Hopeinen

Olin siis K:n kanssa kahvilla.

Tavattiin siinä samassa paikassa, missä ollaan istuttu niin, niin monta kertaa aikaisemminkin. Aina samassa pöydässä, mukavassa rauhallisessa pikku nurkkauksessa, poissa ihmisten silmien alta. Huvituin jotenkin, kun menin paikkaan sisälle. Tarjoilija huusi jo kaukaa, että “missä sä olet ollut, teitä ei ole näkynyt aikoihin!”. Naureskelin siinä, ja vastasin, että aika se vaan on mikä menee niin nopeasti. Tavallaan tuli jännä fiilis tuostakin. Niin monta kertaa siinä kyseisessä paikassa vaihdettiin intohimoisia suudelmia, silloin kun vielä rakastettiin. Loppujen lopuksi kovin lyhyessä ajassa on muuttunut järjettömän monta asiaa. Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun tapasimme ensimmäistä kertaa samaisessa paikassa. Todellakin, elämäni on muuttunut hurjasti niistä ajoista.

Olin paikalla ensin. Otin kahvin ja lehden, menin siis “vakkaripöytään” istuskelemaan. En edes ajatellut, että olisiko pitänyt ottaa joku toinen pöytä. Vasta, kun kuulin K:n askeleet takaani, mieleeni välähti, että ehkäpä paikka on liian kiusallinen, liikaa muistoja. Vaikka K kyseistä paikkaa itse ehdottikin. Siihen K sitten tuli, puku päällä, suoraan töistä. Hetken näin sen niin tutun ihmisen siinä, palasin ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkeksi. Olin hiukan miettinyt ennalta, miten tuo tapaaminen sujuu. Onhan edellisestä kerrasta, siis kahdenkeskisestä, kulunut jo melkein puoli vuotta, eikä tuolloin eroaminen tapahtunut missään määrin miellyttävissä merkeissä. Jännitin, että ottaako K asian puheeksi.

Mutta turhaan jännitin. Juttu lähti luistamaan yhtä luontevasti, kuin olisi tavattu viimeksi eilen. K ehdotti, että syötäisiin. Siinä tilanteessa ei vain ruoka maistunut, joten kohteliaasti kieltäydyin tarjoilusta. Kahvi riitti suun kostukkeeksi.

Meillä oli hauskaa. Siis aidosti hauskaa. Nauroin vedet silmissä, ja samoin K. Naurupuuskan laannuttua tuijotettiin hetken toisiamme, ja olen varma, että molemmat ajattelimme samaa. Että sitä luonnollisuutta ja helppoutta olla toisen kanssa olimme varmasti molemmat kaivanneet. Sitä, että ymmärtää jutun juonen toisen puolesta sanasta. Ja se huumorintaju, niin samanlaista molemmilla. Toisten ihmisten kanssa kuitenkin vaan on se sanaton yhteys, sellainen joka ei nähtävästi katoa täysin milloinkaan. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.

En voi sanoa tunteneeni mitään suuria tunnekuohuja kuitenkaan. Jotenkin aidosti jäi sellainen mieli, että K halusi myös tavata ihan vaan siksi, että oli mukava nähdä vanhaa ystävää. Sellaista, jonka rinnalla on käynyt läpi isojakin mullistuksia. Sellaista, jonka sanat ovat loukanneet syvältä, mutta sellaista, jolle sen ennemmin tai myöhemmin voi antaa anteeksi. En tuntenut katkeruutta, en tarvetta udella K:n ihmissuhdeasioista, tai ylipäänsä mistään. K kyseli kyllä paljon minun nykyisestä elämästäni, mutta jotenkin se vilpittömyys kyllä kuulsi läpi. Sitä vaan kiinnosti tietää, miten minulla menee. Olinhan tuskissani kirjoittanut K:lle parikin sydänverellä kirjoitettua kirjettä silloin eron aikoihin.

K:n elämä….siitä en tiedä sen enempää nyt kuin eilenkään, mutta ei ole tarpeenkaan. Totesimme, että oli mukava tavata, ja että tavattaisiin taas joskus. Ehkä. Ei mitään sellaista jännitettä siinä ollut, mikä oli niin tyypillistä viimeisimmän yhteisen vuotemme aikana. Luulen, että tuollaisen harmonian saa aikaan vain sellaiset ihmiset keskenään, jotka ymmärtävät, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta ettei niiden asioiden kanssa tarvitse painia lopun ikäänsä. Että se aito ystävyyskin saattaa olla mahdollista siinä vaiheessa, kun muut tunteet ovat kuolleet. Olen iloinen, että voin täysin vilpittömästi ja rehellisesti sanoa näin.

Rehellisyyden nimissä on vielä mainittava, että tämän päiväinen tapaaminen tuli kuin tilauksesta. Tuntuu hyvältä huomata, ettei minun tarvitse rakastaa eikä vihata sitä ihmistä. Voin tavata K:n ilman, että maailmani särkyisi joka kerta uudelleen. Ja luulen, että myös K ymmärsi sen. Se aitous oli niin käsinkosketeltavaa. Kaikki teennäinen oli tipotiessään, ja vihdoin pystyin olemaan oma itseni K:n seurassa. Sitä ei ole tapahtunut enää vuosiin, joten tässäkin kohtaa voi todeta vanhan klisheen: Aika todella parantaa haavat. Ja ehkäpä haavani eivät kuitenkaan olleet niin syvät, kuin olen huonoina hetkinä kuvitellut.

P.S. Pystyn jopa kirjoittamaan näin, vaikka K:n puheista sain täysin sen vaikutelman, että syksyllä mainittu “uusi sitoutuminen” ei ole enää kuvioissa. Mutta minullepa se on ihan sama, ja sen kunniaksi kiinnitänkin taas uuden sulan hattuuni. Mä olen voittaja!