Kahvilla
Olin siis K:n kanssa kahvilla.
Tavattiin siinä samassa paikassa, missä ollaan istuttu niin, niin monta kertaa aikaisemminkin. Aina samassa pöydässä, mukavassa rauhallisessa pikku nurkkauksessa, poissa ihmisten silmien alta. Huvituin jotenkin, kun menin paikkaan sisälle. Tarjoilija huusi jo kaukaa, että “missä sä olet ollut, teitä ei ole näkynyt aikoihin!”. Naureskelin siinä, ja vastasin, että aika se vaan on mikä menee niin nopeasti. Tavallaan tuli jännä fiilis tuostakin. Niin monta kertaa siinä kyseisessä paikassa vaihdettiin intohimoisia suudelmia, silloin kun vielä rakastettiin. Loppujen lopuksi kovin lyhyessä ajassa on muuttunut järjettömän monta asiaa. Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun tapasimme ensimmäistä kertaa samaisessa paikassa. Todellakin, elämäni on muuttunut hurjasti niistä ajoista.
Olin paikalla ensin. Otin kahvin ja lehden, menin siis “vakkaripöytään” istuskelemaan. En edes ajatellut, että olisiko pitänyt ottaa joku toinen pöytä. Vasta, kun kuulin K:n askeleet takaani, mieleeni välähti, että ehkäpä paikka on liian kiusallinen, liikaa muistoja. Vaikka K kyseistä paikkaa itse ehdottikin. Siihen K sitten tuli, puku päällä, suoraan töistä. Hetken näin sen niin tutun ihmisen siinä, palasin ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkeksi. Olin hiukan miettinyt ennalta, miten tuo tapaaminen sujuu. Onhan edellisestä kerrasta, siis kahdenkeskisestä, kulunut jo melkein puoli vuotta, eikä tuolloin eroaminen tapahtunut missään määrin miellyttävissä merkeissä. Jännitin, että ottaako K asian puheeksi.
Mutta turhaan jännitin. Juttu lähti luistamaan yhtä luontevasti, kuin olisi tavattu viimeksi eilen. K ehdotti, että syötäisiin. Siinä tilanteessa ei vain ruoka maistunut, joten kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta. Kahvi riitti suun kostukkeeksi.
Meillä oli hauskaa. Siis aidosti hauskaa. Nauroin vedet silmissä, ja samoin K. Naurupuuskan laannuttua tuijotettiin hetken toisiamme, ja olen varma, että molemmat ajattelimme samaa. Että sitä luonnollisuutta ja helppoutta olla toisen kanssa olimme varmasti molemmat kaivanneet. Sitä, että ymmärtää jutun juonen toisen puolesta sanasta. Ja se huumorintaju, niin samanlaista molemmilla. Toisten ihmisten kanssa kuitenkin vaan on se sanaton yhteys, sellainen joka ei nähtävästi katoa täysin milloinkaan. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.
En voi sanoa tunteneeni mitään suuria tunnekuohuja kuitenkaan. Jotenkin aidosti jäi sellainen mieli, että K halusi myös tavata ihan vaan siksi, että oli mukava nähdä vanhaa ystävää. Sellaista, jonka rinnalla on käynyt läpi isojakin mullistuksia. Sellaista, jonka sanat ovat loukanneet syvältä, mutta sellaista, jolle sen ennemmin tai myöhemmin voi antaa anteeksi. En tuntenut katkeruutta, en tarvetta udella K:n ihmissuhdeasioista, tai ylipäänsä mistään. K kyseli kyllä paljon minun nykyisestä elämästäni, mutta jotenkin se vilpittömyys kyllä kuulsi läpi. Sitä vaan kiinnosti tietää, miten minulla menee. Olinhan tuskissani kirjoittanut K:lle parikin sydänverellä kirjoitettua kirjettä silloin eron aikoihin.
K:n elämä….siitä en tiedä sen enempää nyt kuin eilenkään, mutta ei ole tarpeenkaan. Totesimme, että oli mukava tavata, ja että tavattaisiin taas joskus. Ehkä. Ei mitään sellaista jännitettä siinä ollut, mikä oli niin tyypillistä viimeisimmän yhteisen vuotemme aikana. Luulen, että tuollaisen harmonian saa aikaan vain sellaiset ihmiset keskenään, jotka ymmärtävät, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta ettei niiden asioiden kanssa tarvitse painia lopun ikäänsä. Että se aito ystävyyskin saattaa olla mahdollista siinä vaiheessa, kun muut tunteet ovat kuolleet. Olen iloinen, että voin täysin vilpittömästi ja rehellisesti sanoa näin.
Rehellisyyden nimissä on vielä mainittava, että tämän päiväinen tapaaminen tuli kuin tilauksesta. Tuntuu hyvältä huomata, ettei minun tarvitse rakastaa eikä vihata sitä ihmistä. Voin tavata K:n ilman, että maailmani särkyisi joka kerta uudelleen. Ja luulen, että myös K ymmärsi sen. Se aitous oli niin käsinkosketeltavaa. Kaikki teennäinen oli tipotiessään, ja vihdoin pystyin olemaan oma itseni K:n seurassa. Sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin, joten tässäkin kohtaa voi todeta vanhan klisheen: Aika todella parantaa haavat. Ja ehkäpä haavani eivät kuitenkaan olleet niin syvät, kuin olen huonoina hetkinä kuvitellut.
P.S. Pystyn jopa kirjoittamaan näin, vaikka K:n puheista sain täysin sen vaikutelman, että syksyllä mainittu “uusi sitoutuminen” ei ole enää kuvioissa.
Mutta minullepa se on ihan sama, ja sen kunniaksi kiinnitänkin taas uuden sulan hattuuni. Mä olen voittaja! ![]()
Ah, mä tiesin että sä pystyt jo tuohon
Onnittelut! Tuo on kyllä aina niin hieno vaihe, kun tajuaa että on tosiaan päässyt yli ja voi suhtautua toiseen luontevasti, vailla mitään suuria tunnekuohuja mihinkään suuntaan. Hienoa, perässä tullaan! 
Kommentti Anis — 10.4.2008 @ 18.58
Sinulle on tunnustus blogissani
Kommentti Anis — 10.4.2008 @ 19.20
Voih! Kylläpä oli kaunis kirjoitus. Ja olen tooooooosi iloinen sun puolesta. Sä selvisit tosiaan voittajana koko hommasta.
Kommentti sirenita — 10.4.2008 @ 19.38
Täydellistä. Hieno homma!
Kommentti Haahis — 10.4.2008 @ 20.22
Kiitokset kommenteista
Juu, tavallaan olen itsekin yllättynyt, miten hyvin kaikki sujuikaan. Olihan minullakin tietyt ennakkoluulot siitä, mitkä oli treffien todelliset motiivit.
. Ehkä. Sen tiedän, ettei liikaa kannata alkaa kaveeraamaan, eikä ainakaan alkaa iltaa viettämään. Omat rajat saattaa sumentua, ja sittenhän soppa olisi taas valmis.
Kyllähän tossa tosin vielä viestiteltiin, mutta lähinnä vaan todettiin samat asiat, kuin mitä kirjoittelin tuossa postauksessani. Todettiin vaan, että onpa tosiaan kiva huomata, että SE ihminen on vielä tallella, johon aikanaan tutustui. Eikä vaan ne kaksi toisiaan vihaavaa muumiota.
Kävihän tässä niin, että K ehdotti, että otetaan uusiksi joku kerta, mutta mä totesin, että kesän jälkeen sitten
Ja uskokaa tai älkää, mä olen ihan tosissani
Kommentti unessani — 10.4.2008 @ 21.19
Kiitos Anis tunnustuksesta
Ihan samat sanat voin todeta sullekin. Alusta asti olet suurena tukena ollut, ja blogistasi olen saanut paljon uskoa myös omaan kamppailuuni. Kiitokset!
Pitää laittaa tunnustus pian jakoon sen ansainneille!
Kommentti unessani — 10.4.2008 @ 21.27
Kyllä tuli tosi hyvä mieli sun puolesta! Tuosta on tosiaan hyvä jatkaa eteenpäin, kun vanhojen asioiden kanssa on sinut ja vielä noin hyvissä väleissä. Ihanaa luettavaa
Kommentti Sade — 11.4.2008 @ 7.21
Tosi valoisalta kuulostat. Ihanaa, että välinne K:n kanssa korjaantuivat. Teillä on yhteinen menneisyys ja suuria tunteita takana. Tuo vapautunut kahvittelu todistaa sen, että olitte toisillenne tärkeitä ja sitä yhteyttä ei mikään voi teiltä viedä vaikka ette yhteen päätyneetkään. Jotkut ihmiset jäävät sydämeen ikuisesti vaikka elämä kuljettaa erilleen.
Kommentti syksy — 11.4.2008 @ 8.59
Kiitos Sade ja Syksy, olo on oikein mukava ja rauhaisa. Tuo on niin totta, mitä Syksy kirjoitit kommenttisi viimeisessä lauseessa.
Kommentti unessani — 11.4.2008 @ 10.56
“Ennustajaeukko” palaa rikospaikalle myöntämään ilmeisen virheensä…
Hienostihan tuo tapaaminen meni!
Vaan totesitpa itsekin, ettei kannata alkaa iltaa viettämään, muuten voisi eukon ennustukset käydä toteen.
Kommentti dolce — 11.4.2008 @ 13.00
Totta turiset Dolce. Illanvietto pikku maistissa voisi aiheuttaa vielä turhia tajunnan ja tietoisuuden hämärtymiä
Kommentti unessani — 11.4.2008 @ 13.09