Hopeinen

Eilisen muistot…niihin minä nyt palaan aina vaan uudelleen. Eiköhän tämä(kin) ole jokin vaihe prosessia, että pystyy jo hiukan hymyssäkin suin muistelemaan yhteisiä hetkiä, vaipumatta siihen suruun ja epätoivoon. Minulla on nyt (ja ollut jo muutaman päivän), että haluaisin hirveästi tavata K:n, ja keskustella hänen kanssaan. Selittää, miksi sanoin, mitä sanoin, ja tein niinkuin tein. Tavallaan kai tahtoisin pyytää anteeksi. Enhän minä sitä toki tule tekemään, ja tiedostan kyllä, että tämä on jälleen osa tietynlaista kiltin tytön syndroomaa. Ei kai minulla mitään velvollisuutta ole pyytää anteeksi omia tunteitani, joita mielestäni kyllä johdettiin harhaan jonkin aikaa. Ehkä niihin tunteisiin sekoittui myös omaa toivoa paremmasta huomisesta, ja järki sai jalat alleen. Halusin nähdä asiat kauniina, enkä taas kerran uskonut kuitenkaan sitä totuuden torvea, intuitiotani, siitä, että harhaahan se kaikki vain silloin oli. En minä vieläkään ole pystynyt tuota K:n minulle tallentamaa levyä kuuntelemaan. Tuolla hyllyssä se on, ihan erityisellä paikalla, odottamassa sitä päivää, että voin jälleen nauttia siitä ilman kyyneleitä. Silloin pari kuukautta sitten olin vähällä heittää tuon levyn pois, ja heitinkin, mutta kävin sen sitten tonkimassa roskiksesta, koska arvelin katuvani kuitenkin myöhemmin.

Siivoilin vaatehuonetta hiukan. Sieltä käsiini sattui takki, jota en ollut muistanut olleen olemassakaan. Viimeksi syksyllä sitä olin pitänyt. Kaivelin taskuja, ja käsiini sattui irtonaisia savukkeita ja sytytin. Samalla hetkellä mieleeni muistui, miten ne sinne olivat joutuneet. Kyseessä oli ilta tuossa loppusyksystä, jolloin tavattiin K:n kanssa. Oltiin sovittu tuo tapaaminen, koska minä olin pari viikkoa aiemmin ilmoittanut K:lle haluavani pistää pisteen suhteellemme, ja varsinkin sille “ystävyydelle”, minkä olemassaolo nyt vain oli niissä olosuhteissa mahdotonta. K siis tahtoi tavata ja keskustella asioista, minä en niinkään olisi halunnut. Eräänä päivänä K:lta sitten tuli viesti, jossa ehdotti tapaamista, ja niin tavattiin. Silloin K kertoi olleensa tulossa lätkämatsista, jossa oli ollut naispuolisen kolleegansa ja tämän pojan kanssa. Ihmettelin hiukan tätä jo silloin, mutten välittänyt kysellä enempää. Totesin vain, etten todellakaan halua kuulla, jos naisen ja K:n välillä olisi jotain muuta kuin puhtaasti platonista kaveruutta. Ja taisin myös sanoa K:lle, että “sä et ikinä olisi lähtenyt mun kanssani lätkämatsiin, jos olisin pyytänyt”. Johon vastaus oli lähinnä naurahtelua, ja ihmetystä, että miten niin ja diipadaapaa. Samoin vihjailuni siitä, että näillä kahdella olisi jotain meneillään sai aikaiseksi vain huvittuneen naurahduksen ja tokaisun “ei todellakaan”. Noh, nyt tämä kolleega sitten kuitenkin taitaa olla se K:n uusi kulta. Joka tapauksessa en suonut noille ajatuksilleni enempää aikaa, koska loppuilta nyt oli kuitenkin jotain sellaista, että kuvittelin kuitenkin edelleen olevani K:lle tärkeä. Olihan hän itse halunnut tapaamaan minua, vaikka olikin ollut lätkämatsissa minun silmissäni kyseenalaisessa seurassa. Lisäksi K  oli koko illan jotenkin todella herttainen ja kultainen. Ilta päättyi siihen, että lähdimme K:n luo yömyssyille. Itse olin oikeastaan koko ajan varpaillani, en tiennyt mikä sinne tuloni tarkoitus oli. Ennen pitkää K alkoi vihjailemaan, jos jäisin yöksi. Tuli halaamaan yllättäen ja suutelikin varovasti. Sohvalla istuessani hän tuli viereen, ja laittoi päänsä syliini. Taistelin itseni kanssa jo silloin, tiesin sen tuskan, joka odottaisi seuraavana päivänä jos nyt jäisin.

Jäin kuitenkin. Enhän voinut kieltäytyä, kun toinen sitä niin tahtoi. Halusi viereensä nukkumaan, sanoi, että halusi tuntea minut lähellään. Silloin tunsin, kuinka oikeassa paikassa olinkaan sillä hetkellä, kuitenkin niin väärään aikaan. Meidän välillemme oli jo kasvanut liian tiivis muuri. Sitä ei yksi ilta saanut murtumaan kuitenkaan.

K sanoi, kuinka hyvältä “taikakäteni” edelleen tuntuivat sivellessäni hänen ihoaan. Hän muisti sanoa, miten ihanalta tunnuin. Ja sanoin hän sen kielletyn sanankin..sen R-sanan. Tai niin ainakin halusin uskoa, vaikken ihan selvästi sitä kuullutkaan siitä unensekaisesta puheesta. Jossain vaiheessa minuun iski kuitenkin paniikki, ja halusin pois. Tavallaan ilahduin, kun K pyysi, etten lähtisi. Toivoi, että nukkuisin siinä hänen vieressään aamuun asti. Mutta en minä voinut jäädä. En olisi kyennyt pää pystyssä lähtemään kotiin seuraavana aamuna, sanomaan hyvästejä tietäen, että tuo kerta jäisi viimeiseksi yhteiseksi hetkeksemme.

Niin siis lähdin yöllä. Kävelin merenrannan kylmässä syksyisessä viimassa, polttelin tupakaa, jotka olin napannut mukaani K:n askista. Odottelin hetken, ennen kuin tilasin taksin kotiin. Niin toivoin, että K olisi vielä kerran soittanut perääni. Mutta ei soittanut K enää. Kertaakaan sen jälkeen.

Siitä illasta siis muistoina löytyivät nuo katkeilleet tupakat takkini taskusta. Enkä pystynyt vielä heittämään niitäkään pois.