Tilapäisesti pois käytöstä…
Niin kai se sitten vaan on helpompi uskotella itselleen, että rakkaus on vain tilapäisesti poistunut elämästäni. Siis se naisen ja miehen välinen rakkaus. Aito ja kaunis välittäminen.
Mä olen sen verran nyt rohkea, että palaan vielä kerran ajassa taaksepäin, ja vatvon hiukan K:hon liittyviä asioita. Kuten aiemmin mainitsinkin, on K viettänyt ajatuksissani luvattoman paljon aikaa viime päivinä. En siis ihan oikeasti ikävöi enää varsinaisesti suhdettamme, mutta täytynee nöyränä myöntää, että sitä ihmistä sittenkin himpun verran kaipaan. Niinpä tuossa iltalenkkiä tallustellessamme mieleeni putkahteli kaikkia omituisuuksia tämän omituisen suhteemme ajoilta.
Muistin esimerkiksi, miten ahdistunut K oli, kun emme voineet tavata päivittäin, ja kun tapasimme, oli se hetki vangittava mieliin. Aikaa oli yleensä minimaalisen vähän, ja usein tapaamiset alkoivatkin kysymyksellä “Monelta sun pitää olla kotona?”. Ne varastetut hetket vietettiin milloin missäkin, usein mukavassa pikku kuppilassa. Silloin tällöin saatiin luksusaikaa töiden jälkeen. Hyvä ystäväni nimittäin asui sopivan matkan päässä, ja jos kämppä oli tyhjillään, tuli siitä meidän salainen pakopaikkamme.
Noihin aikoihin suunnittelin eroa kotona, juteltiin siitä paljon K:n kanssa. Muistan, kuinka vaadin K:lta, ettei hän nyt ainakaan sitten hätäpäissään rupea eroamaan omasta avopuolisostaan, vaan tekee sen sitten ajan kanssa ja omasta tahdostaan, jos tekee. Heh..tyhmä minä. Noh, niitä eroon liittyviä käytännön asioita miettiessäni tuli yhdeksi kysymykseksi tietenkin asunto. Missä asuisin pojan kanssa? Kun koulun pitäisi olla lähellä, ja suotavaa olisi olla myös sopivat lenkkimaastot suht inhimillisen matkan päässä. Silloin K heitti ilmoille ajatuksen, jonka kuittasin vitsinä nauraen. Sanoi näes mulle, että “hei, mitä jos mä ostan sulle asunnon”! Vai että ostat mulle asunnon…. Mutta mies oli niin tosissaan kuin vain voi olla. Sanoi, että maksat siitä vaan sitten nimellistä vuokraa, mutta sitten meillä olisi paikka missä olla yhdessä. Haaveilipa K silloin myös ihan arkisesta elämästäkin….kuten esimerkiksi siitä, kuinka ihanaa olisi odotella minua, kuulla avaimen kääntyvän lukossa, ja nähdä siinä edessään ilmielävänä. Ettei joka päivä tarvitsisi lähteä kotiin, ja miettiä milloin seuraavan kerran tavataan. Jossain vaiheessa K jopa heitti ystävälleni tarjouksen hänen asunnostaan, että kai se ainakin osittain oli ihan oikeasti miettinyt sitä. Huoh… eipä sitä silloin tajunnut tuonkaan merkitystä. Ei sillä, että haluaisin kenenkään kotihengettäreksi ryhtyä, saati sitten jäädä kiitollisuudenvelkaan jostain, mutta silloin en ymmärtänyt, että se mies taisi olla tosissaan minun kanssani.
Lopultahan siinä kuitenkin kävi niin, että minä itse vähä vähältä työnsin K:n pois elämästäni. Hänen omilla sanoillaan “miksi sä et silloin halunnut mua, jos nyt kerran haluat?”. Naiivi kysymys mieheltä, joka “silloin” oli vielä varattu, 10-vuotisessa avoliitossa. Olihan niitä puheita erosta ollut, mutta eikös näillä kaikilla ole? En minä niihin uskonut ikinä. Olisi ehkä pitänyt, sillä K erosi puoli vuotta meidän “eromme” jälkeen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, ja liikaa vettä virrannut, jotta sielumme olisivat vielä kohdanneet.
Mutta kyllä, syvän viillon jätti K sydämeeni. Toisilla on tatuointeja siellä täällä, minulla vain yksi syvällä sisimmässäni. Heh..tuli tuosta viillosta mieleen eräs K:n sähköposti alkuajoilta. Silloin jo, parin kuukauden tapailun jälkeen, sanoin K:lle, että ei leikitä enää, että jompaa kumpaa sattuu vielä lujaa. K kysyi, että “haluanko siis lopettaa koko jutun”, johon vastasin, “etten todellakaan tiedä, järki sanoo toista, ja sydän toista.” Ja siihen K vastasi, että “jos sut menetän, niin mun sydämeen jää niin iso aukko, ettei sitä täytä mikään muu kuin sinä”. Voi toista, oli tuo ilmaisutaito aina vähän niin ja näin, mutta näin kolmen vuoden päästä tuon sanomisesta voin vain hämmästellä, että se mies on kuitenkin pystynyt tuottamaan jotain noinkin sisältörikasta. Ja varmasti tarkoittanut sanomaansa, sitä en epäile hetkeäkään.
Ja tähän on siis tultu. Minä muistelen lämmöllä noita sanoja ja ajatuksia edelleen, ja K säilyy sydämessäni tavalla tai toisella aina (mutta sille en sitä kerro 
).
Voi hyvin siellä jossain, niin minäkin voin täällä!
****
EDIT: Tylsyyden puuskassani juttelin hiukan Oraakkelin kanssa, ja sain siltä taas sellaisen vastauksen, että oksat pois, eli jee onni koittaa vielä!!! (Ehkä!)
Sinä kysyit:
Menenkö Hänen kanssaan naimisiin?
Oraakkeli vastasi:
Kyllä
Sitten vaan jännäämään, kuka on Hän
Täytynee K:n olla melko varakas jos on sulle asunnon ostakin miettinyt. Ajatuksena toki kaunis ihan tuota Hollywood kamaa. Nuo kauniit muistot säilyy aina sun sydämmissä. Jossain vaiheessa voi olla, että ne vähän haalistuu ja sä lokeroit ne jonnekkin taka-alalle tai syvemmällä, mutta silti ne on sussa. Ei rakkaus musta lopu koskaan se vain jossain vaiheessa muuttaa muotoaan. Noi kauniit ajatukset ja muistot K:sta kertoo vain siitä, että sä tosissaan rakastit sitä. Vaikka teidän suhteesta ei nyt sitten loppujenlopuksi tullut mitään niin omaat kuitenkin kyvyn rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä kykyä ei tosiaankaan ole kaikilla. Vaikka välillä vieläkin kirpaisee ja paljon. Niin onnekkaita tässä ollaan. Ja jos et koskaan käytä sun sydäntäsi niin mitä sä sitten sillä teet? Tiedät ainakin eläväsi.
Olen tässä viime aikoina tajunnut, että mun ja Pron suhde eroaa aikalailla teidän muiden “toisten naisten” tarinoista. Pitkältikkin tuon yhdessä asumisen suhteen. Mutta sitä tosiasiaa se ei poista, että samoja tunteita tässä käydään läpi. Vaikka tarina on niin erilainen on se kuitenkin niin samanlainen.
Tulipas vähän paatoksella kirjoitettua näinä yön tunteina. Orakkeeli on kyllä mahtava. Kyllä Orakkeli tietää. Jännätään vaan koska kosinta käy ja kenen taholta?
Kommentti voimissain — 1.2.2008 @ 4.32
Voi muutama kirjoitusvirhe kommentiin tuli. Taisin hetkeksi unohtaa, ettei sydämeen mahdu koskaan kahta “ämmää”
Kommentti voimissain — 1.2.2008 @ 4.33
Kylmät väreet menivät, kun luin kommenttiasi, Voimissain. Todella kauniisti kirjoitettu!
Kiitos!
Ja kyllä, K:lla oli rahaa. Mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin muuten kuin ns. rentona elämänä, työt olivat lähinnä henkistä hyvinvointia varten. Ja minulle tuo varallisuus selvisi vasta n. vuosi tapaamisen jälkeen, jos nyt joku sattui epäilemään motiivejani.
Kommentti unessani — 1.2.2008 @ 8.16
Sehän näissä varattu-suhteissa on ongelmana, että kun itse on epävarma asemastaan niin tavallaan työntää toisen pois ja sitten menettää. Surullista.
Minä taas en tässä viimeisessäni ole työntänyt enkä vetänyt. Minä vaan olen ollut. Johtuu kyllä ihan olosuhteistakin, ei pelkästään kärsivällisyydestäni. Eikä ole harmainta hajua mihin tämä johtaa tai mitä edes haluaisin.
Kommentti syksy — 1.2.2008 @ 8.39
Syksy tuossa ekassa lauseessaan oikeastaan tiivistikin jo sen mitä itsekin ajattelen ja miten olen itse kokenut näin jälkikäteen mietittynä ehkä meillekin käyneen. Muistan monia tilanteita, joita voi jälkikäteen tulkita niinkin, että X on ehkä kokenut minun työntävän häntä pois, vaikka kyse on ollut vain omasta epävarmuudestani. Ja lopputulos oli sitten katastrofi!
Mutta joka tapauksessa on todella hienoa Cherrycat, että pystyt ajattelemaan lämmöllä K:ta! Itse mieluusti pyrin samaan X:n suhteen, mun täytyy päästä vain ensin yli niistä sen viimeisistä koko suhteemme mitätöivistä sanoista ja jättää ne omaan arvoonsa, ennen kuin olen siinä jamassa että voin muistella lämmöllä sitä kaikkea ja miestä itseään. Jonain päivänä..
Kommentti Anis — 1.2.2008 @ 9.56
Kiitos Anis ja Syksy! Niin….ei tästä nyt niin kovin kauan ole, kun tunsin suoranaista vihaa tuota ihmistä kohtaan, ja kyllähän tietyt asiat vieläkin suututtaa. Mutta noin niinkuin kokonaisuutena, aika on todellakin kultaamassa muistoja hyvää vauhtia.
Kommentti unessani — 1.2.2008 @ 10.07
Mulla kolahti jotenkin tuo mainitsemasi ajan puute ja hetkien varastaminen. Itse en jotenkin kokenut tuollaista hetkien varastamista, koska musta me vietettiin paljon aikaa keskenämme, siis ex-X:n kanssa. Arki-illoista 3-4 ensin harrastuksessa ja sitten ilta sen jälkeen. Ex-X meni yleensä kotiin klo 22-24 välillä eli vasta monta tuntia sen jälkeen kun harrastus oli jo loppunut. Tuon lisäksi me tavattiin myös viikonloppuisin ja vietettiin aikaa yhdessä. Ihmettelen vaan sitä vaimoa, että miksi se halusi pysytellä tuollaisessa liitossa, jossa mies viettää vapaa-aikansa jossain muualla kuin hänen kanssaan. Ehkäpä sillä oli omat sutinat? Ja sekin vielä, että miksi tuosta liitosta ei voinut erota. No okei, voitiinhaan siitä, mutta ei mun takia
Kommentti sade — 1.2.2008 @ 15.46
No meillä se todella oli hetkien varastamista. Joitain viikonloppuja vietettiin yhdessä, ja lomailtiinkin, mutta pääsääntöisesti tapaamiset oli nopeita ja intensiivisiä.
Olin itsekin ensimmäisen vuoden ajan vielä suhteessa tahollani, joten oli melkein mahdotonta järjestää enempää aikaa. Siihen kai se suhde lopulta kaatuikin, ajan (ja tahdon) puutteeseen.
Kommentti unessani — 1.2.2008 @ 15.58
Kauniisti kirjoitit K:sta ja ajasta hänen kanssaan.
Hyvä, että sinulla on hyviä muistoja, se auttaa myös uuden rakkauden löytämisessä ja rakentamisessa sitten aikanaan.
Katkeroitunut tuskin löytää ketään.
Kommentti dolce — 2.2.2008 @ 10.54
Hei pitkästä aikaa.Sehän se onkin niin vaikeaa kun on ehtinyt jo tehdä suunnitelmia ja toinen on ehtinyt jo lupailemaan vaikka mitä.
Hyvistä muistoista ei kannata luopua ja tärkeille ja varsinkin niille ihmisille jotka kolauttavat jää aina paikka sydämmeen.
Kommentti dulchinea — 2.2.2008 @ 20.58
Heipähei Dulchinea, ja kiva kun ehdit kommentoimaan “kaaoksesi” keskeltä
Kommentti unessani — 3.2.2008 @ 1.41