseva pikkuinen oli sylissäni. Niin viaton, vilpitön ja kaunis. Kunpa olisi minun vallassani suojella tuota kääröä kaikelta maailman pahuudelta. Niisk.

Eli lopputuloksena: ihan kiva päivä. Mutta vain ihan kiva. Kaukana mahtavasta….toivottavasti fiilis kohenisi taas, kun pääsee töihin (jep, tajusin just itse mitä kirjoitin…siellähän tän kaiken pahan alku ja juuri on ;)  )

EDIT: Kun nyt näitä kuvia innostuin tänne laittelemaan enemmänkin, niin pakko vielä tämäkin. Kuva on I. maailmansodasta, kuvassa toisena oikealta poseeraa isoisoisäni Ranskan armeijan univormussa. Isälläni on valtavasti näitä vanhoja kuvia, ne ovat upeita!

Se on siis tänään taas se päivä, kun täytän 18. Voi, kunpa kohtalolla olisi minulle joku oikein mehukas synttäriyllätys.

….tässä kohtaa kukaan vetänyt mua hihasta, ja sanonut, että älä mee? Jos menet, niin hajoot.

Mun on pakko kirjottaa tää ahdistus nyt johonkin. Itseäni tässä toistan, joten lukeminen on oikeestaan aika turhaa. Mutta saakeli, että nyt todella ahdistaa.

Olen jotakuinkin käyttänyt tämän illan mietiskelyyn siitä, missä vaiheessa olen oppinut tulkitsemaan asioita niin väärin? Miten mikään ei enää ole sitä, miltä näyttää. Miten mä en enää saakaan kaikkea mitä mä haluan? Siitäkö se johtuu, että mun on vaikea niellä pettymykset? Kun tähänastisessa elämässäni olen käytännössä sen miehen saanut, jota olen himoinnut. Kuulostaa kauhealta, mutta noin niinkuin yksinkertaistetusti sanottuna.

Mun ei ole koskaan tarvinnut varsinaisesti tehdä töitä sen eteen, että olisin saanut jonkun tietyn tyypin kiinnostumaan itsestäni. Tilanteet on tulleet ihan itsestään, ja tapaukset ovat sitten kestäneet sen mitä ovat kestäneet. Nyt tuntuu, että kaikki ne, joista kiinnostun, oikeastaan juoksevat karkuun, ennen kuin mitään ehtii edes tapahtuakaan.

Johtuuko se siitä, että mä olen ekan kerran elämässäni ollut sinkkuna nyt jo pian kolme vuotta? Ilman, että sinä aikana olisi ollut yhtään mitään varteenotettavaa tarinaa. Okei, pari vuotta tuosta ajasta meni toki toisena naisena K:n elämässä, mutta silti. Onko mun otsassa jo leima “epätoivoinen”, karkottaako se kaikki ihmiset mun luotani? Kun aikaisemmin on aina ollut joku, koskaan ei ole ollut tällaista tilannetta, ettei ole ketään. Ei yhtään ketään. Ei sellaista, joka silittäisi mua, pitäisi kainalossaan, hellisi. Edes välillä. Sitten kun hetkellisesti saan sellaista ylellisyyttä osakseni, olen saman tien niin myyty, että ihmiset pakenee. Säikähtää.

Just nyt on taas niin helvetin yksinäinen olo, että väkisinkin tulee surkeat ajatukset mieleen. Mä en tajua ollenkaan tätä kuviota N:n kanssakaan. Tai tajuan mä, liiankin hyvin, mutta mä en tiedä mitä mä teen sille. Miten mä voin yrittää unohtaa sen, kun se on mun elämässäni läsnä lähes 40 tuntia viikossa? Mä vietän sen kanssa enemmän aikaa, kuin oman lapseni, käytännössä. Miten helvetissä tällaisessa tilanteessa voi edes elää?

Mä tiedän, että se on ihan sekaisin. Se saa olla, kaikkea ikävää on sattunut. Mutta miksi se sekoittaa mutkin siinä samalla? Olenko mä vaan niin naiivi, että luen kaikki sen normaalit hyvään käytökseen kuuluvat eleet, puheet ja teot itselleni edullisiksi? Väännä joka asialle merkityksen. Sähköistyn, kun olen liian lähellä sitä, ja käyttäydyn idioottimaisesti.

Millon musta tuli tällainen? Miten? Missä? Miksi?

Mua ahdistaa niin saatanasti nyt, että on oikeesti vaikea hengittää. Mun elämä on ihan hirveetä, ja mun tekis mieli itkeä tää paha mieli ulos. Muttei tule tipan tippaa silmään.

Sitä mä tarvitsisin. Kunnon itkun.

Huomenna varmasti on taas paremmin asiat, tuo perhanan N vaan laittaa mun aivokemikaalit aivan kummallisiin kaavoihin.

Mistä se oikeesti tuli, koko N? Ihan yhtäkkiä tuli, ja sotki mun elämäni. Hyvä ihme sentään, mä olin vasta kesälomallakin 3 vkoa, enkä valehtelematta kertaakaan muistanut koko tyypin olemassaoloa. Sitten yhtäkkiä, kun palasin töihin, löydän itseni tällaisesta tilanteesta.

Sanokaa mulle, etten mä ole oikeasti sekoamassa. Etten ole voinut kuvitella kaikkea tapahtunutta ja sanottua. Etten sentään ole yksin itseäni tähän jamaan ajanut, vaan saanut siihen kyllä pientä avustusta N:n suunnalta.

Tai no mikä selvis? En tiedä itsekään. Ei kai mikään muu, kuin se, että ei se ainakaan minun seuraani kaipaa viikonloppuna.

Lähdettiin siitä töistä kävelemään, se edellä ja minä vähän perässä. Se kääntyi kysymään minulta, että “meinasitko lähteä liikenteeseen tänään?” Vastasin, että en nyt ole päättänyt asiaa vielä. Sitten tiedustelin ihan muina miehinä, että mikä sen fiilis on, noin niinkuin yleisesti. Ihan ok, välillä tietysti asiat pyörii mielessä, mutta yleisesti ottaen ihan ok fiilis kuulemma. Olin jo autolla siinä vaiheessa, ja sanoin sitten, että jos tuntuu siltä, että kaipaa juttuseuraa, niin voi sitten ilman muuta soittaa mulle. Se naurahti, ja kiitti. Ja sanoi sitten, että voi mennä ilta aika hiljaisissa merkeissä. Ja toivotteli viikonloput perään.

Aarghaarghaargh! Tuli just sellanen olo, että ei hemmetti. Nyt mä paljastin itseni, mokasin, kämmäsin, munasin! Mun oli PAKKO laittaa viesti sille perään, missä vähän “selittelin”. Inhoan noita selittelyviestejä, mutta nyt oli pakko. Laitoin sille suunnilleen näin:

“Ethän käsittänyt väärin mun sanomisia? Joskus vaan, kun yksin kelailee asioita, niin ne tuntuu entistä ikävimmiltä… Mutta kun taisin vähän mokata silloin viimeks, niin ei välttämättä kuulostanu ihan vilpittömältä tarjoukselta. No, oli miten oli, niin hyvää viikonloppua!”

Vastaus: “Älä murhedi, sain ihan vilpittömän kuvan, mut oikeesti haluan myös käydä asiat läpi yksin.. Kiitti kuitenkin..”

Ja siihen vielä mun mielestä muka niin järkevä frendiviesti: Hyvä niin. Oikeesti, asiat aina järjestyy jollain tavalla, ja nekin asiat, mitä ei heti ymmärrä, saa vastaukset aikanaan. Sitä paitsi ethän sä oo yksin, onhan sulla neiti Bacardi seurana Se on joskus tosiaan parasta seuraa.

Huoh. Toivottavasti mä en nyt ainakaan lisännyt sen muutenkin ilmeisen paskaa fiilistä. Ja toivottavasti se ei nyt ole mitenkään ahdistunut musta. Kun ei selvästi voi olla kovin kiinnostunutkaan.

Voi helvetti, millon mun elämästä tulikaan taas tällaista?? Millon musta tuli tällainen??

- Voisitsä hieroa vähän mun hartioita?

- E-en! Tai siis..en mä nyt tälleen kesken työpäivän viittis… (punastuin, hihitin!)

- No pikkuisen olisit voinut, ihan jumissa.

Arvatkaa miten paljon mä olisin halunnut??!! Mutta en mä uskaltanut. Toisaalle, kun kerroin asiasta, niin sanottiin, että tuohan oli suora kutsu. Mutta mä en usko, ennen kuin rautalangasta väännetään.

Tänään taas on aamusta asti ollut epämääräisen hankala olo. Sellanen perhosia mahassa, ja en tiedä miten päin olla. N kertoo tuossa koko ajan, että on ajatellut olla vähän liikenteessä viikonloppuna. Mutta mä en saa selvää, yrittääkö se ehkä vihjata mulle jotakin…ehkä vaan kuvittelen? Äsken se kysyi multa ihan yhtäkkiä, että millon ne sun synttärit on? Sunnuntaina, vastasin. Jaa…, se sanoi, pitää sitten varmaan onnitella etukäteen, kun tuskin sunnuntaina nähdään. Siis TIEDÄNHÄN mä, ettei me nähdä, se on sanomattakin selvää. Mutta silti joku kaikkeen hyvään uskova pikkuinen minä sieluni sopukoissa toivoisi, että tavattaisiin. Tai tavattaisiin vaikka jo lauantaina, ja jatkettaisiin sunnuntaina. Heh. Mutta sellainen pitkä, intensiivinen tuijotus suoraan silmiin, kun sanoo noin, herättää mussa kysymyksen, että “toivotko sitä?”. Että tavattaisiin?

En tiedä, tänään on jotenkin todella sekavat ajatukset. Ehkä mä vaan salaa toivon, että se ehdottaisi mulle jotain, ja samalla toivon, että ei. Kun edelleen tiedetään, mikä on sen henkinen tilanne. Koska mä tunnen ja tiedän itseni, jos syystä tai toisesta ajauduttaisiin nyt samaan seurueeseen iltaa viettämään, mua ei taitaisi jarrutella mikään. Hui, pelottava ajatus. Oikein ottaa mahasta. Tiedätte kai, kun oikein kovasti toivoo jotain, ja samalla pelkää?

Rukous

Rakas taivaan isä, anna minulle voimaa taistella kiusauksia vastaan. Anna minun ymmärtää, että tuo ihminen ei ole minua varten. Anna minun tajuta, että minun pitää lopettaa ajattelemasta sitä NYT. Auta minua unohtamaan nämä haaveilut, ja palauta minut maanpinnalle. Pyydän! (Anna sen myös tykätä minusta ihan pikkuisen….)

Tämän Äiti Teresa-ominaisuuden. Olen joutunut tänään eräänlaisen avautumisen ja vuodatuksen kohteeksi, enkä tiedä olenko ollenkaan otettu tästä. Varsinkin kun kyseessä on eräs tietty tyyppi. Kovin kaksijakoinen fiilis. Pari postausta sitten toivoin, että voisin auttaa ystävänä, nyt kun tilaisuus tulee, en osaa sanoa mitään.

Päivän kahvihetki siis muuttui juttelutuokioksi liittyen N:n elämän viimeaikaisiin tapahtumiin. Tiesin koko ajan, että se haluaa sanoa mulle jotain, muttei ilmeisesti oikein tiennyt miten päin aloittaa. N:n elämässä on tapahtunut surullisia asioita hiljattain, kovin paljon kurjaa on ollut ilmassa. Sanomattakin on selvää, että asiat kotona rassaavat, mutta lisäksi on sattunut vielä surullisempaa. Sen siis ainakin aistin siitä oikein, sen alakuloisuuden ja surun. Syy oli ehkä hiukan toisaalla, mitä aavistelin, mutta silti.

Eli nyt kai minun sitten täytyy miettiä, että voinko olla vilpittömästi ystävä N:lle, tukea ja auttaa samalla, kun itse ehkä kiinnyn tyyppiin vaan enemmän? Vai mitä helvettiä tässä on tehtävä? Kun en nyt yhtäkkiä voi sanoa, että kuule vuodata surusi jollekin muulle, minen halua kuulla. Tai ehkäpä tuo oli vaan joku ohimenevä hetki, että se halusi kertoa mulle syyn, miksi se on niin pihalla.

Tietysti tuntuu kivalta, että se arvostaa mua sen verran, että haluaa kertoa melko henkilökohtaisista asioista. Mutta toisaalta, pystynkö ihan oikeasti antamaan tukea, kun tuntuu, että enemmän tarvitsisin sitä itselleni tällä hetkellä?

En tiedä. Paljon taas kysymyksiä pää täynnä, pitänee katsoa tämäkin asia taas rauhassa ja ajan kanssa.

EDIT: Ihan pakko lisätä taas kerran osuva horoskooppini tälle päivälle:

Jokin asiaa hiertää ystävääsi. Älä yritä ottaa sitä puheeksi, ellei hän itse tee niin. Hän hermostuisi ikävästi.

Jopas sattuikin. Onneksi pidin suuni kiinni, vaikka viittä vaille olin kysymässä, että mikä painaa. Olis voinu horoskooppi suuttua mulle, jos en olis totellut sitä. En muuten tykkää tosta ystävä-sanasta tässä yhteydessä. Yhtään.

Ai joo, enhän ollut liian tunkeileva, kun juttelun päätteeksi lähtetin sille s-postia otsikolla Friendly Hug, ja liitteenä oli tuo mukava pingviinikuvatus, mikä tuossa blogipalkissakin komeilee ?

Heh. Pakko kertoa, kun nyt jo huvittaa sen verran. Olin siis viime lauantaina baareilemassa, niinkuin tuolta edeltä on voinut lukea.

Maanantai-iltana olin sitten kaupassa kassalla maksamassa ostoksiani, käteisellä. Ojensin kuitenkin pankkikorttini, jossa mukana on plussaominaisuus. Kassa kysyi, että maksatko siis käteisellä vai kortilla. Minä siihen, että käteisellä käteisellä, mutta otatko plussat sillä kortilla. Kassa sitten, että joo, mutta kun ei tässä ole plussaa mukana. Siis wtf, ajattelin. Otin kortin, ja totesin, että mulla oli jonkun ventovieraan henkilön pankkikortti….. ja omaa korttia ei missään. Ei muuta kuin soitto pankkiin saman tien, ja sulku omaan korttiin. Selostin tilanteen, ja annoin kädessäni olevan kortin tiedot pankkiin.

Seuraavana päivänä pankista soitettiin. Sanoi, että eräs herra on tullut palauttamaan minun korttiani konttoriin, mutta että tämä mies oli kuitenkin sunnuntain puolella ehtinyt höyläillä pariin otteeseen minun kortilla, ja että minä olin suvereenisti maksanut oman taksini miehen kortilla :). Mies oli ostanut Buranaa ja tupakka-askin, yhteensä 8€. Minun taksini puolestaan oli maksanut 8,20€. Sovittiin siinä puhelimessa, että annetaan olla, ei tarvitse pankin ruveta säätelemään mitään. Vaihdettiin vielä puhelinnumerot, jos sattuu tulemaan jotain muuta yllättävää vastaan. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Pitää vaan käydä vielä oma kortti hakemassa konttorista, niin homma on loppuunkäsitelty.

Mutta näköjään sitä meikäläinen menee sujuvasti Mikosta, ja Mikko puolestaan erittäin luontevasti esiintyi Cherrynä kortillani maksaessaan

…osaispa auttaa. Toinen on jotenkin niin maassa, ja syykin selvisi. Vahingossa. En siis kuunnellut, mutta kuulin (sehän on eri asia, eikö?) erään keskustelun, jonka N kävi puhelimessa.

- No on tässä paremminkin mennyt, N sanoi puhelimeen. Passitin sen kotiin, ei oikein ollut juttutuulella (puhuu avovaimostaan).  Joo, en tiedä todellakaan mitä tästä tulee, aika turhalta tuntuu, eikä vittu kohta kiinnosta enää edes yrittää.

Ei oo helppoa sillä ei. Ja piirränpä nyt oikein kaksikin ristiä seinään, etten mä ole alkanut sitä ahdistelemaan mitenkään tai muutenkaan kuulustelemaan. Mahtaa olla fiilikset aika lennokkaita sillä tällä hetkellä, eikä tosiaan käy kateeks.

Voisinpa vaan olla ystävä, ja vaikka lohduttaa, että ne asiat selviää tavalla tai toisella. Mutta osaiskohan se ottaa sitä multa ns. ystävän eleenä? Epäilen. Mutta on se kyllä jotenkin niin hiljanen ja surullisen oloinen ollut tänään, että tekisi oikeasti mieli halata ja lohduttaa. Ihan vilpittömästi vaan. No, en tee sitä kuitenkaan, joten nou hätä.

Voi vitsi.

Aiheesta N.

Hassua, mua jotenkin “pelottaa” kirjottaa siitä asioita. Kun tuntuu, että jotenkin mystisesti, kun olen ne ääneen sanonut, niin kääntyvätkin ihan päälaelleen. Mutta otan silti riskin, koska saatan tarvita näitä tekstejäni itsekin jossain vaiheessa.

Se oli tänään jotenkin suloinen. Sellainen ihan pikkuisen ihastuneen oloinen, joka olisi halunnut kovasti sanoa jotain, muttei oikein löytänyt sanoja. Ei oikeastaan ole mitään konkreettista, josta sen osaisi määritellä, siis sen ihastuksen, mutta sellasia pikkujuttuja, joista jää itselle hyvä mieli. Tietenkin ne saattavat olla ihan vaan normaalia hyväntahtoisuutta, mutta mielelläni kuvittelisin nuo asiat joksikin muuksi.

Aamulla ei montaa sanaa vaihdettu, töitä riitti molemmilla. Sitten tuli lounaan aika. Itse olin ajatellut, etten lähtisikään omaan lounasruokalaan syömään, vaan kävisin jossain muualla. Kaikki kuitenkin siitä vähin äänin lähtivät omaan ruokalaamme ja jäin siihen sitten aprikoimaan itsekseni, että mitä tekisin. N ratkaisi sen puolestani, kun tuli ihan erikseen siihen hakemaan minutkin mukaan.

Toisen kerran se tuli katselemaan uusia kuvia, joilla olen koristellut työpistettäni. Tykkään siitä, että se kiinnostuu tuollaisista asioista.

Kahvitauolla se paljasti vahingossa, että oli kuin olikin ajatellut minua siellä reissullaan. Pieni lipsahdus hillityssä puheessa kertoi, että olin ollut ajatuksissa. Positiviisessa mielessä. Ihan kiva, vaikka kyse nyt olisikin arkisesta asiasta, mutta toisaalta pidän siitä, että jotkut asiat tuovat minut mieleen. Kuten esimerkiksi herkulliset jälkiruoat

Valittelin itsekseni surkeaa oloani, ja mietin, lähtisinkö kotiin sairastamaan. Ampparinpistoksen lisäksi on pahasti flunssa iskemässä päälle. Kun tuosta sitten tovin päästä nousin, N kysyi, että olenko nyt siis kotiin lähdössä jo. Vastasin, että en, että alakerrassa menen vaan käymään. Siihen se jotenkin niin hellyyttävästi sanoi, että “mee vaan kotia, jos sulla on paha olo”. Pitihän mun siihen heittää vastavetona, että mikäs kiire sillä oli mut kotiin ajaa. Mutta senkin se paikkas hyvin sanomalla, että ajatteli vaan, että mun olis parempi levätä kotona ja että se kestäisi kyllä huomiseen asti mun poissaoloni.

Mä en nyt tiedä. Pikkujuttujahan noi on näin kirjoitettuna, ja ihan tavallisia työkavereiden kanssa käytyjä keskusteluja, mutta silti….jotenkin vaan tuntuu, että se joko ihan oikeasti välittää ihmisistä.

Yksi juttu tuli vielä mieleen. Kerroin aamulla toiselle mieskolleegalleni viikonlopun baarireissusta pari yksityiskohtaa, jotka tämä rakas kolleegani sitten auliisti kertoi tietenkin N:lle. N ei voinut vastustaa kiusausta olla kysymättä tarkemmin, ja tietenkin kolleega valotti tilannetta. Ja totesi vielä loppuun, että “sellanen toi on, toi meidän Cherry”, saa miesten sydämet väpättämään. Ja tuon se sanoi siis ihan vitsinä ja nauroi itse päälle, mutta mua ei yhtään enää naurattanutkaan. Kun ajattelin, että N saa ihan kamalan kuvan musta, että olen joku mieshaukka, joka kuljeksin baarista toiseen pokailemassa äijiä. Oli ihan pakko mainita, että yksin kumminkin menin taksilla kotiin.

Nooo, huomennahan voikin taas olla ihan erilainen meininki, ja voin deletoida sitten tämän kirjoituksena täytenä väärinymmärryksenä kaikesta.

P.S. sillä on kyllä se hiton sormus edelleen sormessaan.