Taisinpa hiukan liikan aikaisin ilakoida tuosta kestävyydestäni. Tänään, auringon paistaessa ihanan keväisesti, oli kyllä tuo “meidän musiikin” kuunteleminen hiukan liikaa. Voi että, ihania muistoja tulvahti taas mieleen. Esimerkiksi sellainen, kun kuunneltiin ko. yhtyeen musiikkia, maattiin rantakalliolla melkein sylikkäin kuumassa kesäauringossa. Me oltiin niin onnellisia sillon. Silloin niin tunsi toisen välittämisen, ja sen kaipauksen toisen luo, vaikka toinen oli ihan siinä vieressä. Ehkäpä mä taas kaipaan niin vaan sitä läheisyyttä, ja niitä tunteita, jotka ovat niin vahvoja, että niinä hetkinä olisi valmis luopumaan lähes mistä tahansa, jotta tunne säilyisi läpi elämän. Mutta eihän tämä elämä näin mene, ja ehkäpä juuri siksi K:n kanssa elettiin aina kuin viimeistä päivää. Tiedettiin molemmat, että onni loppuu jonain päivänä. Loppuu siihen, kun jompi kumpi väsyy. Muistan, kun joskus sanoin suhteen alkuaikoina K:lle, että “lopetetaan tää sitten, kun ei tunnu enää hyvälle”. Ikävä kyllä ihmismieli ei ole niin yksiselitteinen, varsinkaan näissä tunne-asioissa. Viimeiseen asti yrittää uskoa parempaan huomiseen, noin niinkuin K:n sanoin sanottuna.

Nyt on taas juuri tuollainen olo, kuin kuvasta näkyy. Sydän yksin ja hylättynä roskiksessa. Ei ketään, joka kaipaisi minua iltaisin, tai soittaisi vaan kuullakseni ääneni. Ei ketään, joka halaisi ja lohduttaisi. Ei ketään, joka jakaisi myös elämän ilot. Niin helvetin yksinäinen olo taas.