Hopeinen

Mä haluan lomalle NYT! En yhtään jaksaisi enää keskittyä täällä töissä mihinkään, ja kaikki uudet hommat tuntuvat kahta karvaimmilta aloittaa. Huomiseksikin pitäisi jaksaa vääntää taas yksi lyhyt esitys, mutten tunnu saavani edes sitä aikaiseksi.

Mä kyllä luulen, että tätä odottamisen tuskaa lisää tiedossa oleva kohtaaminen Kesämiehen kanssa. Voi olla, että odotan taas kaikelta liikaa, ja tulen alas sitten ja lujaa. Pelottaa ajatus siitäkin, en jaksaisi kyllä nyt yhtään pettymyksiä. Mietin jo sitäkin vaihtoehtoa, että sanon suoraan Kesämiehelle, että “sä oot ihana, mutten halua antaa itseni ihastua suhun enempää”. Toisaalta sitten mä jäisin paitsi sen lämmintä halausta ja ihania suudelmia . Toki voi olla, että jään niistä paitsi muutenkin. Mistäs minä tiedän, mitä se loma sisällään pitää. Mutta sanotaanko niin, että kyllä se Kesämiehen viime viikkoinen puhelu oli omiaan nostamaan fiiliksiä taas pintaan. Jotainhan senkin täytyy funtsia, kun kerran soittaa. Eikö vaan??? Että sekin vähän jo odottaa, että nähtäisiin.

Tää on kyllä ehkä kummallisin “suhde”, mitä mulla on ikinä kenenkään kanssa ollut. Elementit on aika simppelit: mies, joka ensinäkemältä vetää multa jalat alta. Kuitenkin se tunne on yllättävän voimakas, ja nähtävästi toistuu joka kesä, kun ajankohta lähestyy. Mikä tarkoitus tällaisellakin on? Sitä ikään kuin saa niitä onnen murusia hetkeksi lainaan, ja sen jälkeen ne taas lakaistaan maton alle koko vuodeksi. Sitten voi lämmöllä muistella silloin tällöin niitä lyhyitä yhteisiä hetkiä, ja taas palata arkeen. Outoa.

Joka tapauksessa mä toivon kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että tänä kesänä, ainakin yhden päivän, voisin tuntea oikeasti eläväni ja tuntea olevani jollekin sen hetken keskipiste. Toivon myöskin, että voisin varastaa sen hetken itselleni, laittaa purkkiin ja ottaa esille aina kun tuntuu, että elämä kolhii. Niin kova läheisyydenkaipuu aika ajoin iskee, että jos nyt joudun tässä asiassa pettymään, niin hajoan kyllä ihan atomeiksi.

Mutta ei niin käy, eihän