Kukaan ei tykkää musta
Joo, tänään on tällainen päivä. Juuri sellainen, ettei taas meinaa millään saada itseään ylös täältä rypemisestä. Itsesääli oikein tirskuu minusta. Onneksi se ei taida hirveästi näkyä ulospäin, koska työkaveri kävi juuri tuossa, ja sanoi, että on mukavaa kun meillä on tuollainen ilopilleri täällä. Kyllähän tuo heti piristi mieltä, mutta silti……MÄ EN KESTÄ TÄTÄ YKSINÄISYYTTÄ OLLENKAAN!!!!! Mä en kestä sitä, että kaikki muut löytää jonkun, kaikki muut on niin onnellisia, kaikki muut rakentaa taloa, ja kaikilla muilla on asiat niin hyvin. EN KESTÄ, ENENEN!!!
Ihan varoituksen sana, että älä jatka lukemista, mikäli katkeroituneen itsesäälissä rypevän naisen kirjoitukset saattavat ärsyttää. Sillä sitä tämä tulee olemaan, alusta loppuun!
Aloitetaan nyt vaikka sitten siitä, että eilen nukkumaan mennessä olin ihan jäässä. Siis paleli niin, että luulin olevani kuumeessa. Ei auttanut lämmin suihku, eikä tuplapeitto. Kutsuin koirat viereen lämmikkeeksi, mutta ennen kuin ehdin itse lämmetä, koirille tulikin jo kuuma ja ne lähtivät yksi kerrallaan viileämpään. Ja minua vaan palelsi. Eikä ketään lämmittämässä. Ei ketään, joka ottaisi kainaloon, ja sanoisi, että tule tänne, mä lämmitän. Ei edes ketään sellaista ole, jonka voisi kutsua silloin tällöin kylään yksinäisten iltojen varalle. Ei niin ketään. Byääääää!
Aamulla nukuin pommiin, kun viimein hiljaisina tunteina nukahdin horkassani. Kauheassa paniikissa tietenkin koko aamu meni mönkään. Ja taas kiukutti….saakeli, kun kaikki pitää tehdä yksin. Käytä koirat, herätä poika, laita aamupala, etsi puhtaat vaatteet, tarkista reppu, herätä uudestaan, laita koirille ruoka, ruoki kissa, missä koko kissa on?!, herätä poika kolmannen kerran, patista pukeutumaan, sammuta kahvinkeitin, muista pukea itsesi ennen kuin lähdet!!!…muista teljetä ovet koirilta, äääh….poika nukkuu taas!!!! Lopputuloksena tuosta kaaoksesta lähdettiin töihini ja kouluun naamat rutussa, ja mieli surkeana. Ja nyt harmittaa. Jälleenhän tässä kohtaa voi todeta, että itsepähän on elämänsä tälle mallille saattanut, mutta silti….
No, oikeastaan, mitä pidemmälle tämä kirjoitus etenee, sitä nöyrempänä alan taas nähdä asioita…..ja tajuamaan, että hemmetti, hyvinhän ne asiat on. Se toisen ihmisen läheisyys, se vaan on niin iso juttu. Ei mua ole kukaan edes halannut moneen kuukauteen, siis silleen oikeasti ja välittävästi. Tiedättekö, se tunne, ettei ole kenellekään sillä tavalla tärkeä, on jotenkin surullista. Tietenkin olen tärkeä lapselleni, vanhemmilleni, sisarelleni….mutta tarkoitan sillä tavalla aikuisesti tärkeä. Minä vaan elän päivän kerrallaan, ja odotan, että jotain mullistavaa tapahtuisi. Ja joka ilta menen nukkumaan miettien, ettei mitään taaskaan tapahtunut.
No, sainpa ainakin varattua itselleni ja pojalle Ruotsin risteilyn hiihtolomaksi. Olen sen kauan sitten jo luvannut pojalle, joten aika lunastaa lupauksensa, vaikka se taas tekeekin loven budjettiin. Risteily on ikään kuin pojan synttäriristeily, joten täysin hänen ehdoillaan mennään. Poika oli ihana…sanoi minulle, että “ethän äiti sitten käy taas JOKAISESSA kenkäkaupassa mitä Ruotsista löytyy..” 
No en käy…..parissa vaan..
Kyllä tämä tästä taas suttaantuu. Mutta vituttaa silti kaikki. Nyyh ja niisk!
*hali*