Tilapäisesti pois käytöstä…
Niin kai se sitten vaan on helpompi uskotella itselleen, että rakkaus on vain tilapäisesti poistunut elämästäni. Siis se naisen ja miehen välinen rakkaus. Aito ja kaunis välittäminen.
Mä olen sen verran nyt rohkea, että palaan vielä kerran ajassa taaksepäin, ja vatvon hiukan K:hon liittyviä asioita. Kuten aiemmin mainitsinkin, on K viettänyt ajatuksissani luvattoman paljon aikaa viime päivinä. En siis ihan oikeasti ikävöi enää varsinaisesti suhdettamme, mutta täytynee nöyränä myöntää, että sitä ihmistä sittenkin himpun verran kaipaan. Niinpä tuossa iltalenkkiä tallustellessamme mieleeni putkahteli kaikkia omituisuuksia tämän omituisen suhteemme ajoilta.
Muistin esimerkiksi, miten ahdistunut K oli, kun emme voineet tavata päivittäin, ja kun tapasimme, oli se hetki vangittava mieliin. Aikaa oli yleensä minimaalisen vähän, ja usein tapaamiset alkoivatkin kysymyksellä “Monelta sun pitää olla kotona?”. Ne varastetut hetket vietettiin milloin missäkin, usein mukavassa pikku kuppilassa. Silloin tällöin saatiin luksusaikaa töiden jälkeen. Hyvä ystäväni nimittäin asui sopivan matkan päässä, ja jos kämppä oli tyhjillään, tuli siitä meidän salainen pakopaikkamme.
Noihin aikoihin suunnittelin eroa kotona, juteltiin siitä paljon K:n kanssa. Muistan, kuinka vaadin K:lta, ettei hän nyt ainakaan sitten hätäpäissään rupea eroamaan omasta avopuolisostaan, vaan tekee sen sitten ajan kanssa ja omasta tahdostaan, jos tekee. Heh..tyhmä minä. Noh, niitä eroon liittyviä käytännön asioita miettiessäni tuli yhdeksi kysymykseksi tietenkin asunto. Missä asuisin pojan kanssa? Kun koulun pitäisi olla lähellä, ja suotavaa olisi olla myös sopivat lenkkimaastot suht inhimillisen matkan päässä. Silloin K heitti ilmoille ajatuksen, jonka kuittasin vitsinä nauraen. Sanoi näes mulle, että “hei, mitä jos mä ostan sulle asunnon”! Vai että ostat mulle asunnon…. Mutta mies oli niin tosissaan kuin vain voi olla. Sanoi, että maksat siitä vaan sitten nimellistä vuokraa, mutta sitten meillä olisi paikka missä olla yhdessä. Haaveilipa K silloin myös ihan arkisesta elämästäkin….kuten esimerkiksi siitä, kuinka ihanaa olisi odotella minua, kuulla avaimen kääntyvän lukossa, ja nähdä siinä edessään ilmielävänä. Ettei joka päivä tarvitsisi lähteä kotiin, ja miettiä milloin seuraavan kerran tavataan. Jossain vaiheessa K jopa heitti ystävälleni tarjouksen hänen asunnostaan, että kai se ainakin osittain oli ihan oikeasti miettinyt sitä. Huoh… eipä sitä silloin tajunnut tuonkaan merkitystä. Ei sillä, että haluaisin kenenkään kotihengettäreksi ryhtyä, saati sitten jäädä kiitollisuudenvelkaan jostain, mutta silloin en ymmärtänyt, että se mies taisi olla tosissaan minun kanssani.
Lopultahan siinä kuitenkin kävi niin, että minä itse vähä vähältä työnsin K:n pois elämästäni. Hänen omilla sanoillaan “miksi sä et silloin halunnut mua, jos nyt kerran haluat?”. Naiivi kysymys mieheltä, joka “silloin” oli vielä varattu, 10-vuotisessa avoliitossa. Olihan niitä puheita erosta ollut, mutta eikös näillä kaikilla ole? En minä niihin uskonut ikinä. Olisi ehkä pitänyt, sillä K erosi puoli vuotta meidän “eromme” jälkeen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, ja liikaa vettä virrannut, jotta sielumme olisivat vielä kohdanneet.
Mutta kyllä, syvän viillon jätti K sydämeeni. Toisilla on tatuointeja siellä täällä, minulla vain yksi syvällä sisimmässäni. Heh..tuli tuosta viillosta mieleen eräs K:n sähköposti alkuajoilta. Silloin jo, parin kuukauden tapailun jälkeen, sanoin K:lle, että ei leikitä enää, että jompaa kumpaa sattuu vielä lujaa. K kysyi, että “haluanko siis lopettaa koko jutun”, johon vastasin, “etten todellakaan tiedä, järki sanoo toista, ja sydän toista.” Ja siihen K vastasi, että “jos sut menetän, niin mun sydämeen jää niin iso aukko, ettei sitä täytä mikään muu kuin sinä”. Voi toista, oli tuo ilmaisutaito aina vähän niin ja näin, mutta näin kolmen vuoden päästä tuon sanomisesta voin vain hämmästellä, että se mies on kuitenkin pystynyt tuottamaan jotain noinkin sisältörikasta. Ja varmasti tarkoittanut sanomaansa, sitä en epäile hetkeäkään.
Ja tähän on siis tultu. Minä muistelen lämmöllä noita sanoja ja ajatuksia edelleen, ja K säilyy sydämessäni tavalla tai toisella aina (mutta sille en sitä kerro 
).
Voi hyvin siellä jossain, niin minäkin voin täällä!
****
EDIT: Tylsyyden puuskassani juttelin hiukan Oraakkelin kanssa, ja sain siltä taas sellaisen vastauksen, että oksat pois, eli jee onni koittaa vielä!!! (Ehkä!)
Sinä kysyit:
Menenkö Hänen kanssaan naimisiin?
Oraakkeli vastasi:
Kyllä
Sitten vaan jännäämään, kuka on Hän
*hali*