Ajatuksia
Omat ajatukseni ovat hiukan riivanneet minua. Mietin pitkään, että kirjoitanko niitä edes tänne, tai jos kirjoitankin, niin postaanko koko kirjoitusta ollenkaan. Mutta sitten päätin, että minähän kirjoitan, siksihän tämän blogin olen aikanaan pistänyt pystyynkin.
Päällimmäisenä tunteena taitaa nyt olla väsymys. Ei niinkään fyysinen, mutta nimenomaan sellainen henkinen väsymys. Väitän, ettei sillä ole mitään tekemistä kevään kanssa, päinvastoin. Nuo pilkehtivät auringonsäteet kyllä muistuttavat siitä, että elämä ON ihanaa ja kaunista, vain olosuhteet varjostavat todellista onnea.
Taidan olla väsynyt kaikkeen. Omaan arkeeni, joka on ihan hullua. Asioita ja tekemistä on enemmän kuin ehtii vuorokaudessa tehdä. Lapseeni (lynkatkaa minut nyt!), joka varmasti aistii äidin väsymyksen, ja on ehkä itsekin vaihtelun tarpeessa. Olen väsynyt olemaan ainoa aikuinen lapsen elämässä, olen väsynyt siihen, ettei minulla ole koskaan omaa aikaa. Tai on, yön pimeimpinä tunteina, mutta nukkuakin pitäisi. Rakastan tietenkin lastani yli kaiken, älkää ymmärtäkö väärin. Olen vaan niin hemmetin väsynyt siihen, ettei ole ketään muuta. Lapsi on aina mukana, joka paikassa. Sitten olen väsynyt rahahuoliini. Ne on nyt hetkellisesti ratkaistu, mutta ratkaisu on lyhytaikainen, eikä ainakaan järkevä, ja myöhemmin vaikuttaa vielä heikentävästi tilanteeseen. Pärjätään kyllä, mutta pennejä lasketaan, eikä mitään ylimääräistä saa tapahtua. Auto ei saa hajota, koirat eivät saa sairastua. Sitten menee miinukselle. Olen väsynyt siihen, ettei kukaan oikeastaan näe väsymystäni. Miksikö? Siksi, että pyrin viimeiseen asti peittämään sen. Jos minulta kysytään, tarvitsetko apua, vastaan todennäköisesti kieltävästi, vaikka psyykeni suorastaan huutaa tukea ja apua. Olen myös jo valmiiksi väsynyt tulevaan huoltajuustaisteluun, mikä alkaa parin kuukauden päästä. Koen ristiriitaisia tunteita siitä, että olen väsynyt arjen pyörittämiseen ja samaan aikaan pelkään kuollakseni, että menetän lapseni huoltajuuden. Siis oikeasti niin ei tule käymään, siihen ei ole mitään perusteita. Mutta tietoisuus siitä, että joudun vakuuttelemaan kyvykkyyttäni vanhempana jonkun toisen ihmisen ennennäkemättömän itsekkyyden vuoksi -se suututtaa. Ja pelottaa. En todella tiedä, mistä nämä tunteet johtuvat? Siitäkö, että liikaa on tapahtunut elämässäni liian lyhyessä ajassa. Liikaa suuria tunteita ja pettymyksiä. Oman yli-minänsä hautaamista, nöyrtymistä ja luovuttamista. Jos se vaikuttaa minuun näin, niin miten nämä muutokset vaikuttavat tuohon pieneen ihmiseen, jonka minä olen tähän maailmaan saattanut?
Kertakaikkiaan olen väsynyt olemaan yksin. Minä tarvitsen edes joskus hellyyttä, ja nyt tuntuu, että viimeisimmästä aidosta välittävästä halauksesta on kulunut liian kauan.
Saisinpa joskus hautautua tähän omaan surkeuteeni edes hetkeksi, jonka jälkeen on taas helpompaa hymyillä. Mutta ei, minä en voi itkeä, kuin työmatkalla yksin autossa, tai vessassa, muka pesten kasvojani.
Oman tieni toki olen valinnut, en vain arvannut ennalta kaikkia kuoppia, mitä tiessä vastaan on tullut. Ehkä syvimpänä sellaisena Ex, joka on toiminnallaan romuttanut kaiken uskon sen ihmisen minkäänlaisesta hyvyydestä, välittämisestä tai empatiasta. Vai voiko oman lapsensa hylkäävä ihminen olla millään mittarilla hyvä?
Olen myös tällä hetkellä siinä asemassa, että olen lapseni elämässä ainoa aikuinen. Ainoa, joka voi tukea pientä arjen koukeroissa. Ainoa, jolle voi kiukutella, kun on paha päivä. Ainoa, jolta voi pyytää kun jotain tarvitsee. Kaikkein vähiten lapsi olisi ansainnut joutua tällaiseen tilanteeseen, minun tehtäväni on tehdä tästä kuitenkin hänelle mahdollisimman helppoa.
Isän piti tavata poika edellisviikon keskiviikkona, sitten synttäreitä seuraavana keskiviikkona, sitten pääsiäisenä. Viimeisin puhelu käytiin pojan toimesta eilen: -Isi, nähdäänkö jo tänään?. Ei isi ehtinyt - eilenkään.
Oijoi.
Myötäkarvaan silityksiä ja ymmärtämystä koitan täältä lähettää.
Hyvä, että sait kirjoitettua väsymyksestäsi. Vieläkin parempi olisi, jos saisit puhuttua jonkun kanssa asiasta.
Kyllähän sinä tiedätkin, että lapseensa voi joskus olla väsynyt, vaikka kuinka rakastaakin. Ja saa olla. Se on inhimillistä, etenkin kun on ainoa vastuuta ottava vanhempi. Voisiko lapsesi mennä aina välillä sukulaisen tai kaverin luo yöksi tai viikonlopuksi? Saisitte molemmat toisistanne hieman “lomaa”.
Jaksamisia ja positiivisiakin yllätyksiä sinulle toivotan.
Kommentti dolce — 25.3.2008 @ 15.15
Tiedän tuon raskaan vastuun lapsesta ja rahaongelmista. Lapsesi isä on todennäköisesti osoittautunut täydelliseksi luuseriksi, joten siltä suunnalta ei apua ole odotettavissa. Huoltajuuskiistan tuloksen tiedätkin, vaikka se mieltäsi painaa, mutta isällä siinä ei ole mitään mahdollisuuksia!
Minulla on sama tilaane, olen ympärivuorokautisesti kiinni lapsessa ja harvat vapaahetket tulevat sattumalta, joten mitään ei voi suunnitella. Mutta kertaalleen jo tämän elämän eläneenä (vanhin lapseni on aikuinen) tiedän, että lapsuus on lyhyt, joten yritän hoitaa äidinosan mallikkaasti ja silti ottaa pienistä hetkistä sen ilon elämään. Ja toisaalta minähän olen ikivanha kun nuorimmaiseni on aikuinen, siispä elettävä on tätä päivää tässä ja nyt. Kyllä elämä jotain iloa ja piristystä tuo ajoittain, että tämän jaksaa.
Valoisampaa kevättä sinulle toivottelen. Lapsesi kyllä tietää sydämessään äidin arvon. Surullista, että isä ei halua pitää yhteyttä. Meillä homma menee niin, että satunnaiset tapaamiset ovat sitten mukavia isälle ja lapselle, mutta minkäänlaista vastuunkantoa tai taloudellista tukea sieltä suunnalta ei tule. On vain pärjättävä omillaan.
Kommentti syksy — 25.3.2008 @ 15.39
Eikös hiukan helpottanut kun asiat sanoi ääneen (siis toisin sanoen kirjoitti tänne)? Tuttuja ajatuksia, tunteita, samoissa täällä mennään ja pitkään on mentykin. Joten jos yhtään helpottaa, niin et ole yksin noiden ajatustesi kanssa.
Uskotaan nyt vaan että kaikki kääntyy vielä joskus parhain päin ja siitä auringosta jaksetaan vielä nauttia kun kevät tulee. Voimia!
Kommentti Haahis — 25.3.2008 @ 18.28
Olen monesti jutellut tästä ns. ‘yhden aikuisen perhe’-tilanteesta ystäväni kanssa, joka on vastaavassa tilanteessa kanssasi. Hänellä on useasti samanlaisia tunnelmia, ettei jaksa olla se ainoa vanhempi. Ei kukaan jaksa koko ajan olla reipas ja voimakas ja hyväntuulinen ja… On lupa väsyä ja kyllästyä välillä. Se yökyläily jossain sukulaispaikassa olis varmasti hyvä vaihtoehto toisinaan. Vaikkei poika niin innoissaan olisikaan, mutta ihan oman jaksamisesi takia.
Jaksuja sulle!
“Tämän suon rämpimiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin vetää saappaat jalkaansa antaa elämän upottaa, kipujen kastella. Sitten kuivatella varpaitansa, huokaista huoliansa toivon auringon valaisemalla kivellä.”
Kommentti sirenita — 25.3.2008 @ 19.35
Kiitokset kaikille enemmän kuin rohkaisevista kommenteista. Järjestinkin nyt niin, että poika menee ensi viikolla kummeille yökylään :). Kai sitä on jotenkin vaan niin hienotunteinen, ettei vaan kehtaa kysyä. Kun kuitenkin se apu on ihan lähellä, kun vaan avaa suunsa.
Ja totisesti helpotti kirjoittaa tänne, ja vielä enemmän oloa paransi teidän ihanat kommenttinne.
Kiitos Dolce, Syksy, Haahis ja Sirenita!
Ihana muuten tuo Sirenitan “runo”!
Kommentti unessani — 25.3.2008 @ 20.37
Oi oi.. Onpa sulla ollut tosiaan ikävät tunnelmat. Mutta kuten muutkin ovat jo kommentoineet, niin kommentoin minäkin, että on ihan normaalia väsyä tuollaisessa tilanteessa. Silloin kun on yksin vastuussa kaikesta ja jopa niin että se toinen olemassa oleva vanhempi ei ainoastaan ole poissa, vaan aiheuttaa tavallaan omalta osaltaan vielä lisäharmia käytöksellään lasta/sinua kohtaan, niin kyllähän tuossa on jo kuormaa kannettavaksi! Ei ihmekään että olet väsynyt.
Hienoa että sait kirjoitettua mietteitäsi tänne, mitä niitä suotta sisällään pitämään - eiköhän me olla ihan riittävästi harrastettu jo sitä ikävien asioiden panttaamista tässä elämässä! Tämähän on mitä parhain foorumi saada vähän purkaa itseään ja saada tukea + näkökulmia asioihin. Ehkei kylläkään enää niin absoluuttisen puolueettomia, kun me kaikki tykätään sinusta niin paljon
Hyvä että sait järkättyä yökyläilypaikan pojalle, se tekee varmasti hyvää teille molemmille! Ja ehkei avun pyytäminen ole ensi kerralla aivan yhtä suuren kynnyksen takana..(Sanoo paraskin puhuja joka ei senkään vertaa osaa pyytää/hakea apua heikkoina hetkinä..!)
Kommentti Anis — 25.3.2008 @ 20.55
Voi kiitos Anis, oikeen menee kylmät väreet, kun sunkin kommenttia lukee
On tää uupumus kerrassaan kaikkivaltaista, varmaan pikku hiljaa on muki täyttynyt, ja nyt alkaa valua yli.
Joo…tuo avun pyytäminen on jotenkin vaikeeta. Eikä ainakaan voi pyytää apua oikeilla sanoilla, vaikka sanomalla, ettei jaksa. Kyllähän mä nytkin keksin hyvän syyn, miks poika pitää saada yökylään. Varsinkin, kun kummit on enemmän exän kavereita, kuin minun. Jotenkin en yhtään halua, että exän korviin kantautuu mitään, mitä se voi käyttää mua vastaan jossain tilanteessa.
Kiitos vielä kerran, niin mäkin tykkään susta ja kaikista “tutuista” täällä. Elämä ilman teitä olis niin paljon köyhempää
Kommentti unessani — 25.3.2008 @ 21.35
Kiitos
Se on myös ihan totta, että sitten kun sitä apua vihdoin saa pyydetyksi, niin useimmiten se menee kuitenkin just jonkun mutkan kautta - jonkun hyvän “tekosyyn” verukkeella. On niin hiton vaikeaa myöntää suoraan tarvitsevansa apua. Olen muuten alkanut vanhemmiten pikkuhiljaa sisäistämään sen mitä tarkoitetaan vahvuuteen sairastumisella..
Kommentti Anis — 25.3.2008 @ 21.47
Hyvä, että sait apua pyydettyä, siitä se alkaa. Helpottuu vähitellen. Lähimmilleen olisi hyvä tunnustaa, että nyt ei oikein jaksa, että apua tarvitaan. Silloin sitä apua alkaa järjestymään. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että se on todella liikuttavaa miten lähimmäiset ja ystävät tiivistivät rivinsä pitääkseen minun pääni pinnalla silloin kun oli syvimmissä syövereissä. Jaksuja sulle!
Kommentti Sade — 25.3.2008 @ 22.19
Voi cherrycat…Ei sun tarvii jaksaa yksin.Sun on vaan kehdattava pyytää apua.Ei se tee susta huonoa äitiä.Onneksi sait jo kummeille pojan hetkeksi.Koeta miettiä vielä muitakin luotettavia henkilöitä ja kerää voimia hiukan ennen tuota käsittelypäivää.Sillon onnex helpottaa edes yksi asia.Jaksamista toivon.
Kommentti dulchinea — 25.3.2008 @ 23.33
Kiitos myös Sade ja Dulchinea! Suurin ongelma mulla taitaa olla se, että poika itse ei halua mennä koskaan yökylään mihinkään. Eli tavallaan joudun väkisin pojan aina viemään, ja sekin kirpaisee. Vaikka tiedän, että meidän molempien kannalta ajoittainen lepo toisistamme onkin hyväksi. Kyllä tää tästä taas…toivottavasti!
Kommentti unessani — 26.3.2008 @ 9.13
Se saattaa johtua siitä turvattomuuden tunteesta.Että sinäkin hylkäät kun isä hylkäsi.Jospa saisit hänelle vakuutettua ettet katoa mihinkään ja hän oppisi olemaan yökylässä ilman pelkoa.Vois tehdä ihan hyvää pojallesikin jos saisi ympärilleen välittäviä ihmisiä lisää.
Kommentti Dulchinea — 26.3.2008 @ 10.13
Meillä sama juttu, lapsi ei ole erikoisen innokas yökyläilijä. Luulenpa, että kun 24 h ollaan nenätyste, niin lapsenkin on vähän vaikea irrottautua. Avun pyytäminen on todella vaikeaa. Mutta pitäisi kait vaan pakottaa itsensä pyytämään apua ja järjestämään yökyläilypaikkoja. Ehkä se on hyväksi itselle ja lapselle. Mutta ymmärrän kyllä tunteesi siitä, että apua on vaikea pyytää ja mielellään verhoaa sen johonkin tekosyyhyn.
Ollaan kuitenkin onnellisia siitä, että me sentään huolehdimme omasta rakkaasta lapsesta, toisin kuin isät, joiden on näköjään helppo etääntyä ja jättää vastuun kanto toiselle. Kurjaa että lapsesi isä vielä vaikeuttaa elämäänne tahallisesti.
Kommentti syksy — 26.3.2008 @ 10.20
Aivan totta, Dulchinea ja Syksy. Totta on, että muksu varmaan tuntee olonsa epävarmaksi, silloin kun ei ole minun kanssani, tai kotona. Toisaalta, siedätyshoitoa se vaan vaatisi, eli kylään useammin. Kun vielä kehtaisi aina tyrkyttää… Mutta kuten Syksy sanoi, onnellisiahan me olemme, ja kyllä nuo pienet monin tavoin myös pitävät elämän tasaisena ja ilahduttavat monin teoin. Silti uskon, että jaksaisin vielä paremmin nauttia lapsesta, kunhan sitä omaa aikaa olisi hiukan lisää.
Tosiaan, meidän tapauksessa ex on täydellinen isän irvikuva.
Kommentti unessani — 26.3.2008 @ 10.24
No hyvä, että yökyläily järjestyi. Ehkä poika alka mennä halukkaammin, kun tottuu. Lasten motivointi on usein niin pienestä kiinni.
Sitten vielä jostain äidillekin yökyläilypaikka, niin saat ainakin uutta ajateltavaa
Kommentti dolce — 26.3.2008 @ 17.50
Kamala tilanne sinulla! On takuulla superrankkaa kun isä ei ota mitään vastuuta lapsestaan. Minulla on sentään vielä hyvä tilanne ja sekin tuntuu jo kamalalta. Mutta todellakin sinun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että et aina jaksa olla hymyilevä äiti. Täytyyhän lapsenkin nähdä ettei aina tarvitse jaksaa eikä olla hyvällä tuulella. On todella hyvä että sait sovituksi lastenhoidosta kummien kanssa. Vaikka poika ei sinne ole innoissaan menossa (luultavasti jännittää), luulenpa että takaisin tullessa onkin kyläily ihan ok. Toivotaan niin!
Kommentti EroTessa — 28.3.2008 @ 19.38
Tsemppiä sulle ja oi kuinka hyvä että pystyt kirjoittamaan näitä juttuja tänne! Ei sulla oo helppoa ei, mutta muista että sun aika tulee vielä! Ei saa lannistua vaikka kaikki kuinka potkis päähän…oikeesti!
Mulle tulee niin sellainen tunne että haluaisin auttaa sua, ja musta ois jopa siihen (koiran tai pojan hoitamiseen
mutta tajuanhan mä ette nmä ventovieraana voi tarjoutua apuun.. 
Kommentti jojo — 30.3.2008 @ 22.01
Kiitos EroTessa ja Jojo! Kyllä kieltämättä oli mukavaa kun sain hiukan rauhoittua ja poika oli kylässä. Oli viihtynytkin ihan hyvin
. Jojo, kiitos avuntarjouksesta, pelkkä tietoisuus siitä, että joku haluaa auttaa, riittää 
Ja EroTessa, kiva kun pistäydyit kommentoimassa!
Kommentti unessani — 31.3.2008 @ 8.45