Archive for Helmikuu, 2008
Helmikuu 7, 2008 at 12.51 · Filed under Yleinen
Joo, tänään on tällainen päivä. Juuri sellainen, ettei taas meinaa millään saada itseään ylös täältä rypemisestä. Itsesääli oikein tirskuu minusta. Onneksi se ei taida hirveästi näkyä ulospäin, koska työkaveri kävi juuri tuossa, ja sanoi, että on mukavaa kun meillä on tuollainen ilopilleri täällä. Kyllähän tuo heti piristi mieltä, mutta silti……MÄ EN KESTÄ TÄTÄ YKSINÄISYYTTÄ OLLENKAAN!!!!! Mä en kestä sitä, että kaikki muut löytää jonkun, kaikki muut on niin onnellisia, kaikki muut rakentaa taloa, ja kaikilla muilla on asiat niin hyvin. EN KESTÄ, ENENEN!!!
Ihan varoituksen sana, että älä jatka lukemista, mikäli katkeroituneen itsesäälissä rypevän naisen kirjoitukset saattavat ärsyttää. Sillä sitä tämä tulee olemaan, alusta loppuun!
Aloitetaan nyt vaikka sitten siitä, että eilen nukkumaan mennessä olin ihan jäässä. Siis paleli niin, että luulin olevani kuumeessa. Ei auttanut lämmin suihku, eikä tuplapeitto. Kutsuin koirat viereen lämmikkeeksi, mutta ennen kuin ehdin itse lämmetä, koirille tulikin jo kuuma ja ne lähtivät yksi kerrallaan viileämpään. Ja minua vaan palelsi. Eikä ketään lämmittämässä. Ei ketään, joka ottaisi kainaloon, ja sanoisi, että tule tänne, mä lämmitän. Ei edes ketään sellaista ole, jonka voisi kutsua silloin tällöin kylään yksinäisten iltojen varalle. Ei niin ketään. Byääääää!
Aamulla nukuin pommiin, kun viimein hiljaisina tunteina nukahdin horkassani. Kauheassa paniikissa tietenkin koko aamu meni mönkään. Ja taas kiukutti….saakeli, kun kaikki pitää tehdä yksin. Käytä koirat, herätä poika, laita aamupala, etsi puhtaat vaatteet, tarkista reppu, herätä uudestaan, laita koirille ruoka, ruoki kissa, missä koko kissa on?!, herätä poika kolmannen kerran, patista pukeutumaan, sammuta kahvinkeitin, muista pukea itsesi ennen kuin lähdet!!!…muista teljetä ovet koirilta, äääh….poika nukkuu taas!!!! Lopputuloksena tuosta kaaoksesta lähdettiin töihini ja kouluun naamat rutussa, ja mieli surkeana. Ja nyt harmittaa. Jälleenhän tässä kohtaa voi todeta, että itsepähän on elämänsä tälle mallille saattanut, mutta silti….
No, oikeastaan, mitä pidemmälle tämä kirjoitus etenee, sitä nöyrempänä alan taas nähdä asioita…..ja tajuamaan, että hemmetti, hyvinhän ne asiat on. Se toisen ihmisen läheisyys, se vaan on niin iso juttu. Ei mua ole kukaan edes halannut moneen kuukauteen, siis silleen oikeasti ja välittävästi. Tiedättekö, se tunne, ettei ole kenellekään sillä tavalla tärkeä, on jotenkin surullista. Tietenkin olen tärkeä lapselleni, vanhemmilleni, sisarelleni….mutta tarkoitan sillä tavalla aikuisesti tärkeä. Minä vaan elän päivän kerrallaan, ja odotan, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Ja joka ilta menen nukkumaan miettien, ettei mitään taaskaan tapahtunut.
No, sainpa ainakin varattua itselleni ja pojalle Ruotsin risteilyn hiihtolomaksi. Olen sen kauan sitten jo luvannut pojalle, joten aika lunastaa lupauksensa, vaikka se taas tekeekin loven budjettiin. Risteily on ikään kuin pojan synttäriristeily, joten täysin hänen ehdoillaan mennään. Poika oli ihana…sanoi minulle, että “ethän äiti sitten käy taas JOKAISESSA kenkäkaupassa mitä Ruotsista löytyy..” 
No en käy…..parissa vaan..
Kyllä tämä tästä taas suttaantuu. Mutta vituttaa silti kaikki. Nyyh ja niisk!
Helmikuu 4, 2008 at 23.30 · Filed under Yleinen
Tuleekohan tästä minun Elämäni Kevät? Äitikin oikein soitti ja sanoi, että “no nyt se sun onnesi viimein kääntyy”. Minä siihen, että “jaa, miten niin?”. -No kun sun horoskoopissa sanottiin, että sä löydät elämäs miehen tänä vuonna. Eli kai mä voin sitten huokaista helpotuksesta, että viimein tämä etsikkoaika lähestyy loppuaan, ja saan viimein alkaa elämään aikuisen naisen aikuista elämää aikuisessa parisuhteessa.
Niinpä niin, kunpa kaikki olis noin helppoa. Ärsyttävästi tosiaan tuo K minua vaivaa. Vielä ärsyttävämpää ehkä on, ettei tämä tunne ole mennyt ohi, vaan on kestänyt koko viime viikon ja tuntuu vaan edelleen jatkuvan. Mietin, että en mä ennen näin pitkään ole yhdellä kertaa K:n perään haikaillut, miksi nyt sitten? No, päättelin, että aiemmin olen ratkaissut pulman laittamalla K:lle jonkun typerän tikusta asiaa-viestin, ja siihen saamaani yhtä mitäänsanomattomaan vastaukseen olen sitten tyytynyt, ja palauttanut taas elämäni raiteilleen. Nyt kun tavallaan tuo viestittelyvaihtoehto on poissuljettu, niin tällä olotilalla ei oikein ole mitään keinoa purkautua. Siitä sen siis täytyy johtua….ja kyllähän tämä tavallaan ruokkii itse itseään. Mitä enemmän mietin K:ta, sen useammin ne samat ajatukset palaavat mieleeni. Voih…tapahtuisipa nyt taas jotain repäisevää, että saisin hetkeksi muuta ajateltavaa. Naureskelin muuten äsken itsekseni, että K varmaan lähettäis mut lataamoon, jos tietäisi, että vielä mä vaan täällä muistelen aikoja, jolloin kaikki oli paremmin (muka). Se pitäis mua hulluna, läheisriippuvaisena lähenevää keski-iän kriisiä potevana aikapommina. No, se vapautus K:lle suotakoon, sanallakaan se ei tule koskaan tietämään, kuinka pitkään sen perään vielä surin.
***
Ensi viikolla onkin sitten luvassa parin päivän reissu firman porukan kanssa. Tämä on sellainen jokavuotinen “palkintomatka” firman esimiehille, joka on naamioitu seminaariksi. Eri kohteisiin Suomessa sitten kokoontuu yrityksen esimiehet sekä johtoryhmä pari kertaa vuodessa “suunnittelemaan” strategisia siirtoja tulevaisuudelle. Ja tuonne samaiseen paikkaanhan siis on tulossa myös Suloinen, joka nyt sinällään ei kyllä ole muistunut mieleeni taas muutamaan päivään. Ihmeellisiä ohimeneviä hetken humahduksia nämä ihastumiset….no, kaiketi jotain itsesuojelua tmv. Kai sillekin joku hieno psykologinen termi on Siltä osin matka ei siis aiheuta mitään säväreitä, eikä firmaan tietääkseni ole viimekertaisen jälkeen palkattu ketään uusia potentiaalisia tapauksia. Joten oikeastaan vähän rasittaa lähteä koko reissuun. Pitää hommata lapsenvahtia ja järjestää koiranhoitoa…kauhean hankalaa
****
Tajusin myös juuri, että kesähän lähestyy taas vinhaa vauhtia. Mikä tarkoittaa sitä, että tapaan taas Kesämiehen. Se on kuulkaa semmoinen juttu, että siinä on mies, jonka perässä muuttaisin vaikka Peräseinäjoelle. Veikkaan, että tämän hetken tilanteessa jos viivalle laitettaisiin Kesämies ja K, niin ensimmäinen veisi voiton. Erikoista…mutta Kesämies on kaikesta sikamaisuudestaan huolimatta säilyttänyt sädekehänsä silmissäni. Ainoa mies, joka on pyytänyt minulta vilpittömästi anteeksi muutamaa väärinkäsitystä. Ja ainoa mies, jonka kanssa olen rakastellut salaa rantakallioilla kuumana kesäyönä Kesämiestä en vaan osaa varsinaisesti ikävöidä, koska tuttavuutemme on ollut niin satunnaista. Yksi viikko kesässä nyt parina vuonna peräkkäin on saatu nauttia toistemme seurassa, mutta heti kun viikko on ohi, palaa arki, ja kesämuistot haalistuu. Mutta ihana mies ehdottomasti. Toivottavasti tapaan sen taas tänä vuonna. Huh, valtavan ihana.
Helmikuu 3, 2008 at 20.12 · Filed under Yleinen
Nyt mun on siis pakko avautua tästä mun ihan tajuttoman huonosta tuuristani tännekin. Mä olen ajatellut, että se on ihan ohimenevä ilmiö, mutta kyllä tässä nyt suuremmat voimat tuo kaikkea kiusaa tähän elämään.
Lumipallo lähti siis liikkeelle parisen viikkoa sitten, jolloin sattui pieni haaveri koirien kanssa. Olin juuri lähdössä kotiovelta lenkille, kun naapurin pikkuinen terrieri pyyhälsi omistajineen nurkan takaa. Nuorempi koirani tuumasi, että nyt ollaan liian lähellä meidän reviiriä, ja kävi sitten inhottavasti pienemmän kimppuun. Tai tuo nyt on liioiteltua, mutta sen verran kuitenkin nappasi, että säikähdettiin molemmat tuon terrierin omistajan kanssa. Hampaat ei lävistäneet ihoa, eikä muutoinkaan ulkoisia jälkiä näkynyt, joten luultiin selviävämme sillä säikähdyksellä. No toisin kävi, sillä pikkukoiralle muodostui tuohon puremakohtaan mustelma, jonka kohdalle alkoi puolestaan kehittyä kudosnestettä sisältävä patti. Pidemmittä puheitta….rahaa on palanut eläinlääkärille hoitokuluihin lähemmäs 500 euroa nyt kahden viikon aikana. Maksajana tietysti minä, koska minun koirani oli tässä se paha susi. Sen enempää puolustelematta, molemmat koirat olivat kytkettyinä, ja tilanne tuli niin yllättäen, ettei kumpikaan meistä, pikku koiran omistaja tai minä tosiaan ehditty tehdä mitään, kun tilanne oli jo ohi. No, sinne siis 500, eikä loppua näy. Ensi viikolla mahd. taas uusi käynti.
Eilen sitten olin auttelemassa siskoani muutossa - ja nappasin 40 eur parkkisakot. Ihan omaa tyhmyyttäni unohdin laittaa parkkikiekon -näkyvälle- paikalle. Se siis oli paikallaan, mutta ilmeisesti sellaisessa kulmassa, ettei sitä ulkoa nähnyt. Lisäksi koirat olivat autossa, joten etulasi oli niin huurussa, ettei kiekkoa tosiaan erottanut ulkoapäin. Mutta siis taas ihan idioottimaisesta syystä extra 40 eur menoa.
Ja tänään sitten heitin poikani kavereineen harrastukseen. Ja pussasin omalla autollani takanaollutta toista autoa. Omaan autooni ei tullut mitään jälkiä, toisesta vilkku meni paikoiltaan, muttei onneksi hajonnut. Toista autoa vielä ajoi ulkomaalainen, joten selittely meni hankalaksi. Yritin sanoa, että käy nyt jossain kysymässä paljonko korjaus maksaa, koska veikkaan ettei edes omavastuun raja 150 eur ylity. Mutta jotain siitäkin siis joutunen maksamaan. Prkl! Toisaalta pojat olivat tilanteen nähneet, ja sanoivat, että heidän mielestään tuo ulkomaalainen oli kyllä syypää, sillä oli vaan kuulemma ajanut kohti, vaikka näki, että minä peruutin oikealta. Mutta tiedä sitten, jotenkin vaan “oletin” heti, että syy oli minun. Ja naiskuskin egoni sai hirveän kolauksen, koska olen pian 18 vuotta ajellut autolla satoja tuhansia kilometrejä pitkin poikin Eurooppaa, ja IKINÄ en ole kolaroinut mihinkään tai mitään. Ja nyt sitten tämä…vaikken nyt sitten tiedä, kumman vika tämä itse asiassa oli, mutta minähän ikään kuin myönsin jo syyllisyyteni siinä paikalla.
Että semmoista….vielä pitäisi yksi keikka ajella tänään, toivotaan nyt ettei mitään vakavampaa satu.
Edellämainituista nyt vielä selviää rahalla kuitenkin…..(jota ei ole!)
Helmikuu 3, 2008 at 2.21 · Filed under K
Eilisen muistot…niihin minä nyt palaan aina vaan uudelleen. Eiköhän tämä(kin) ole jokin vaihe prosessia, että pystyy jo hiukan hymyssäkin suin muistelemaan yhteisiä hetkiä, vaipumatta siihen suruun ja epätoivoon. Minulla on nyt (ja ollut jo muutaman päivän), että haluaisin hirveästi tavata K:n, ja keskustella hänen kanssaan. Selittää, miksi sanoin, mitä sanoin, ja tein niinkuin tein. Tavallaan kai tahtoisin pyytää anteeksi. Enhän minä sitä toki tule tekemään, ja tiedostan kyllä, että tämä on jälleen osa tietynlaista kiltin tytön syndroomaa. Ei kai minulla mitään velvollisuutta ole pyytää anteeksi omia tunteitani, joita mielestäni kyllä johdettiin harhaan jonkin aikaa. Ehkä niihin tunteisiin sekoittui myös omaa toivoa paremmasta huomisesta, ja järki sai jalat alleen. Halusin nähdä asiat kauniina, enkä taas kerran uskonut kuitenkaan sitä totuuden torvea, intuitiotani, siitä, että harhaahan se kaikki vain silloin oli. En minä vieläkään ole pystynyt tuota K:n minulle tallentamaa levyä kuuntelemaan. Tuolla hyllyssä se on, ihan erityisellä paikalla, odottamassa sitä päivää, että voin jälleen nauttia siitä ilman kyyneleitä. Silloin pari kuukautta sitten olin vähällä heittää tuon levyn pois, ja heitinkin, mutta kävin sen sitten tonkimassa roskiksesta, koska arvelin katuvani kuitenkin myöhemmin.
Siivoilin vaatehuonetta hiukan. Sieltä käsiini sattui takki, jota en ollut muistanut olleen olemassakaan. Viimeksi syksyllä sitä olin pitänyt. Kaivelin taskuja, ja käsiini sattui irtonaisia savukkeita ja sytytin. Samalla hetkellä mieleeni muistui, miten ne sinne olivat joutuneet. Kyseessä oli ilta tuossa loppusyksystä, jolloin tavattiin K:n kanssa. Oltiin sovittu tuo tapaaminen, koska minä olin pari viikkoa aiemmin ilmoittanut K:lle haluavani pistää pisteen suhteellemme, ja varsinkin sille “ystävyydelle”, minkä olemassaolo nyt vain oli niissä olosuhteissa mahdotonta. K siis tahtoi tavata ja keskustella asioista, minä en niinkään olisi halunnut. Eräänä päivänä K:lta sitten tuli viesti, jossa ehdotti tapaamista, ja niin tavattiin. Silloin K kertoi olleensa tulossa lätkämatsista, jossa oli ollut naispuolisen kolleegansa ja tämän pojan kanssa. Ihmettelin hiukan tätä jo silloin, mutten välittänyt kysellä enempää. Totesin vain, etten todellakaan halua kuulla, jos naisen ja K:n välillä olisi jotain muuta kuin puhtaasti platonista kaveruutta. Ja taisin myös sanoa K:lle, että “sä et ikinä olisi lähtenyt mun kanssani lätkämatsiin, jos olisin pyytänyt”. Johon vastaus oli lähinnä naurahtelua, ja ihmetystä, että miten niin ja diipadaapaa. Samoin vihjailuni siitä, että näillä kahdella olisi jotain meneillään sai aikaiseksi vain huvittuneen naurahduksen ja tokaisun “ei todellakaan”. Noh, nyt tämä kolleega sitten kuitenkin taitaa olla se K:n uusi kulta. Joka tapauksessa en suonut noille ajatuksilleni enempää aikaa, koska loppuilta nyt oli kuitenkin jotain sellaista, että kuvittelin kuitenkin edelleen olevani K:lle tärkeä. Olihan hän itse halunnut tapaamaan minua, vaikka olikin ollut lätkämatsissa minun silmissäni kyseenalaisessa seurassa. Lisäksi K oli koko illan jotenkin todella herttainen ja kultainen. Ilta päättyi siihen, että lähdimme K:n luo yömyssyille. Itse olin oikeastaan koko ajan varpaillani, en tiennyt mikä sinne tuloni tarkoitus oli. Ennen pitkää K alkoi vihjailemaan, jos jäisin yöksi. Tuli halaamaan yllättäen ja suutelikin varovasti. Sohvalla istuessani hän tuli viereen, ja laittoi päänsä syliini. Taistelin itseni kanssa jo silloin, tiesin sen tuskan, joka odottaisi seuraavana päivänä jos nyt jäisin.
Jäin kuitenkin. Enhän voinut kieltäytyä, kun toinen sitä niin tahtoi. Halusi viereensä nukkumaan, sanoi, että halusi tuntea minut lähellään. Silloin tunsin, kuinka oikeassa paikassa olinkaan sillä hetkellä, kuitenkin niin väärään aikaan. Meidän välillemme oli jo kasvanut liian tiivis muuri. Sitä ei yksi ilta saanut murtumaan kuitenkaan.
K sanoi, kuinka hyvältä “taikakäteni” edelleen tuntuivat sivellessäni hänen ihoaan. Hän muisti sanoa, miten ihanalta tunnuin. Ja sanoin hän sen kielletyn sanankin..sen R-sanan. Tai niin ainakin halusin uskoa, vaikken ihan selvästi sitä kuullutkaan siitä unensekaisesta puheesta. Jossain vaiheessa minuun iski kuitenkin paniikki, ja halusin pois. Tavallaan ilahduin, kun K pyysi, etten lähtisi. Toivoi, että nukkuisin siinä hänen vieressään aamuun asti. Mutta en minä voinut jäädä. En olisi kyennyt pää pystyssä lähtemään kotiin seuraavana aamuna, sanomaan hyvästejä tietäen, että tuo kerta jäisi viimeiseksi yhteiseksi hetkeksemme.
Niin siis lähdin yöllä. Kävelin merenrannan kylmässä syksyisessä viimassa, polttelin tupakaa, jotka olin napannut mukaani K:n askista. Odottelin hetken, ennen kuin tilasin taksin kotiin. Niin toivoin, että K olisi vielä kerran soittanut perääni. Mutta ei soittanut K enää. Kertaakaan sen jälkeen.
Siitä illasta siis muistoina löytyivät nuo katkeilleet tupakat takkini taskusta. Enkä pystynyt vielä heittämään niitäkään pois.
Helmikuu 1, 2008 at 0.04 · Filed under Yleinen
Niin kai se sitten vaan on helpompi uskotella itselleen, että rakkaus on vain tilapäisesti poistunut elämästäni. Siis se naisen ja miehen välinen rakkaus. Aito ja kaunis välittäminen.
Mä olen sen verran nyt rohkea, että palaan vielä kerran ajassa taaksepäin, ja vatvon hiukan K:hon liittyviä asioita. Kuten aiemmin mainitsinkin, on K viettänyt ajatuksissani luvattoman paljon aikaa viime päivinä. En siis ihan oikeasti ikävöi enää varsinaisesti suhdettamme, mutta täytynee nöyränä myöntää, että sitä ihmistä sittenkin himpun verran kaipaan. Niinpä tuossa iltalenkkiä tallustellessamme mieleeni putkahteli kaikkia omituisuuksia tämän omituisen suhteemme ajoilta.
Muistin esimerkiksi, miten ahdistunut K oli, kun emme voineet tavata päivittäin, ja kun tapasimme, oli se hetki vangittava mieliin. Aikaa oli yleensä minimaalisen vähän, ja usein tapaamiset alkoivatkin kysymyksellä “Monelta sun pitää olla kotona?”. Ne varastetut hetket vietettiin milloin missäkin, usein mukavassa pikku kuppilassa. Silloin tällöin saatiin luksusaikaa töiden jälkeen. Hyvä ystäväni nimittäin asui sopivan matkan päässä, ja jos kämppä oli tyhjillään, tuli siitä meidän salainen pakopaikkamme.
Noihin aikoihin suunnittelin eroa kotona, juteltiin siitä paljon K:n kanssa. Muistan, kuinka vaadin K:lta, ettei hän nyt ainakaan sitten hätäpäissään rupea eroamaan omasta avopuolisostaan, vaan tekee sen sitten ajan kanssa ja omasta tahdostaan, jos tekee. Heh..tyhmä minä. Noh, niitä eroon liittyviä käytännön asioita miettiessäni tuli yhdeksi kysymykseksi tietenkin asunto. Missä asuisin pojan kanssa? Kun koulun pitäisi olla lähellä, ja suotavaa olisi olla myös sopivat lenkkimaastot suht inhimillisen matkan päässä. Silloin K heitti ilmoille ajatuksen, jonka kuittasin vitsinä nauraen. Sanoi näes mulle, että “hei, mitä jos mä ostan sulle asunnon”! Vai että ostat mulle asunnon…. Mutta mies oli niin tosissaan kuin vain voi olla. Sanoi, että maksat siitä vaan sitten nimellistä vuokraa, mutta sitten meillä olisi paikka missä olla yhdessä. Haaveilipa K silloin myös ihan arkisesta elämästäkin….kuten esimerkiksi siitä, kuinka ihanaa olisi odotella minua, kuulla avaimen kääntyvän lukossa, ja nähdä siinä edessään ilmielävänä. Ettei joka päivä tarvitsisi lähteä kotiin, ja miettiä milloin seuraavan kerran tavataan. Jossain vaiheessa K jopa heitti ystävälleni tarjouksen hänen asunnostaan, että kai se ainakin osittain oli ihan oikeasti miettinyt sitä. Huoh… eipä sitä silloin tajunnut tuonkaan merkitystä. Ei sillä, että haluaisin kenenkään kotihengettäreksi ryhtyä, saati sitten jäädä kiitollisuudenvelkaan jostain, mutta silloin en ymmärtänyt, että se mies taisi olla tosissaan minun kanssani.
Lopultahan siinä kuitenkin kävi niin, että minä itse vähä vähältä työnsin K:n pois elämästäni. Hänen omilla sanoillaan “miksi sä et silloin halunnut mua, jos nyt kerran haluat?”. Naiivi kysymys mieheltä, joka “silloin” oli vielä varattu, 10-vuotisessa avoliitossa. Olihan niitä puheita erosta ollut, mutta eikös näillä kaikilla ole? En minä niihin uskonut ikinä. Olisi ehkä pitänyt, sillä K erosi puoli vuotta meidän “eromme” jälkeen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, ja liikaa vettä virrannut, jotta sielumme olisivat vielä kohdanneet.
Mutta kyllä, syvän viillon jätti K sydämeeni. Toisilla on tatuointeja siellä täällä, minulla vain yksi syvällä sisimmässäni. Heh..tuli tuosta viillosta mieleen eräs K:n sähköposti alkuajoilta. Silloin jo, parin kuukauden tapailun jälkeen, sanoin K:lle, että ei leikitä enää, että jompaa kumpaa sattuu vielä lujaa. K kysyi, että “haluanko siis lopettaa koko jutun”, johon vastasin, “etten todellakaan tiedä, järki sanoo toista, ja sydän toista.” Ja siihen K vastasi, että “jos sut menetän, niin mun sydämeen jää niin iso aukko, ettei sitä täytä mikään muu kuin sinä”. Voi toista, oli tuo ilmaisutaito aina vähän niin ja näin, mutta näin kolmen vuoden päästä tuon sanomisesta voin vain hämmästellä, että se mies on kuitenkin pystynyt tuottamaan jotain noinkin sisältörikasta. Ja varmasti tarkoittanut sanomaansa, sitä en epäile hetkeäkään.
Ja tähän on siis tultu. Minä muistelen lämmöllä noita sanoja ja ajatuksia edelleen, ja K säilyy sydämessäni tavalla tai toisella aina (mutta sille en sitä kerro ).
Voi hyvin siellä jossain, niin minäkin voin täällä!
****
EDIT: Tylsyyden puuskassani juttelin hiukan Oraakkelin kanssa, ja sain siltä taas sellaisen vastauksen, että oksat pois, eli jee onni koittaa vielä!!! (Ehkä!)
Sinä kysyit:
Menenkö Hänen kanssaan naimisiin?
Oraakkeli vastasi:
Kyllä
Sitten vaan jännäämään, kuka on Hän
« Previous entries
*hali*