Helmikuu 3, 2008 at 20.12 · Filed under Yleinen
Nyt mun on siis pakko avautua tästä mun ihan tajuttoman huonosta tuuristani tännekin. Mä olen ajatellut, että se on ihan ohimenevä ilmiö, mutta kyllä tässä nyt suuremmat voimat tuo kaikkea kiusaa tähän elämään.
Lumipallo lähti siis liikkeelle parisen viikkoa sitten, jolloin sattui pieni haaveri koirien kanssa. Olin juuri lähdössä kotiovelta lenkille, kun naapurin pikkuinen terrieri pyyhälsi omistajineen nurkan takaa. Nuorempi koirani tuumasi, että nyt ollaan liian lähellä meidän reviiriä, ja kävi sitten inhottavasti pienemmän kimppuun. Tai tuo nyt on liioiteltua, mutta sen verran kuitenkin nappasi, että säikähdettiin molemmat tuon terrierin omistajan kanssa. Hampaat ei lävistäneet ihoa, eikä muutoinkaan ulkoisia jälkiä näkynyt, joten luultiin selviävämme sillä säikähdyksellä. No toisin kävi, sillä pikkukoiralle muodostui tuohon puremakohtaan mustelma, jonka kohdalle alkoi puolestaan kehittyä kudosnestettä sisältävä patti. Pidemmittä puheitta….rahaa on palanut eläinlääkärille hoitokuluihin lähemmäs 500 euroa nyt kahden viikon aikana. Maksajana tietysti minä, koska minun koirani oli tässä se paha susi. Sen enempää puolustelematta, molemmat koirat olivat kytkettyinä, ja tilanne tuli niin yllättäen, ettei kumpikaan meistä, pikku koiran omistaja tai minä tosiaan ehditty tehdä mitään, kun tilanne oli jo ohi. No, sinne siis 500, eikä loppua näy. Ensi viikolla mahd. taas uusi käynti.
Eilen sitten olin auttelemassa siskoani muutossa - ja nappasin 40 eur parkkisakot. Ihan omaa tyhmyyttäni unohdin laittaa parkkikiekon -näkyvälle- paikalle. Se siis oli paikallaan, mutta ilmeisesti sellaisessa kulmassa, ettei sitä ulkoa nähnyt. Lisäksi koirat olivat autossa, joten etulasi oli niin huurussa, ettei kiekkoa tosiaan erottanut ulkoapäin. Mutta siis taas ihan idioottimaisesta syystä extra 40 eur menoa.
Ja tänään sitten heitin poikani kavereineen harrastukseen. Ja pussasin omalla autollani takanaollutta toista autoa. Omaan autooni ei tullut mitään jälkiä, toisesta vilkku meni paikoiltaan, muttei onneksi hajonnut. Toista autoa vielä ajoi ulkomaalainen, joten selittely meni hankalaksi. Yritin sanoa, että käy nyt jossain kysymässä paljonko korjaus maksaa, koska veikkaan ettei edes omavastuun raja 150 eur ylity. Mutta jotain siitäkin siis joutunen maksamaan. Prkl! Toisaalta pojat olivat tilanteen nähneet, ja sanoivat, että heidän mielestään tuo ulkomaalainen oli kyllä syypää, sillä oli vaan kuulemma ajanut kohti, vaikka näki, että minä peruutin oikealta. Mutta tiedä sitten, jotenkin vaan “oletin” heti, että syy oli minun. Ja naiskuskin egoni sai hirveän kolauksen, koska olen pian 18 vuotta ajellut autolla satoja tuhansia kilometrejä pitkin poikin Eurooppaa, ja IKINÄ en ole kolaroinut mihinkään tai mitään. Ja nyt sitten tämä…vaikken nyt sitten tiedä, kumman vika tämä itse asiassa oli, mutta minähän ikään kuin myönsin jo syyllisyyteni siinä paikalla.
Että semmoista….vielä pitäisi yksi keikka ajella tänään, toivotaan nyt ettei mitään vakavampaa satu.
Edellämainituista nyt vielä selviää rahalla kuitenkin…..(jota ei ole!) 
Helmikuu 3, 2008 at 2.21 · Filed under K
Eilisen muistot…niihin minä nyt palaan aina vaan uudelleen. Eiköhän tämä(kin) ole jokin vaihe prosessia, että pystyy jo hiukan hymyssäkin suin muistelemaan yhteisiä hetkiä, vaipumatta siihen suruun ja epätoivoon. Minulla on nyt (ja ollut jo muutaman päivän), että haluaisin hirveästi tavata K:n, ja keskustella hänen kanssaan. Selittää, miksi sanoin, mitä sanoin, ja tein niinkuin tein. Tavallaan kai tahtoisin pyytää anteeksi. Enhän minä sitä toki tule tekemään, ja tiedostan kyllä, että tämä on jälleen osa tietynlaista kiltin tytön syndroomaa. Ei kai minulla mitään velvollisuutta ole pyytää anteeksi omia tunteitani, joita mielestäni kyllä johdettiin harhaan jonkin aikaa. Ehkä niihin tunteisiin sekoittui myös omaa toivoa paremmasta huomisesta, ja järki sai jalat alleen. Halusin nähdä asiat kauniina, enkä taas kerran uskonut kuitenkaan sitä totuuden torvea, intuitiotani, siitä, että harhaahan se kaikki vain silloin oli. En minä vieläkään ole pystynyt tuota K:n minulle tallentamaa levyä kuuntelemaan. Tuolla hyllyssä se on, ihan erityisellä paikalla, odottamassa sitä päivää, että voin jälleen nauttia siitä ilman kyyneleitä. Silloin pari kuukautta sitten olin vähällä heittää tuon levyn pois, ja heitinkin, mutta kävin sen sitten tonkimassa roskiksesta, koska arvelin katuvani kuitenkin myöhemmin.
Siivoilin vaatehuonetta hiukan. Sieltä käsiini sattui takki, jota en ollut muistanut olleen olemassakaan. Viimeksi syksyllä sitä olin pitänyt. Kaivelin taskuja, ja käsiini sattui irtonaisia savukkeita ja sytytin. Samalla hetkellä mieleeni muistui, miten ne sinne olivat joutuneet. Kyseessä oli ilta tuossa loppusyksystä, jolloin tavattiin K:n kanssa. Oltiin sovittu tuo tapaaminen, koska minä olin pari viikkoa aiemmin ilmoittanut K:lle haluavani pistää pisteen suhteellemme, ja varsinkin sille “ystävyydelle”, minkä olemassaolo nyt vain oli niissä olosuhteissa mahdotonta. K siis tahtoi tavata ja keskustella asioista, minä en niinkään olisi halunnut. Eräänä päivänä K:lta sitten tuli viesti, jossa ehdotti tapaamista, ja niin tavattiin. Silloin K kertoi olleensa tulossa lätkämatsista, jossa oli ollut naispuolisen kolleegansa ja tämän pojan kanssa. Ihmettelin hiukan tätä jo silloin, mutten välittänyt kysellä enempää. Totesin vain, etten todellakaan halua kuulla, jos naisen ja K:n välillä olisi jotain muuta kuin puhtaasti platonista kaveruutta. Ja taisin myös sanoa K:lle, että “sä et ikinä olisi lähtenyt mun kanssani lätkämatsiin, jos olisin pyytänyt”. Johon vastaus oli lähinnä naurahtelua, ja ihmetystä, että miten niin ja diipadaapaa. Samoin vihjailuni siitä, että näillä kahdella olisi jotain meneillään sai aikaiseksi vain huvittuneen naurahduksen ja tokaisun “ei todellakaan”. Noh, nyt tämä kolleega sitten kuitenkin taitaa olla se K:n uusi kulta. Joka tapauksessa en suonut noille ajatuksilleni enempää aikaa, koska loppuilta nyt oli kuitenkin jotain sellaista, että kuvittelin kuitenkin edelleen olevani K:lle tärkeä. Olihan hän itse halunnut tapaamaan minua, vaikka olikin ollut lätkämatsissa minun silmissäni kyseenalaisessa seurassa. Lisäksi K oli koko illan jotenkin todella herttainen ja kultainen. Ilta päättyi siihen, että lähdimme K:n luo yömyssyille. Itse olin oikeastaan koko ajan varpaillani, en tiennyt mikä sinne tuloni tarkoitus oli. Ennen pitkää K alkoi vihjailemaan, jos jäisin yöksi. Tuli halaamaan yllättäen ja suutelikin varovasti. Sohvalla istuessani hän tuli viereen, ja laittoi päänsä syliini. Taistelin itseni kanssa jo silloin, tiesin sen tuskan, joka odottaisi seuraavana päivänä jos nyt jäisin.
Jäin kuitenkin. Enhän voinut kieltäytyä, kun toinen sitä niin tahtoi. Halusi viereensä nukkumaan, sanoi, että halusi tuntea minut lähellään. Silloin tunsin, kuinka oikeassa paikassa olinkaan sillä hetkellä, kuitenkin niin väärään aikaan. Meidän välillemme oli jo kasvanut liian tiivis muuri. Sitä ei yksi ilta saanut murtumaan kuitenkaan.
K sanoi, kuinka hyvältä “taikakäteni” edelleen tuntuivat sivellessäni hänen ihoaan. Hän muisti sanoa, miten ihanalta tunnuin. Ja sanoin hän sen kielletyn sanankin..sen R-sanan. Tai niin ainakin halusin uskoa, vaikken ihan selvästi sitä kuullutkaan siitä unensekaisesta puheesta. Jossain vaiheessa minuun iski kuitenkin paniikki, ja halusin pois. Tavallaan ilahduin, kun K pyysi, etten lähtisi. Toivoi, että nukkuisin siinä hänen vieressään aamuun asti. Mutta en minä voinut jäädä. En olisi kyennyt pää pystyssä lähtemään kotiin seuraavana aamuna, sanomaan hyvästejä tietäen, että tuo kerta jäisi viimeiseksi yhteiseksi hetkeksemme.
Niin siis lähdin yöllä. Kävelin merenrannan kylmässä syksyisessä viimassa, polttelin tupakaa, jotka olin napannut mukaani K:n askista. Odottelin hetken, ennen kuin tilasin taksin kotiin. Niin toivoin, että K olisi vielä kerran soittanut perääni. Mutta ei soittanut K enää. Kertaakaan sen jälkeen.
Siitä illasta siis muistoina löytyivät nuo katkeilleet tupakat takkini taskusta. Enkä pystynyt vielä heittämään niitäkään pois.
*hali*