Jotenkin on niin taas surkee olo. Ilman yhtään mitään syytä. Ulkona on aivan ihana ilma, lämminkin taas tänään. Ja silti mä olen surullinen. Mä en oikeestaan pysty edes yksilöimään, miksi. Kaikki asiat nyt vaan tuntuu kamalan suurilta ja vaikeilta. Ja hitto vie, mä löydän itseni myös ikävöimästä. Nyt justiin mä toivoisin, että joku tulis, pitäis lähellään hetken. Halaisi ja antais suukon poskelle. Että joku välittäis.
Mä tarviin toisen ihmisen läheisyyttä. Mä haluan, että oon jollekin erityiselle ihmiselle tärkee. Mulla on niin ikävä toista ihmistä.
sade said,
Toukokuu 7, 2008 @ 12.23
Toisen ihmisen ja läheisyyden ikävä onkin raskasta. Tuntuu, että kaikkea muuta järjestyy vaikka kovalla työnteolla, mutta sen oikean ihmisen löytäminen on suunnattoman vaikeaa. Se on karsea tunne, kun tuntuu että kenestäkään ei pysty kiinnostamaan. Niin mustakin tuntui ja ajattelin, että jään varmaan loppuiäksi yksin. Sitten ihan odottamatta, tapasin mM:n uudessa harrastuksessa. En odottanut sieltä miestä löytäväni, mutta niin vaan kävi. Jos elämä ottaakin, niin joskus se myös onneksi antaakin.
Asiasta ihan kolmanteen. Ei tiedä näkyykö muilla samalla tavalla, mutta uusimman jutun yläosa on juuri tuon framen yläosan päällä, jolloin teksti ei meinaa kunnolla erottua.