Archive for Huhtikuu, 2008
Huhtikuu 10, 2008 at 21.39 · Filed under Yleinen
Anikselta sain tällaisen tunnustuksen. Olen kovin otettu, ja iloinen, jos jolle kulle olen tuottanut iloa, tai pystynyt luomaan uskoa tulevaisuuteen jakamalla omia kokemuksia kipeistä asioista.
Tunnustuksen pelisäännöt:
1. Sinun tulee jakaa tämä tunnustus 5 blogille, joilla sitä ei vielä ole.
2. Jokaisella blogilla tulee olla tarkoitus
3. Tunnustuksen saaneiden blogien tulee linkittää takaisin tälle sivulle
4. Tunnustuksen logon täytyy näkyä blogissa ja logosta on oltava linkki takaisin tähän blogiin.
Minua ovat Aniksen lisäksi inspiroineet, tukeneet ja kannustaneet seuraavat blogit:
Samoin moni muukin blogi, ja kommentoijakin on tämän tunnustuksen ansainnut.
Kiitos teille kaikille 
Huhtikuu 10, 2008 at 18.29 · Filed under K
Olin siis K:n kanssa kahvilla.
Tavattiin siinä samassa paikassa, missä ollaan istuttu niin, niin monta kertaa aikaisemminkin. Aina samassa pöydässä, mukavassa rauhallisessa pikku nurkkauksessa, poissa ihmisten silmien alta. Huvituin jotenkin, kun menin paikkaan sisälle. Tarjoilija huusi jo kaukaa, että “missä sä olet ollut, teitä ei ole näkynyt aikoihin!”. Naureskelin siinä, ja vastasin, että aika se vaan on mikä menee niin nopeasti. Tavallaan tuli jännä fiilis tuostakin. Niin monta kertaa siinä kyseisessä paikassa vaihdettiin intohimoisia suudelmia, silloin kun vielä rakastettiin. Loppujen lopuksi kovin lyhyessä ajassa on muuttunut järjettömän monta asiaa. Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun tapasimme ensimmäistä kertaa samaisessa paikassa. Todellakin, elämäni on muuttunut hurjasti niistä ajoista.
Olin paikalla ensin. Otin kahvin ja lehden, menin siis “vakkaripöytään” istuskelemaan. En edes ajatellut, että olisiko pitänyt ottaa joku toinen pöytä. Vasta, kun kuulin K:n askeleet takaani, mieleeni välähti, että ehkäpä paikka on liian kiusallinen, liikaa muistoja. Vaikka K kyseistä paikkaa itse ehdottikin. Siihen K sitten tuli, puku päällä, suoraan töistä. Hetken näin sen niin tutun ihmisen siinä, palasin ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkeksi. Olin hiukan miettinyt ennalta, miten tuo tapaaminen sujuu. Onhan edellisestä kerrasta, siis kahdenkeskisestä, kulunut jo melkein puoli vuotta, eikä tuolloin eroaminen tapahtunut missään määrin miellyttävissä merkeissä. Jännitin, että ottaako K asian puheeksi.
Mutta turhaan jännitin. Juttu lähti luistamaan yhtä luontevasti, kuin olisi tavattu viimeksi eilen. K ehdotti, että syötäisiin. Siinä tilanteessa ei vain ruoka maistunut, joten kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta. Kahvi riitti suun kostukkeeksi.
Meillä oli hauskaa. Siis aidosti hauskaa. Nauroin vedet silmissä, ja samoin K. Naurupuuskan laannuttua tuijotettiin hetken toisiamme, ja olen varma, että molemmat ajattelimme samaa. Että sitä luonnollisuutta ja helppoutta olla toisen kanssa olimme varmasti molemmat kaivanneet. Sitä, että ymmärtää jutun juonen toisen puolesta sanasta. Ja se huumorintaju, niin samanlaista molemmilla. Toisten ihmisten kanssa kuitenkin vaan on se sanaton yhteys, sellainen joka ei nähtävästi katoa täysin milloinkaan. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.
En voi sanoa tunteneeni mitään suuria tunnekuohuja kuitenkaan. Jotenkin aidosti jäi sellainen mieli, että K halusi myös tavata ihan vaan siksi, että oli mukava nähdä vanhaa ystävää. Sellaista, jonka rinnalla on käynyt läpi isojakin mullistuksia. Sellaista, jonka sanat ovat loukanneet syvältä, mutta sellaista, jolle sen ennemmin tai myöhemmin voi antaa anteeksi. En tuntenut katkeruutta, en tarvetta udella K:n ihmissuhdeasioista, tai ylipäänsä mistään. K kyseli kyllä paljon minun nykyisestä elämästäni, mutta jotenkin se vilpittömyys kyllä kuulsi läpi. Sitä vaan kiinnosti tietää, miten minulla menee. Olinhan tuskissani kirjoittanut K:lle parikin sydänverellä kirjoitettua kirjettä silloin eron aikoihin.
K:n elämä….siitä en tiedä sen enempää nyt kuin eilenkään, mutta ei ole tarpeenkaan. Totesimme, että oli mukava tavata, ja että tavattaisiin taas joskus. Ehkä. Ei mitään sellaista jännitettä siinä ollut, mikä oli niin tyypillistä viimeisimmän yhteisen vuotemme aikana. Luulen, että tuollaisen harmonian saa aikaan vain sellaiset ihmiset keskenään, jotka ymmärtävät, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta ettei niiden asioiden kanssa tarvitse painia lopun ikäänsä. Että se aito ystävyyskin saattaa olla mahdollista siinä vaiheessa, kun muut tunteet ovat kuolleet. Olen iloinen, että voin täysin vilpittömästi ja rehellisesti sanoa näin.
Rehellisyyden nimissä on vielä mainittava, että tämän päiväinen tapaaminen tuli kuin tilauksesta. Tuntuu hyvältä huomata, ettei minun tarvitse rakastaa eikä vihata sitä ihmistä. Voin tavata K:n ilman, että maailmani särkyisi joka kerta uudelleen. Ja luulen, että myös K ymmärsi sen. Se aitous oli niin käsinkosketeltavaa. Kaikki teennäinen oli tipotiessään, ja vihdoin pystyin olemaan oma itseni K:n seurassa. Sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin, joten tässäkin kohtaa voi todeta vanhan klisheen: Aika todella parantaa haavat. Ja ehkäpä haavani eivät kuitenkaan olleet niin syvät, kuin olen huonoina hetkinä kuvitellut.
P.S. Pystyn jopa kirjoittamaan näin, vaikka K:n puheista sain täysin sen vaikutelman, että syksyllä mainittu “uusi sitoutuminen” ei ole enää kuvioissa. Mutta minullepa se on ihan sama, ja sen kunniaksi kiinnitänkin taas uuden sulan hattuuni. Mä olen voittaja!
Huhtikuu 10, 2008 at 12.36 · Filed under Suloinen, K
Jos tuossa joku aika sitten valittelinkin, että elämässä ei tapahdu mitään jännittävää, niin nähtävästi sitten järjestän niitä itse. Eli tuo episodi S:n kanssahan nyt oli ihan oma lukunsa, ja siitä tiiviinä yhteenvetona vaan se, että olipahan kiva huomata, että joku ihminen herättää tuommoisia tuntemuksia.
Tänään sitten pitäisi tavata K. Tosin aikaa ja paikkaa ei ole sovittu, ja minä en nyt ainakaan jaksa olla se järjestävä osapuoli tässä, joten katotaan nyt, josko tänään mitään tapahtuu sittenkään. Ja totta puhuen, en nyt tiedä onko niin väliksikään Jotenkin en vaan osaa yhtään kuvitella mitä puhuttavaa minulla voisi olla K:n kanssa. Työasioita ehkä, herran henk.koht. elämä tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tässähän selkeästi taas historia toistaa itseään, viime keväänä K:n kanssa oli ihan samanlainen kuvio. Pitkän tauon jälkeen taas tavattiin, ja taas meni maailmankirjat sekaisin minulla pitkäksi aikaa. Sillä erotuksella tosin, että nyt minä olen itse henkisesti päässyt kyllä yli koko ihmisestä. Enää en pystyisi edes kuvittelemaan suhdetta meidän välille. Se lumo, mikä välillämme joskus oli, särjettiin aika tylyllä tavalla reilut puoli vuotta sitten, enkä kykene kuvittelemaan sellaista asiaa tai tekoa, joka sen pystyisi jollain tavalla palauttamaan ennalleen.
Mielenkiinnolla tietysti odotan, mitä tänään jutellaan. Tuskin mitään maata mullistavaa, eihän me pystytty asioista ennenkään juttelemaan niiden oikeilla nimillä. Miten se olisi nyt miksikään muuttunut, kun vettä on virrannut liian paljon tässä välissä.
No, onpahan nyt hetkeksi jotain pohdittavaa taas, mutta tällä kertaa ihan valoisin mielin. Ei ahdista eikä harmita. Lähinnä hymyilyttää
Huhtikuu 9, 2008 at 16.19 · Filed under Suloinen
Niin, voisi oikeastaan todeta, että Haahiksen antama tehtävä suoritettu Tai ei ihan, koska sen verran nynnyilin, että laitoin viestin. Ihan kasvot vastakkain ei riittänyt pokka treffejä ehdottamaan.
Jotenkin tää päivä vaan rohkaisi mua tekemään sen. Mutta mutta, S:n vastaus oli kohtelias “Kiitos, mutta ei kiitos. Toivottavasti vastaus riittää ilman tän kummempia selityksiä.” Joten se siitä. En ole asiasta mitenkään hajalla, ja oikeastaan ihan hyvä, että asia selvisi nyt, niin en sitten vietä koko kesää ihmetellessä.
Vähän täytyy kyllä vielä ihmetellä, että miten väärin sitä lukee noita ihmisiä. Tänäänkin se tuli sinne kokoukseen, niin tuli erikseen tönäisemään mua, että “moi”. Ja istui siihen mun viereeni. Helppo siinä nyt sitten keskittyä mihinkään palavereihin sun muihin, ja jotenkin sen jututkin musta kuulosti siltä, että se oikeesti vois olla kiinnostunut. Mutta pieleen meni mun kuvitelmat, mutta ei siinä mitään. Tosin, kerran kun rohkaisee itse kysymään suoraan jotain, ja tulee pakit, niin kieltämättä rima nousee seuraavaa kertaa ajatellen
No, mä vastasin sille vaan, että “Kelpaa toki vastaus, kunhan ei katsele kieroon kun seuraavan kerran tavataan”. Johon se vastas, että ” juu, ei mun suhtautuminen mihinkään muutu”.
Että sellasta….hmm…olen kyllä nyt hiukan hämilläni, mutta en yhtään rikki kuitenkaan.
Huhtikuu 8, 2008 at 11.05 · Filed under Yleinen
Dääm, projekti S näyttää saaneen minut täysin koukkuunsa. En ole käytännössä muuta pystynyt ajattelemaankaan perjantain jälkeen. Tunnen itseni: mitä mahdottomammaksi kohde ja sen saavuttaminen menee, sitä nälkäisemmäksi tulen. Ja nyt tämä on jo vakavaa, koska olen täydellisesti jättänyt huomiotta erään viestin, joka oli lauantaina aamuyöstä tullut kännykkääni….kyseessä oli K:n veljen laittama viesti. Viestissä toivottiin pikaista saapumistani paikalle, K:kin olisi ollut läsnä. Aika huvittavaa, että veli oli asialla….mutta kertoo minulle sen, että olen ollut puheenaiheena Olen kyllä täysin dissannut koko viestin, enkä edes muistanut sen saapumista, ennen kuin eilen illalla aloin selaamaan noita saapuneita viestejä. Että sellaista! Ihan hyvä, etten koko viestiä silloin yöllä hoksannut, koska siinä mielentilassa olisin varmaan porhaltanut paikalle, ja taas olisi maailma murusina.
Mutta tuo S….voi perskule, että mun pitääkin aina ihastua näihin vaikeisiin tapauksiin. Mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä enemmän se vaan syöpyy mun mieleeni. Ja nyt kun mitään ei ole tapahtunut S:n kanssa koskaan, päädyn muistelemaan edes sitä vuodentakaista yhteistä yötä. Siis sitä, jossa vaan nukuttiin vierekkäin pikkuisella sohvalla. Voih…harmi, etten silloin yhtään ollut kiinnnostunut koko tyypistä.
No, mitä todennäköisimmin joudun huomenna kohdakkain S:n kanssa, ja taas joudunkin tässä suunnittelemaan käyttäytymisstrategiaani. Normaalisti tällaisissa tilanteissa, joissa olen hiukan hämilläni, käyttäydyn hyvin etäisesti, enkä juurikaan noteeraa sitä toista. Olen, niinkuin tyyppi olisi ilmaa.
Tällä kertaa ajattelin kuitenkin pyrkiä olemaan mahdollisimman normaali. Yritän olla niin kuin mitään viestejä en olisi koskaan lähettänytkään, enkä välttele ko. illasta puhumista. Yritän olla oma itseni, ja hoen itselleni, etten ole menettänyt mitään, ja jos ei muuta, niin kai sitä toista osapuolta edes hiukan imartelee se, että joku on kiinnostunut. Oli se oma elämäntilanne mikä hyvänsä. Olisihan tämä tietysti huomattavasti mukavampaa, jos toinenkin osapuoli olisi edes vähimmässä määrin kiinnostunut, mutta kaikkea ei kai voi saada kerralla? Jos nyt siis tyydyn edes tähän, että olen huomannut voivani selvitä elämäni traagisimmasta erosta voittajana, ja vieläpä ihastua oikein satalasissa uudelleen.
Pah…olisi se S nyt jotenkin voinut kuitata sen mun viestin. Vaan jos ei ole mitään sanottavaa, niin mitäpä sitä yksioikoinen pohjalaismies turhia viestejä kirjoittelemaan
Huhtikuu 5, 2008 at 15.29 · Filed under Suloinen
Johonkin on ne taidot hukkuneet. Siis ne, että uskaltaa kertoa toiselle omista ajatuksistaan. Siis miehelle. Sitten laitan jonkun säälittävän tekstiviestin perään, johon toinen ei edes vastaa.
Noista sekavista lausahduksista varmaan jokainen arvaakin, ettei fiilis ole ihan stratosfäärissä tällä hetkellä. Okei, osaltaan varmaan vaikuttaa hiukan tämä hienoinen kohmelo eilisten kekkereiden jäljiltä. Mutta eka kertaa moneen vuoteen mä olen hiukan haikeana jonkun muun miehen vuoksi, kuin K:n. Ja joo, kyse on Suloisesta. Se on mun mies, isolla M:llä. Kaikki mitä se on tehnyt elämässään aiemmin, ja mitä ratkaisuja se on tässä hiljattain tehnyt vahvistaa vaan mun kuvaa siitä ihmisestä. Se on ihminen, jota mä olen etsinyt koko ikäni.
Aloitetaanpa tarinan kulku eilisen illan alusta, niin saa lukijakin jonkinlaisen kuvan siitä Eilinen illanvietto tuli siis yllättävänä kutsuna erään johtotason henkilön taholta töistä. Mietin kyllä jo silloin, että mikähän funktio minulla mahtaa ko. bileissä olla, koska kyseessä oli täysin eri yksikön “omat kemut”, kuin missä itse olen töissä. Olenhan nyt tietysti jonkin verran ollut tekemisissä ko. porukan kanssa, mutta liian vähän kuvitellakseni viettäväni iltaa heidän kanssaan. Ja tuon kyseisen yksikön veturina siis toimii Suloinen. Tai toimi. Viimeistä päivää eilen. Maanantaista alkaen S jatkaa töitään 150 km:n päässä. Ja muuttaa siis myös yhtä kauas.
Tästä tulee pitkä sepustus. Mutta mun on pakko jotenkin kirjoittaa nämä kaikki ylös, mitä muistan eilisestä. Jotta voin analysoida näitä fiiliksiäni vähän paremmin. Se mitä mä nyt tunnen, on jotain sellaista, mitä en oo tuntenut pitkään, pitkään aikaan.
Istuskelin siinä sitten orpona pöydässä siideriä maistellen. Tunsin kyllä olevani niin totaalisen ulkopuolinen siinä touhussa, että alkoi ihan ahdistamaan jossain vaiheessa. Suloinenkaan ei oikeastaan noteerannut läsnäoloani juuri lainkaan illan aikana, mutta sen ymmärsinkin. Olihan se viimeistä päivää oman porukkansa kanssa, totta hemmetissä sen kuuluikin antaa aikansa niille.
Olin sopinut aikaisemmin toisen porukan kanssa, myös töistä, että treffataan myöhemmin illalla. Hekin olivat oman porukkansa kanssa iltaa viettämässä. Sanoinkin jossain vaiheessa Suloiselle, että lähden hiukan aikaisemmin paikalta. Suloinen pyysi, että kävisin sanomassa, kun olen lähdössä.
Jossain vaiheessa iltaa, kun ilolientä oli riittävästi nautittu, muutama kaveri alkoi tappelemaan. Samat kaverit, jotka tekevät sen aina. Huonot välit, joita korjaillaan sitten aina viinan voimalla. Senkin tilanteen Suloinen jotenkin hoiti niin hienosti. Seurasin sivusta, kun se meni siihen väliin. Ei korottanut ääntään, rauhallisesti vaan, mutta niin, niin jäätävästi kehotti tappelupukareita lopettamaan. Seurasin vaan sivusta ihaillen, miten hallitusti se hoiti homman.
Kello oli sen verran, että mä aloin lähteä. Kävin sanomassa Suloiselle, että mä liukenen paikalta. Kiitin kivasta (!) illasta. Silloin Suloinen sanoikin, että “onko sulla kiire, että jos tyhjennetään tää paikka, niin hän lähtee mukaan”. Niin sitten jäätiin häätämään ihmisiä ulos, ja putsaamaan paikkoja, ja viimein lähdettiin taksilla baariin. Taksissa oli vielä muitakin, ja jotenkin ajattelin koko ajan, että Suloinen olisi niiden kanssa kuitenkin ollut menossa johonkin. Mutta ei, se tuli mun mukaan. Taksista päästyä lähdin vielä etsimään pankkiautomaattia, ja yhtäkkiä huomasin, että Suloinen käveli siinä vierelläni. “Ettei tule kukaan ja ryöstä” . Kysyin, että mihin muut meni, ja sain kuulla, että eri paikkaan kuin mihin minä olin menossa. Ihmettelin, että eikö S haluaisi mennä sinne kavereidensa kanssa, mutta kyllä se halusi tulla mun kanssa . Tässä vaiheessa aloin miettimään, että voisikohan se sittenkin jotenkin haluta olla mun kanssani. Vai halusko se vaan tavata myös sen toisen porukan, S:n tuttuja myöskin.
Mentiin baariin, muut eivät näyttäneet olevan siellä vielä. S tokaisi, että no syödään me sitten kynttiläillallinen sillä aikaa. Vitsinä tosin, paikka kun ei mitenkään soveltuisi sellaiseen. Kun päästiin sinne baariin sisälle, niin siinä yhteydessä S muisti, että olikos tää se legendaarinen paikka ,missä oli meidän ensikohtaaminen. Totesin, että joo, sama paikka. Ja S siihen, että no pitäiskö nyt sitten ottaa uusi startti? Kun silloin edellisellä kerralla en olisi voinut vähempää kiinnostua S:stä, sen tarjoamista drinkeistä tai mistään muustakaan. Silloin oli vielä K vahvasti kuvioissa.
Otettiin drinksut, ja lähdettiin etsimään vapaata paikkaa. Eihän sellaista enää siinä vaiheessa iltaa löytynyt, mutta yksi tuoli löytyi kuitenkin. Istuttiin siihen tuoliin sitten molemmat. Mielettömät värähdykset kulki mun läpi, kun se istui siihen mun viereen. Ihan lähellä, niin kiinni. Jotenkin se muu maailma katosi siitä ympäriltä, mä lumouduin sen ihmisen kosketuksesta ihan täysin. Juteltiin pitkään, se kertoili kaikkea elämästään. Kuinka sen elämän parasta aikaa oli ollut se, kun se oli YK-joukoissa Libanonissa. Se kertoi harrastuksistaan ja ylipäänsä tuntui, että mä pääsin henkisesti paljon lähemmäs sitä, kuin koskaan aikaisemmin. Olisin voinut siinä hetkessä suudella sitä, jäädä siihen ikuisesti. Mutta en mä uskaltanut. Tai osannut. Jotenkin S ei kuitenkaan antanut mitään merkkiä siitä, että se olis ajatellut samoin musta.
Muu porukka tuli, ja jotenkin se lumous särkyi siihen. Mä ajattelin, että mun tilaisuus tuli, ja meni. Enkä mä osannut toimia.
Kyllä me siinä illan aikana useampaankin otteeseen päädyttiin kahdestaan milloin mihinkin. Jos mä menin röökille, se tuli mukaan. Tai jos se meni tiskille, mä menin perässä. Jotenkin vaan sen ihmisen vetovoima oli ihan käsinkosketeltavissa.
Mutta, vaikka illassa olisi ollut ainekset vaikka mihin, se päättyi juuri niin tylsästi, kuin oli arvattavissakin. Lähdettiin omilla takseillamme kotiin, ja mä mietin vielä siinä taksijonossakin, että mitä mä nyt teen, että mä en halua nyt lähteä tästä tilanteesta pois. Mutta se sähkö oli kadonnut johonkin, ja jotenkin S vaikutti siltä, että sen suurimmat intressit oli vaan päästä kotiinsa lämpimään ja nukkumaan. Vielä siinäkin tilanteessa kun se nousi taksiin, mä olisin halunnut juosta ja ottaa sitä takinliepeestä kiinni, ja sanoa, että älä mee. Mutta en mä uskaltanut. Tai osannut.
Niin sitten nousin omaan taksiini. Näpyttelin sille viestin, jossa sanoin suoraan, että olisin kyllä halunnut antaa sille suukon läksiäisiksi, mutte etten ehtinyt. Ja toivottelin hyvät yöt. Eikä se siihen koskaan mitään vastannut. Joten lopputuloksena olen minä, täällä taas ajatusteni kanssa ihan solmussa, pieni morkkis tuosta tekstarista, ja paniikki tulevasta viikosta, koska joudun S:n näkemään ensi viikolla kokouksessa.
Huoh…miksei tästäkään tullut mitään??? Miksi, miksi, miksi?
No, kyllä tää tästä taas helpottaa, kunhan väsymys vaan selätetään, ja palautetaan mieleen, ettei tästä kumminkaan olis pitkällä tähtäimellä tullut mitään. S muuttaa pian liian kauas, että tästä tulis mitään. Se on ollut pitkään yksin, se tuskin tarvitsee mun kaoottista elämää sekoittamaan toimivia kuvioitaan. Mutta ihana mies se kertakaikkiaan on. Ja on hienoa huomata, että sellaisiakin vielä on .
Huhtikuu 2, 2008 at 14.41 · Filed under Yleinen
Niin, enpä ole juurikaan keksinyt kirjoitettavaa viime päivinä. Jonkinlaista blogiväsymystä ehkä. Luen kyllä sujuvasti kaikki vakkariblogit, mutta jotenkin tuo kommenttienkin tuottaminen on ollut kyllä äärimmäisen haastavaa viime aikoina. Tuntuu ihan, ettei yhtään selväjärkistä lausettaa saa aikaiseksi. Ja onhan tuo aikakin kortilla, jälleen kerran. Harrastus vie huimasti aikaa, ja nyt kun kilpailukausi lähestyy taas, menee käytännössä koko vapaa-aika jonkun tyyppiseen valmentautumiseen. Toisaalta odottelen kyllä jo kiihkeästi sitä kihisevää jännitystä, minkä kilpailuihin osallistuminen aina tuo mukanaan. Varsinkin, kun ratkaisevassa roolissa en ole minä, vaan koirani, jonka päähänpistoja ei voi aina ennalta arvata Koirat kun tietävät varsin hyvin, milloin ollaan kilpailutilanteessa. Ne _tietävät_, että silloin voi sikailla, eikä ohjaaja voi juurikaan muuta kuin levitellä käsiään, ja katsoa elukan riemukasta kirmaamista ympäri kenttää . No, jospa nyt ei ihan noin huonosti kävisi kuitenkaan…
Perjantaina näyttäisi olevan taas illanviettoa luvassa työporukan kanssa. Tällä kertaa paikalla on myös Suloinen, joten saas nähdä joko mä taas ihastun siihen hetkellisesti. Se on kyllä ollut sellaista on/offia, etten todella tiedä, mitä tunteita tunnen milloinkin. No, mulla hiukan kyllä hypähti sydänalassa, kun esimieheni tokaisi, että sinun nimenomaan toivottiin Suloisen taholta osallistuvan. Kunnes tajusin, että tuo toivoja olikin ollut toinen henkilö, joka on siis samanniminen kuin Suloinen. Toisaalta hyvä niin, koska heti alkoi jarrut menemään päälle, kun kuvittelin mielessäni, että Suloisella olisi jotain suunnitelmia varalleni. Pöh…on tämä vaikeaa, kun mikään ei ole hyvä!
No, pitää katsoa, mitä perjantai tuo tullessaan. Luultavasti ei mitään dramaattista, mutta onpahan nyt jotain sosiaalista kanssakäymistä tiedossa. Loppuviikon olenkin opiskelemassa sisarhentovalkoisen alkeita, ja siis tekohengitystaidot ainakin pitäisi olla hallussa pe-iltana . Ja ai niin…haaveeni huonopalkkaisesta toiveammatistani näyttää tällä hetkellä mahdottoman todennäköiseltä. Voipi nimittäin olla, että pikapuoliin kirjoittelee teille sydämensä tunnelmista tuore poliisikokelas. Koskaan ei kai ole myöhäistä pistää elämää uusiksi….
« Previous entries
*hali*