Kyllä mä tiedän, että se tykkää musta. Mutta kun mulle nyt vaan jotenkin se on ihan sama. Siis kyllä mäkin tykkään K:sta, mutta on tässä sopassa liian monta pippuria käynyt makua antamassa, että edes jaksaisin suoda ajatusta sille, että tästä jotain joskus roihahtaisi. Ja siinä se pointti tulikin…kun enää ei roihahda. Joskus kotosalla, kun on muutenkin tylsää, huomaa ikävöivänsä. Mutta kuten todettu, ei ehkä sittenkään ikävöi enää K:ta, vain niitä tilanteita, kun oikeasti tiesi olevansa toiselle tärkeä. Se oli ihana tunne, kun sait keskellä yötä viestin, jossa sanottiin, että “mä rakastan sua niin paljon, kulta, etten saa unta”…tai että “mä en pysty hengittämään ilman sua”, “mä tarviin sut mun elämään”. Jälkikäteen voi toki viisastella vaikka mitä noista viesteistä, mutta sillon ne tuntu hyvältä.
Ei K:n kanssa enää saa oikein sitä OIKEAA kontaktia, sillä on muuri ympärillä, eikä mulla ole riittävästi mielenkiintoa lähteä sitä murtamaan.
Vaikka K:n kanssa juttu sujuukin, niin samoja asioita voisin rupatella kenen tahansa kanssa, kaikki henkilökohtaisuus on tiessään, tai mitkään kohteliaisuudet ylipäätään.
Kiva, että se ajattelee mua, mutta ei mulle riitä, että mua ajatellaan kerran parissa kuukaudessa

Joo, mitä enemmän mä sitä mietin, sitä pöhkömmältä se koko tilanne tuntuu. Jotenkin vielä tuntu, että K oli koko ajan kauheen huolissaan siitä, että mä en jaksais olla siellä kaupoilla. Vähän väliä se muistutti, että “ei sun tarvii tässä roikkua, jos sun tarvii mennä”. Sanoin sille vaan, että sen verran iso tyttö olen, että osaan lähteä kotiin sitten kun siltä tuntuu, ettei sen tarvii siitä huolehtia.
Mä muuten tunnistin itseni tuosta K:n “huolehtimisesta”. Mä olin ennen aina samanlainen, aina kun nähtiin jossain, mä olin huolissani, että se tahtois jo lähtee kotiin, ja mä ikään kuin pidättelen sitä. “Pitääks sun lähtee? Kyllä sä voit jo lähtee, jos sun täytyy.” - oli sellaset lauseet, mitkä mun suusta K kuuli varmaan sata kertaa.
Mutta tän päivän lopputulos fiilispuolella on ihan hyvä. Taas kerran aavistuksen voiton puolella, ja luulen, että jopa K alkaa kohta luottamaan siihen, että mä pysyn hiljaa historiasta, enkä ala vatvomaan mitään

Muksaa viikonloppua.