Hopeinen

Minulla on 5 päivän loma. Ei toki lomaa töistä vielä, mutta itsenäistä vapaata muksusta. Innoissaan pakattiin äsken virvelit ja uimapatjat mukaan, poika lähti muutamaksi päiväksi mummon ja tädin kanssa mökkeilemään. Voi että, ihanaa nähdä lapsen into. Toivottavasti reissusta tulee onnistunut.

Minä sen sijaan en osaa ollenkaan riemuita tästä “vapaastani”. Katselin äsken peiliin inhoten itseäni. Milloin minusta tuli tällainen? Ennen jaksoin huolehtia itsestäni, pidin siitä, kun ihmisten katseet kääntyivät perääni. Olin tyylikäs ja hyvännäköinen. En tiedä minkä normien mukaan, mutta viihdyin omassa kehossani ja uskon, että se näkyi myös päällepäin. Sen sijaan tänään minua katseli harmaa, lässähtänyt ja nuhruinen nainen peilistä. Silmissä ei ollut niille ominaista pilkettä, ja hymykuopan viereen on muodostunut selvästi ryppy. Iho on hoitamaton, samoin hiukset. Päällä likaiset shortsit, ja pieneksi käynyt toppi. Minun täytyy ryhdistäytyä!

Mietin, että miksi. Miksi pitäisi ryhdistäytyä, miksi pitäisi laittautua? Eihän ole ketään, ketä varten sen tekisin. Ei minun tarvitse näyttää hyvältä. Paskaa! Olenhan minä Itse vielä olemassa! Eikö vain ihmisetkin näe, onko ihminen sinut itsensä kanssa? Minä en juuri nyt taida olla. Asian korjaamiseksi on vain yksi tie, minun pitää palata takaisin siihen hetkeen, kun itseni kadotin, ja löytää se uudelleen. As simple as that!

Tänään tunnun huokuvan negatiivista energiaa. Tunnen vihaa ihmisiä ja asioita kohtaan, eikä sekään ole minulle luontaista. Mutta silti juuri nyt vihaan, vihaan, vihaan! Vihaan sitä, että olen yksin, ettei ole ketään kenen kanssa voisin nauttia tästä tilapäisestä vapaudestani. Vihaan sitä, ettei K muista olemassaoloani. Vihaan sitä, että lapseni vietti eilen ihanan päivän Exän ja hänen uuden vaimokkeensa kanssa Korkeasaaressa (vaikka minun pitäisi oikeasti olla iloinen siitä!). Vihaan sitä, että vaimoke on kaunis ja hoikka. Vihaan sitä, että muksun mielestä “se oli tosi kiva”. Vihaan sitä, että Exäni on nyt onnellinen. Vihaan sitä, etten minä ole onnellinen.

Kummallista olla katkera Exälle, ihmiselle, jota oikeastikin taidan jollain tasolla vihata. Olen toki iloinen siitä, että hänellä viimein on ihmissuhde, jossa toivottavasti saa sellaista rakkautta osakseen, mitä minä en hänelle pystynyt antamaan. Toivon mukaan tuo ihminen on toisenlainen kuin minä. Mutta inhoan ajatusta siitä, että se voi nyt nauttia elämästään, ja minä edelleen nuolen haavojani. Helvetin K, etkö tajua mitä teit minulle???!!! Olisinpa muutama vuosi takaperin tiennyt, että olen tuleva tapaamaan ihmisen, joka muuttaisi elämäni kurssin täysin, ja jonka jälkeen en koskaan enää palautuisi ennalleen. Olisin juossut pakoon ja lujaa.

Taas nyt, tilapäisenä toimettomuuden hetkenä, kaipaan niin paljon ihmistä lähelleni. Toivon, että saisin vielä kohdata ihmisen, jota voin rakastaa ehdoitta, ja joka haluaisi myös rakkauteni ottaa vastaan. En jaksaisi enää leikkiä, ja etsiä vastauksia rivien välistä. En haluaisi enää arvailla, vieläkö huomenna olisin onnellinen. Haluasin viimein sen turvallisen ihmisen, jonka vilpittömään rakkauteen voisin luottaa, ja joka ei koskaan katoaisi elämästäni.