Mä en vaan osaa

Huhtikuu 5, 2008 at 15.29 · Filed under Suloinen

Johonkin on ne taidot hukkuneet. Siis ne, että uskaltaa kertoa toiselle omista ajatuksistaan. Siis miehelle. Sitten laitan jonkun säälittävän tekstiviestin perään, johon toinen ei edes vastaa.

Noista sekavista lausahduksista varmaan jokainen arvaakin, ettei fiilis ole ihan stratosfäärissä tällä hetkellä. Okei, osaltaan varmaan vaikuttaa hiukan tämä hienoinen kohmelo eilisten kekkereiden jäljiltä. Mutta eka kertaa moneen vuoteen mä olen hiukan haikeana jonkun muun miehen vuoksi, kuin K:n. Ja joo, kyse on Suloisesta. Se on mun mies, isolla M:llä. Kaikki mitä se on tehnyt elämässään aiemmin, ja mitä ratkaisuja se on tässä hiljattain tehnyt vahvistaa vaan mun kuvaa siitä ihmisestä. Se on ihminen, jota mä olen etsinyt koko ikäni.

Aloitetaanpa tarinan kulku eilisen illan alusta, niin saa lukijakin jonkinlaisen kuvan siitä Eilinen illanvietto tuli siis yllättävänä kutsuna erään johtotason henkilön taholta töistä. Mietin kyllä jo silloin, että mikähän funktio minulla mahtaa ko. bileissä olla, koska kyseessä oli täysin eri yksikön “omat kemut”, kuin missä itse olen töissä. Olenhan nyt tietysti jonkin verran ollut tekemisissä ko. porukan kanssa, mutta liian vähän kuvitellakseni viettäväni iltaa heidän kanssaan. Ja tuon kyseisen yksikön veturina siis toimii Suloinen. Tai toimi. Viimeistä päivää eilen. Maanantaista alkaen S jatkaa töitään 150 km:n päässä. Ja muuttaa siis myös yhtä kauas.

Tästä tulee pitkä sepustus. Mutta mun on pakko jotenkin kirjoittaa nämä kaikki ylös, mitä muistan eilisestä. Jotta voin analysoida näitä fiiliksiäni vähän paremmin. Se mitä mä nyt tunnen, on jotain sellaista, mitä en oo tuntenut pitkään, pitkään aikaan.

Istuskelin siinä sitten orpona pöydässä siideriä maistellen. Tunsin kyllä olevani niin totaalisen ulkopuolinen siinä touhussa, että alkoi ihan ahdistamaan jossain vaiheessa. Suloinenkaan ei oikeastaan noteerannut läsnäoloani juuri lainkaan illan aikana, mutta sen ymmärsinkin. Olihan se viimeistä päivää oman porukkansa kanssa, totta hemmetissä sen kuuluikin antaa aikansa niille.

Olin sopinut aikaisemmin toisen porukan kanssa, myös töistä, että treffataan myöhemmin illalla. Hekin olivat oman porukkansa kanssa iltaa viettämässä. Sanoinkin jossain vaiheessa Suloiselle, että lähden hiukan aikaisemmin paikalta. Suloinen pyysi, että kävisin sanomassa, kun olen lähdössä.

Jossain vaiheessa iltaa, kun ilolientä oli riittävästi nautittu, muutama kaveri alkoi tappelemaan. Samat kaverit, jotka tekevät sen aina. Huonot välit, joita korjaillaan sitten aina viinan voimalla. Senkin tilanteen Suloinen jotenkin hoiti niin hienosti. Seurasin sivusta, kun se meni siihen väliin. Ei korottanut ääntään, rauhallisesti vaan, mutta niin, niin jäätävästi kehotti tappelupukareita lopettamaan. Seurasin vaan sivusta ihaillen, miten hallitusti se hoiti homman.

Kello oli sen verran, että mä aloin lähteä. Kävin sanomassa Suloiselle, että mä liukenen paikalta. Kiitin kivasta (!) illasta. Silloin Suloinen sanoikin, että “onko sulla kiire, että jos tyhjennetään tää paikka, niin hän lähtee mukaan”. Niin sitten jäätiin häätämään ihmisiä ulos, ja putsaamaan paikkoja, ja viimein lähdettiin taksilla baariin. Taksissa oli vielä muitakin, ja jotenkin ajattelin koko ajan, että Suloinen olisi niiden kanssa kuitenkin ollut menossa johonkin. Mutta ei, se tuli mun mukaan. Taksista päästyä lähdin vielä etsimään pankkiautomaattia, ja yhtäkkiä huomasin, että Suloinen käveli siinä vierelläni. “Ettei tule kukaan ja ryöstä” . Kysyin, että mihin muut meni, ja sain kuulla, että eri paikkaan kuin mihin minä olin menossa. Ihmettelin, että eikö S haluaisi mennä sinne kavereidensa kanssa, mutta kyllä se halusi tulla mun kanssa . Tässä vaiheessa aloin miettimään, että voisikohan se sittenkin jotenkin haluta olla mun kanssani. Vai halusko se vaan tavata myös sen toisen porukan, S:n tuttuja myöskin.

Mentiin baariin, muut eivät näyttäneet olevan siellä vielä. S tokaisi, että no syödään me sitten kynttiläillallinen sillä aikaa. Vitsinä tosin, paikka kun ei mitenkään soveltuisi sellaiseen. Kun päästiin sinne baariin sisälle, niin siinä yhteydessä S muisti, että olikos tää se legendaarinen paikka ,missä oli meidän ensikohtaaminen. Totesin, että joo, sama paikka. Ja S siihen, että no pitäiskö nyt sitten ottaa uusi startti? Kun silloin edellisellä kerralla en olisi voinut vähempää kiinnostua S:stä, sen tarjoamista drinkeistä tai mistään muustakaan. Silloin oli vielä K vahvasti kuvioissa.

Otettiin drinksut, ja lähdettiin etsimään vapaata paikkaa. Eihän sellaista enää siinä vaiheessa iltaa löytynyt, mutta yksi tuoli löytyi kuitenkin. Istuttiin siihen tuoliin sitten molemmat. Mielettömät värähdykset kulki mun läpi, kun se istui siihen mun viereen. Ihan lähellä, niin kiinni. Jotenkin se muu maailma katosi siitä ympäriltä, mä lumouduin sen ihmisen kosketuksesta ihan täysin. Juteltiin pitkään, se kertoili kaikkea elämästään. Kuinka sen elämän parasta aikaa oli ollut se, kun se oli YK-joukoissa Libanonissa. Se kertoi harrastuksistaan ja ylipäänsä tuntui, että mä pääsin henkisesti paljon lähemmäs sitä, kuin koskaan aikaisemmin. Olisin voinut siinä hetkessä suudella sitä, jäädä siihen ikuisesti. Mutta en mä uskaltanut. Tai osannut. Jotenkin S ei kuitenkaan antanut mitään merkkiä siitä, että se olis ajatellut samoin musta.

Muu porukka tuli, ja jotenkin se lumous särkyi siihen. Mä ajattelin, että mun tilaisuus tuli, ja meni. Enkä mä osannut toimia.

Kyllä me siinä illan aikana useampaankin otteeseen päädyttiin kahdestaan milloin mihinkin. Jos mä menin röökille, se tuli mukaan. Tai jos se meni tiskille, mä menin perässä. Jotenkin vaan sen ihmisen vetovoima oli ihan käsinkosketeltavissa.

Mutta, vaikka illassa olisi ollut ainekset vaikka mihin, se päättyi juuri niin tylsästi, kuin oli arvattavissakin. Lähdettiin omilla takseillamme kotiin, ja mä mietin vielä siinä taksijonossakin, että mitä mä nyt teen, että mä en halua nyt lähteä tästä tilanteesta pois. Mutta se sähkö oli kadonnut johonkin, ja jotenkin S vaikutti siltä, että sen suurimmat intressit oli vaan päästä kotiinsa lämpimään ja nukkumaan. Vielä siinäkin tilanteessa kun se nousi taksiin, mä olisin halunnut juosta ja ottaa sitä takinliepeestä kiinni, ja sanoa, että älä mee. Mutta en mä uskaltanut. Tai osannut.

Niin sitten nousin omaan taksiini. Näpyttelin sille viestin, jossa sanoin suoraan, että olisin kyllä halunnut antaa sille suukon läksiäisiksi, mutte etten ehtinyt. Ja toivottelin hyvät yöt. Eikä se siihen koskaan mitään vastannut. Joten lopputuloksena olen minä, täällä taas ajatusteni kanssa ihan solmussa, pieni morkkis tuosta tekstarista, ja paniikki tulevasta viikosta, koska joudun S:n näkemään ensi viikolla kokouksessa.

Huoh…miksei tästäkään tullut mitään??? Miksi, miksi, miksi?

 No, kyllä tää tästä taas helpottaa, kunhan väsymys vaan selätetään, ja palautetaan mieleen, ettei tästä kumminkaan olis pitkällä tähtäimellä tullut mitään. S muuttaa pian liian kauas, että tästä tulis mitään. Se on ollut pitkään yksin, se tuskin tarvitsee mun kaoottista elämää sekoittamaan toimivia kuvioitaan. Mutta ihana mies se kertakaikkiaan on. Ja on hienoa huomata, että sellaisiakin vielä on .

Kommentit (12)