Omat ajatukseni ovat hiukan riivanneet minua. Mietin pitkään, että kirjoitanko niitä edes tänne, tai jos kirjoitankin, niin postaanko koko kirjoitusta ollenkaan. Mutta sitten päätin, että minähän kirjoitan, siksihän tämän blogin olen aikanaan pistänyt pystyynkin.
Päällimmäisenä tunteena taitaa nyt olla väsymys. Ei niinkään fyysinen, mutta nimenomaan sellainen henkinen väsymys. Väitän, ettei sillä ole mitään tekemistä kevään kanssa, päinvastoin. Nuo pilkehtivät auringonsäteet kyllä muistuttavat siitä, että elämä ON ihanaa ja kaunista, vain olosuhteet varjostavat todellista onnea.
Taidan olla väsynyt kaikkeen. Omaan arkeeni, joka on ihan hullua. Asioita ja tekemistä on enemmän kuin ehtii vuorokaudessa tehdä. Lapseeni (lynkatkaa minut nyt!), joka varmasti aistii äidin väsymyksen, ja on ehkä itsekin vaihtelun tarpeessa. Olen väsynyt olemaan ainoa aikuinen lapsen elämässä, olen väsynyt siihen, ettei minulla ole koskaan omaa aikaa. Tai on, yön pimeimpinä tunteina, mutta nukkuakin pitäisi. Rakastan tietenkin lastani yli kaiken, älkää ymmärtäkö väärin. Olen vaan niin hemmetin väsynyt siihen, ettei ole ketään muuta. Lapsi on aina mukana, joka paikassa. Sitten olen väsynyt rahahuoliini. Ne on nyt hetkellisesti ratkaistu, mutta ratkaisu on lyhytaikainen, eikä ainakaan järkevä, ja myöhemmin vaikuttaa vielä heikentävästi tilanteeseen. Pärjätään kyllä, mutta pennejä lasketaan, eikä mitään ylimääräistä saa tapahtua. Auto ei saa hajota, koirat eivät saa sairastua. Sitten menee miinukselle. Olen väsynyt siihen, ettei kukaan oikeastaan näe väsymystäni. Miksikö? Siksi, että pyrin viimeiseen asti peittämään sen. Jos minulta kysytään, tarvitsetko apua, vastaan todennäköisesti kieltävästi, vaikka psyykeni suorastaan huutaa tukea ja apua. Olen myös jo valmiiksi väsynyt tulevaan huoltajuustaisteluun, mikä alkaa parin kuukauden päästä. Koen ristiriitaisia tunteita siitä, että olen väsynyt arjen pyörittämiseen ja samaan aikaan pelkään kuollakseni, että menetän lapseni huoltajuuden. Siis oikeasti niin ei tule käymään, siihen ei ole mitään perusteita. Mutta tietoisuus siitä, että joudun vakuuttelemaan kyvykkyyttäni vanhempana jonkun toisen ihmisen ennennäkemättömän itsekkyyden vuoksi -se suututtaa. Ja pelottaa. En todella tiedä, mistä nämä tunteet johtuvat? Siitäkö, että liikaa on tapahtunut elämässäni liian lyhyessä ajassa. Liikaa suuria tunteita ja pettymyksiä. Oman yli-minänsä hautaamista, nöyrtymistä ja luovuttamista. Jos se vaikuttaa minuun näin, niin miten nämä muutokset vaikuttavat tuohon pieneen ihmiseen, jonka minä olen tähän maailmaan saattanut?
Kertakaikkiaan olen väsynyt olemaan yksin. Minä tarvitsen edes joskus hellyyttä, ja nyt tuntuu, että viimeisimmästä aidosta välittävästä halauksesta on kulunut liian kauan.
Saisinpa joskus hautautua tähän omaan surkeuteeni edes hetkeksi, jonka jälkeen on taas helpompaa hymyillä. Mutta ei, minä en voi itkeä, kuin työmatkalla yksin autossa, tai vessassa, muka pesten kasvojani.
Oman tieni toki olen valinnut, en vain arvannut ennalta kaikkia kuoppia, mitä tiessä vastaan on tullut. Ehkä syvimpänä sellaisena Ex, joka on toiminnallaan romuttanut kaiken uskon sen ihmisen minkäänlaisesta hyvyydestä, välittämisestä tai empatiasta. Vai voiko oman lapsensa hylkäävä ihminen olla millään mittarilla hyvä?
Olen myös tällä hetkellä siinä asemassa, että olen lapseni elämässä ainoa aikuinen. Ainoa, joka voi tukea pientä arjen koukeroissa. Ainoa, jolle voi kiukutella, kun on paha päivä. Ainoa, jolta voi pyytää kun jotain tarvitsee. Kaikkein vähiten lapsi olisi ansainnut joutua tällaiseen tilanteeseen, minun tehtäväni on tehdä tästä kuitenkin hänelle mahdollisimman helppoa.
Isän piti tavata poika edellisviikon keskiviikkona, sitten synttäreitä seuraavana keskiviikkona, sitten pääsiäisenä. Viimeisin puhelu käytiin pojan toimesta eilen: -Isi, nähdäänkö jo tänään?. Ei isi ehtinyt - eilenkään.
*hali*
dolce said,
Maaliskuu 25, 2008 @ 15.15
Oijoi.
Myötäkarvaan silityksiä ja ymmärtämystä koitan täältä lähettää.
Hyvä, että sait kirjoitettua väsymyksestäsi. Vieläkin parempi olisi, jos saisit puhuttua jonkun kanssa asiasta.
Kyllähän sinä tiedätkin, että lapseensa voi joskus olla väsynyt, vaikka kuinka rakastaakin. Ja saa olla. Se on inhimillistä, etenkin kun on ainoa vastuuta ottava vanhempi. Voisiko lapsesi mennä aina välillä sukulaisen tai kaverin luo yöksi tai viikonlopuksi? Saisitte molemmat toisistanne hieman “lomaa”.
Jaksamisia ja positiivisiakin yllätyksiä sinulle toivotan.