Pohdiskelua
Olin jotenkin ihan hämmentynyt, kun esimieheni pyysi meidän oman tiiminsä pikaiseen palaveriin. Palaverissa hän ilmoitti, että on eronnut vaimostaan. Ja että halusi kertoa tämän meille nyt erikseen, jotta ymmärtäisimme, miksi hän joutuu lähitulevaisuudessa olemaan jonkin verran pois kuvioista, ja muutenkin saattaa olla ajatukset silloin tällöin muualla, kuin työasioissa.
Se miksi niin hämmennyksissä tästä olin, johtuu siitä, että en olisi ikinä uskonut. Jotenkin vaan heidän elämänsä tuntui niin täydelliseltä. 18 vuotta naimisissa. Lapsikin on, ja koira. Se perussetti. Eikä olisi tuo esimiehenikään uskonut, vaikka “virallisesti” kertoikin asian olleen yhteinen päätös. Olen jostain syystä melko avoimesti kertonut omista tilanteistani esimiehelleni, joten ilmeisesti siksi melko luontevasti hän alkoi avautumaan minulle lähemmin erostaan. Juteltiin pitkät pätkät aiheesta, ja kertoihan hän, että olisi halunnut jatkaa. Kolmansia osapuolia ei kuulemma ole sotkeutunut tapaukseen. Mutta kyllä miehestä näkee, että koville ottaa. Kunpa voisin jotenkin olla avuksi paremmin. Nyt kuitenkin haluan säilyttää tietyn etäisyyden, koska kyseessä on kuitenkin esimieheni, ja haluan että nyt ja jatkossakin hän pystyy suhtautumaan yhtä objektiivisesti minuun, kuin aiemminkin. En siis tarkoita mitään virittelyä tai muuta, mutta yleisesti sitä, että kun mies on heikoilla, yleensä objektiivisuus saattaa hämärtyä, ja päätökset tulee tehtyä vähemmän harkitusti.
Eli näköjään mikään ei ole pysyvää. Ei edes “täydelliset” avioliitot.
Itsellä on edelleen melko seesteinen olotila, vaikka kyllähän sitä taas sellaista melankoliaan taipuvaa mielialaa on ollut havaittavissa. Vaikka iloitsenkin keväästä ja vihreästä luonnosta, niin silti jotenkin ahdistaa. Ehkäpä tuleva käsittely tuon lapsen elatuksesta ja huoltajuudesta. Vaikkei siinä nyt sinänsä mitään ihmeellistä pitäisi olla, mutta ahdistaa ajatus Exän tapaamisesta. Sitä ihmistä en vaan enää siedä, ajatuskin saa puistatukset aikaan. Ihmisestä, jota joskus rakastin niin paljon, on tullut minulle ihan nolla. Arvostus on kadonnut johonkin, en näe siinä ihmisessä mitään hyvää.
FB:n kautta mua lähestyi eräs mies. Ihan kivannäköinen, ja muutama viesti nyt ollaan vaihdettu. En voi sanoa, että mies olisi varsinaisesti kiinnostava, mutta ihan asiallisen oloinen kuitenkin. Jotenkin vaan mua häiritsee heti se, että se lähettelee sen FB:n kautta kaiken maailman vampyyrinpuremia sun muita 
. Musta se on outoa, yhtä outoa, kuin se, että miehet käyttää hymiöitä. Olen itsekin oppinut käyttämään noita hymiöitä oikeestaan vasta vähän aikaa sitten, ja itse asiassa kävinkin tossa vapun tienoilla K:n kanssa keskustelua aiheesta. Kun “naureskelin” sen joka viestin lopussa olevalle hymiölle. Sille ne ei sovi yhtään, ja sanoinkin, että ei nyt pysty kyllä tekemään vaikutusta noilla hymiöillä. Johon se vaan totes, että yrittää opetella niitä, kun kuulemma niitä pitää käyttää. Tiiä sitten, kenen mielestä pitää. Mutta joo, tottahan on, että ne elävöittää tekstiä, ja ainakin auttaa edes hiukan ymmärtämään, onko jokin lause kirjoitettu haudanvakavuudella vai huumorimielessä. Sitten vaihdeltiinkin muutamat viestit, jossa oli pelkkiä hymiöitä sen K:n kanssa. Että tasokasta tää meidänkin kommunikointi (jota siis ei oikeasti ole, vaan tääkin viestienvaihto käytiin vapuntoivotusten yhteydessä vaan).
Ja tällä postauksella ei taas ollut päätä eikä häntää
