Hopeinen

No niin, nyt yritän saada jotain järkevää tekstiä aikaiseksi. Kokonaisuus on kyllä mulle itsellenikin niin hämärän peitossa, etten tiedä saako tästä kukaan muukaan tolkkua, mutta yritetään.

Eli lauantai-aamuna lähdettiin suurin odotuksin Pohjanmaalle. Hiukan jännittikin, miltähän tuntuisi taas nähdä kaikki tutut ympäri Suomen, ja ennenkaikkea, miltä tuntuisi nähdä Kesämies. Jännitystä tosin lievensi se seikka, että Kesämies tosiaan soitteli minulle pari viikkoa takaperin, joten ajattelin, että se odottaa tapaamista ihan yhtä paljon kuin minäkin. Se, että odottiko se sitä, vai ei, ja mikä meni pieleen ja missä kohtaa, ei kyllä sitten koskaan auennut minulle.

Saavuttiin paikalle, hoidettiin ilmoittautumiset sun muut ja suunnistettiin ensimmäisenä syömään. Ja siellähänä se seisoi, Kesämies koko komeudessaan, ihan yhtä hyvännäköisenä kuin aina ennenkin. Nyökättiin lyhyesti ja ujosti moit siinä. Vähän ajan päästä lähdin viemään koiraa ulos, ja Kesämies sattui, yllätys yllätys, samaan aikaan siihen. Juteltiin niitä näitä, ja huomasi, että molempia hiukan jännitti tilanne. Mutta sen käsityksen silloin sain, että se ilahtui tapaamisesta.

Saman päivän iltana oli sitten avajaisbileet. Istuttiin samassa pöydässä ja tuijoteltiin toisiamme silmiin. Se otti mua kädestä kiinni pöydän alle ja kuiskasi miten ikävä sillä on ollut mua, ja että miten sen pulssi oli hakannut kahta sataa, kun se silloin oli soittanut mulle. Ja sanoi, miten helpottunut se oli ollut, kun viimein vastasin, ja olin ollut jopa ilahtunut sen soitosta. Mä olin jotenkin onneni kukkuloilla noista sanoista, ja varsinkin sen eleistä ja ilmeistä. Jotenkin niistä vaan kuulsi läpi sellainen syvä hellyys ja kaipaus.

Mukana pöytäseurueessa oli hyvä ystävättäreni myös, joka oli ikään kuin “yksin” paikalla, ilman muuta seuruetta. Huomasin, että ystäväni oli myös kovin kiinnostunut Kesämiehestä. Jossain vaiheessa tuo ystävätär kysyi sitten minulta, että “kukas näistä olikaan se sun “kesämies”?”. Nyökkäsin Kesiksen suuntaan, ja ystävän ilme meni niin hämmästyneeksi, että siitä olisi pitänyt saada kuva! Sanoi mulle, että “sori, mulla ei ollut aavistustakaan”. Tokaisin siihen itse sitten, että ei haittaa, mutta nyt tiedät.

Illan edetessä tämä ystäväni, sanotaan nyt vaikka Laura, alkoi ehdottelemaan, että lähdettäisiin hänen mökilleen grillaamaan ja jatkamaan iltaa. En ollut kovin innostunut ajatuksesta, mutta lupasin harkita asiaa. Kun viimein sitten oli aika päättää, sanoin, että lähden, jos Kesämies lähtee mukaan, mutta yksin en sinne lähde, varsinkin kun ei ollut mitään käsitystä millä sieltä olisi edes päässyt pois aamulla. Noh, Kesämies sanoo, ettei lähde. Minä sanon, etten lähde. Ystäväni alkaa murjottamaan, ja yritän siinä selittää, että viikkoa on vielä jäljellä, ja että voin tulla joku toinen ilta. Lähdin pois paikalta, ja oletin tietenkin, että Kesämies lähtee mukaani. Vaan eipä näkynyt Kesämiestä enää sinä iltana, ja kuten arvaattekin, selvisi minulle ennen pitkää, että “ystäväni” oli kuin olikin saanut itselleen grilliseuraa….

Jotenkin häkellyin tuosta käänteestä niin paljon, etten oikein osannut reagoida asioihin mitenkään. Laura tosin vakuutteli minulle, että kyseessä oli ollut todellakin vain pelkkää grillaamista, mutta uskoo sitten ken tahtoo. Ainakin tuon jälkeen Kesämies vältteli katsettani, ja pakeni aina paikalta, jos satuttiin yhtä aikaa johonkin. Kysyin Lauralta syytä moiseen käytökseen, ja sain kuulla, että Kesämies oli aamulla rukoillut Lauralta, ettei tämä kertoisi minulle yöllisestä vierailusta. No Laura kuitenkin kertoi. Ties mitkä olivat motiivit, vaikea sanoa.

Parin päivän päästä satuttiin taas samaan aikaan paikalliseen baariin, kaikki kolme. Itse ajauduin jälleen Kesämiehen kanssa samaan pöytään istumaan. En viitsinyt ottaa tapahtumaa puheeksi, jotenkin ajattelin asian niin, että minä en ala kenestäkään kilpailemaan, ja että asiat kyllä selviävät minulle ennen pitkää. Yllättäen Kesämies alkoikin siinä ehdottelemaan, että mentäisiinkö hänen kämpilleen jatkoille….vähän pyöräytin siinä silmiäni, ja kysyin, että ketä hän nyt mahtoi tällä kertaa tarkoittaa. “No sinua tietysti”, se vastasi. Sanoin, että mikäs siinä. Tehtiin siinä lähtöä, niin eipä aikaakaan, kun rakas ystäväni Laura tulee koputtamaan mua olkapäähän, ja kysyy, että saako liittyä seuraan…siinä tilanteessa olisin voinut oikeasti tirvaista sitä päin naamaa. Vastasin, että sorry, en ollutkaan menossa mihinkään, ja että sen pitää kysyä Kesämieheltä sopiiko siihen seuraan vielä liittyä vai ei. Kihisin raivosta, lähinnä kai itselleni, että olin taas yhtäkkiä joutunut keskelle sellaista draamaa, jota ei ole edes parhaissa saippuasarjoissa. Häivyin yksin paikalta, ja päätin, että nyt riittää tämä touhu mulle, että pitäköön toisensa. Tällä kertaa Kesämies lähti sitten kuitenkin mun perääni, mutta mulla oli maku mennyt koko hommasta, ja sanoinkin sille, että pitäisi huolen, ettei enää koskaan soittele minulle, saati sen viikon aikana enää ehdottele yhtään mitään.

Yöllä sain Lauralta viestin, jossa kovasti tahtoi jutella kanssani. En jaksanut vastata viestiin mitään, mutta törmäsin Lauraan seuraavana päivänä. Ei Kesämies ilmeisesti ollut Laurankaan luo enää mennyt, kai se tajusi jo itsekin, miten solmuun se oli asiat laittanut. No, Laura sitten päätti kuitenkin karistaa viimeisetkin toivon rippeet minusta, ja kertoi, kuinka Kesämies oli kertonut MINUN jahdanneen häntä aina pitkin kyliä, ja että MINÄ aina juoksen hänen perässään joka paikkaan, niin ettei hän saa hetken rauhaa. SIIS VOI JUMALAUTA! Sillon mulla meni hermot niin totaalisesti, että harkintakyky petti. Menin siinä sitten kaiken kansan nähden (mutten kuullen) sanomaan Kesikselle, että “JOS VITTU VIELÄ KERRAN KUULEN JOLTAIN, ETTÄ MÄ JUOKSEN SUN PERÄSSÄ TÄÄLLÄ, NIIN KERRON JOKAIKISIELLE VASTAANTULIJALLE, MITEN SE ASIA OIKEASTI ON, JA ETTÄ KUKA ON SOITELLUT JA KELLE!!! JA KERROTAANKO SAMALLA VAIKKA SILLE SUN PIKKUVAIMOLLESKIN??”.

Siihen se vaan sitten vastas nopeasti, että “joo, et kuule enää keneltäkään noin”, ja hävisi paikalta. Sen jälkeen en enää koko aikana saanut mitään kontaktia siihen. Kyllähän se vielä ilmaantui pelastavana ritarina paikalle, kun meinasin joutua pulaan yhden irtiolevan koiran kanssa, mutta en välittänyt siinäkään enää sanoa sille mitään. Käännyin vaan ja kävelin pois, vaikka se jotain huutelikin perääni siellä.

Samana iltana Laura lähti kotiin, sen enempää en sitten tiedä, mitä on Kesämies mahtanut Lauralle sanoa, ja mikä oikeastaan Lauran sanomisista oli totta ja mikä ei. Kai sen motiivit oli saada mut vihaamaan Kesämiestä, ja siinä se onnistui.

Vikana iltana sitten ajattelin vielä kerran (vitun äiti Teresa….), että yritän saada edes pöydän puhtaaksi. Olisin vain sanonut, että ei kanneta kaunaa jne. Siinä vaiheessa itseltä oli niin maku mennyt koko hepusta, että oikeastikin olisin voinut haudata sotakirveen ja jättää asian siihen. Eniten kuitenkin inhoan tilanteita, joissa pitää vaivaantua toisen läsnäolosta, ja olla mykkäkoulussa niinkuin teinit konsanaan. Pyysin sitten jossain vaiheessa Kesämiestä käymään luonani, mutta siihen se vaan vastasi, että “en tule”, ja käveli pois.Heh, mua oiken hymyilyttää tätä kirjoittaessani, oli toi niin absurdia toi koko touhu siellä.

Tuosta vikasta illasta kerron sitten vielä lisää toiste, tosin ilman Kesämiehen osallisuutta . Mutta nähtävästi mulla on melkoinen kyky järjestää tahtomattanikin kriisejä siellä missä kuljenkin, voi hemmetti sentään.

Mutta siis Kesämiehen osalta hommat menivät aivan täysin toisin, kuin olisin tahtonut, mutta toisaalta, sen ihmisen kummallisuus on ennenkin mua hämmästyttänyt, ja nyt viimein tajusin, etten menettänyt yhtään mitään. Ja jostain syystä mun intuitioni taas sanoo mulle, että jonain päivänä mun puhelin soi, kunhan pöly on laskeutunut. Tai sitten ei.