Olen mä kuitenkin onnellinen ihminen. Mulla on ihan mahtavat vanhemmat, jotka todella auttaa, silloin kun hätä on suurin. Eilen soitin ensitöikseni molemmille itkunsekaiset puhelut, kun pääsin ulos sieltä lastenvalvojalta. Ensin äidille, joka oli juuri sellainen “Äiti” isolla Äällä. Kuunteli, pyysi rauhoittumaan, lupasi auttaa käytännön asioissa, ja lopuksi sanoi, että “kuule kulta, ei oo mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä”. Pelkästään nuo sanatkin saivat aikaan valtavan itkuryöpsäyksen, josta ei meinannut tulla loppua.

Sen jälkeen soitin isälleni, joka todella harvoin siis näkee todellisia tunteitani. Jostain syystä mulle on isän kanssa ollessa päällä sellainen “kiltin tytön syndrooma”, jolle näyttelen olevani vahvempi, kuin aina olenkaan. Isälle taisi siis olla aikamoinen järkytys, kun en ensimmäiseen minuuttiin saanut sanottua sanaakaan itkultani, ja sitten yritin sekavin sanoin kertoa, ettei kukaan todellakaan ole kuollut, että minulla vaan on nyt niin paha mieli. Isäkin lohdutti, ja sanoi paljon viisaita asioita. Isä on kyllä aina ollut hirveän viisas, ja jotenkin kaikesta hänen kertomastaan huokuu sellainen elämänkokemus ja luottamus.

Illalla käytiin äidin luona saunomassa ja syömässä, äiti vielä otti minut halaukseensa, ja sanoi, että “muista, ettei sun tarvii ikinä olla yksin”. Arvatkaa vaan tuliko taas itku. Jotenkin tuntuu, että siitä on niin kauan, kuin kukaan on osoittanut minkäänlaista konkreettista myötätuntoa mua kohtaan, että liikutun siitä näköjään ihan tosi paljon. Ehkä mä vaan olen padonnut kaikkia näitä tunteita liian kauan. Kun pitää olla niin pirun vahva, muka.

Isä puolestaan laittoin viestin aamulla: “hyvää aurinkoista päivää sinulle, rakas lapseni”. Taas tuli kyyneleet silmiin. Jotenkin tuo oli niin suloinen tuo viesti, omassa yksinkertaisuudessaan. Isä tulee tänään käymään. Mukavaa. Lisäksi se on suunnitellut kauheasti ohjelmaa pojan kanssa, menevät katsomaan uusinta Indiana Jonesia, käyvät uusitussa Eläinmuseossa ja menevät katsomaan tulevana kesänä Suomeen saapuvaa sirkusta. Ja kesän kruunaa vielä viikko isän mökillä Itä-Suomessa. Ihana juttu tuolle muksulle kertakaikkiaan.

Vielä pitää mainita oma esimieheni töistä, joka kutsui mut eilen luokseen juttelemaan. Kyseessähän on siis mies, joka parhaillaan itse läpikäy tuoretta avioeroaan. Istuttiin sitten puolitoista tuntia hänen huoneessaan, ja juteltiin molemmat omista kuvioistamme. Ymmärrettiin toisiamme. Esimieskin sanoi, että ajatteli minut nähdessään, että kaipaan varmaan nyt juttuseuraa, ellei nuo kirjavat vanat poskillani sitten ole jokin uusi muotivillitys

On mahtavaa huomata, että vaikeuksien keskellä apua on saatavissa, pyyteettömästi ja vilpittömästi.

Iso kiitos kuuluu myös vakkarilukijoille täällä blogistaniassa. Moni teistä on seurannut tätä mun elämääni jo viime syksystä asti. Aika lailla ailahtelevaahan tää koko kulunut puoli vuotta on ollut näiden tunteiden osalta, mutta siitä huolimatta kaikkien tuki, kommentit, kannustukset ja järjentakomiset on ollut yksi tärkeistä jaksamisen lähteistä.

Jotenk kaunis kiitos myös teille !