Tämä sunnuntai on kyllä ollut kaikkien aikojen tylsin! Vettä riittää taivaalta enemmän kuin maa jaksaa niellä, ja joka paikka lotisee. Sen lisäksi tuo vihmovan kylmä tuuli jäädyttää aivotkin ja kosteus tunkeutuu vaatteiden läpi. Tällaisina päivinä ihmisen pitäisi saada vain käpertyä oman kullan kainaloon kotisohvalle katsomaan hyvää elokuvaa ja nauttimaan lämpimästä yhdessäolosta.

Meinasin jo kirjoittaa, etten ole saanut mitään aikaiseksi tänään, mutta olenhan minä ollut kovin reipas. Siivosin nimittäin vaatekaapit, ja sain kuin sainkin jätesäkillisen taas poisheitettävää. Saman verran tuo vaatteita kutistava vaatekaappini pitää sisällään niitä “mahdun näihin vielä jonain päivänä”-vaatteita, mutta niihin ei sisu antanut periksi koskea. Koska todellakin aion mahtua niihin vieläpä tänä kesänä! Urheasti vaan painelin lenkin tänääkin tuolla kammokelissä. Tosin mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämmässä tämä rasva tuntuu istuvan. Mutta nyt on tarmo päällä ja periksi en anna!!

Olen miettinyt hiukan erästä tapaamistani viime viikolla. No tietenkin sitä K:n kanssa kohtaamista. Sen verran se kuitenkin sävähdytti, että jäin miettimään. En ollenkaan sillä tavalla kaihoisasti tai suruisasti, vaan melko neutraalisti olen pystynyt sitä tapaamista analysoimaan. Jotenkin siinä hetkessä oli niin paljon sitä tuttua, että tuntui hyvältä palata hetkeksi siihen “entiseen elämään”. Sillon kun kaikki palikat elämässäni olivat suunnilleen kohdallaan. Nyt, kun korttitalo on hajonnut ja kortit kadonneet tuulen mukana, on todellakin henkisesti miellyttävää unohtaa kaikki hetkeksi. Sinänsä erikoista, että siihen tarvittiin K, mutta kiitos hänelle siitä. Olo on kuitenkin rauhaisa ja mukava.

Niin, kyllähän tässä täytyy tunnustaa, että kyllä mulla ihan pikkiriikkisen tuli ikävä K:ta, mutta se oli aikas sellanen ohimenevä hetki vaan. Se vaan jotenkin oli niin oma itsensä silloin viimeksi, ja kuitenkin se ihminen on tuonut paljon hyvää mun elämään, joskin myös sitten sitä itseänsä. Näitä asioita on kuitenkin paljon helpompi käsitellä nyt, kun tietää ihan oikeasti, että mitään ei enää ole saavutettavissa, eikä enää edes haikaile semmoisia. Tiedänhän mä NYT sen, ettei meitä sittenkään tarkoitettu toisillemme. Puoli vuotta sitten mä en vielä tiennyt. K taisi tietää jo silloin.

Hyvä näin, sateinen sunnuntai se vaan tässä tekee tepposiaan. Liikaa aikaa ajatella.