Tuntuu taas siltä, että on pakko kirjoittaa. Ajatuksilla ei ole taas päätä eikä häntää, mutta kovaa vilskettä ne tuntuvat tulla aivokopassa pitävän. Jälleen kerran mä olen löytänyt itseni kaihoamasta K:ta, olen jopa katsellut sen valokuvia ja miettinyt, että missä kohtaa meillä lähti menemään pieleen? Noh, vastausta nyt ei tarvinnut kovin kauan etsiä. Ihan alusta lähtien se koko kuvio oli pielessä ja vääristynyt. Sen salamarakkauden aiheuttama sokaistuminen olosuhteille teki sen, että päästin itseni liian syvälle siihen tarinaan. Ja nähtävästi tämän kuopan reunat on valuvaa hiekkaa - juuri, kun olet pääsemässä reunan yli, pettää maa alta, ja valahdat taas muutaman metrin alaspäin.
No joo, ehken nyt voi sanoa, että olen mitenkään tuskissani ikävöinyt. Lähinnä ehkä vaan se läheisyydenkaipuu aiheuttaa sen, että alkaa kaihoilemaan entisiään.
En oikeastaan ole koskaan aikaisemmin ollut näin yksin. Aina on ollut joku “laastari”, jolle on voinut soittaa, kun on ollut kaikkein heikoimillaan. Aina on ollut ainakin joku sellainen, joka on odottanut soittoani, ilahtunut kuullessaan minusta. Ehkä juuri sellaisia ihmisiä, joita olen tahtomattani loukannut antamalla ymmärtää jotain muuta, ja väistynyt vähin äänin takavasemmalle, kun homma on ollut mielestäni menossa liian vakavaksi. Olen kylmästi jättänyt nuo ihmiset taakseni, ja ajatellut, että kyllä elämä korjaa särkyneet sydämet. Sitten, omahyväisesti olen kuitenkin käyttänyt heitä tietyllä tavalla hyväksi, kun oma elämä on ollut puuroa. Hakenut illan läheisyyttä ja unohtanut jälleen.
Siitäkö sitä nyt sitten maksetaan? Joku nauraa jossain, että “nytpä tiedät”. Sille jollekin voisin sanoa, että juu, olen oppinut läksyni. Ja puolustuksekseni tahdon sanoa, etten kyllä yhtäkään ihmistä ole tietoisesti kaltoin kohdellut, vaikka joskus on tietysti ollut aistittavissa, että joku on saattanut loukkaantua tekemisistäni. Anteeksi olen pyytänyt, silloin kun siihen on ollut aihetta. Sitä en koskaan pyytänyt exältäni anteeksi, että rakastuin toiseen mieheen. Keneltäkään en ole pyytänyt anteeksi sitä, ettei joku satunnainen ihastus koskaan muuttunut rakkaudeksi, minun kohdaltani. Mutta taidan silti olla anteeksipyynnön velkaa joillekin.
Sade said,
Toukokuu 8, 2008 @ 11.30
Kuulostaa tutulta tuo levottomuus ja ikävä. Silloin aikoinaan ex-X:n sotkun jälkeen ikävöin, vaikka tuo ihminen oli kohdellut mua todella kaltoin. Samat virheet mullakin, olin sokea ja jouduin liian syvälle. Sieltä rämpiminen kestikin hetken ja välillä todella otti päähän kun ikävöi ja samaan aikaa inhosi ja jopa vihasi. Ei ihan helppoa ja ei ihme jos olo on sekaisin. Onneksi vähitellen tuo tietyn ihmisen ikävä muuttuu vain ikäväksi. Eikä ihme, että noita taantumia tulee, kun tapahtumista ei ole kuitenkaan kulunut niin pitkää aikaa vielä ja prosessointi on ikäänkuin kesken vielä. Varmasti tuohon yleiseen ikäväänkin tulee vielä ratkaisu, ehkä et ole vielä sellaiseen valmis. Itselläni ainakin kesti suht kauan ennenkuin olin oikeasti rauhoittunut ja heittänyt pettymykset ja ennakkoluulot roskiin.
Itse olin tuolloin niin rikki, etten olisi voinut kuvitellakaan mitään laastarimiestä, en kertakaikkiaan. Ehkä hyvä ratkaisu olikin se, että laastaroin itseäni ystävien seuralla (vatvontasessioilla), tein asioita itseni hyväksi, aloitin opiskelua ja lopulta löytyi uusi harrastuskin. Ja mM, vaikka siitä ei heti valmista tullutkaan