Hopeinen

Niin, olen tutkiskellut itseäni tänään melko tarkasti, ja pyrkinyt tulkitsemaan omia tuntemuksiani. Löydökset ovat melko hämmentäviä, ja mietinkin, että mihin vaiheeseen tätä eroprosessia tällainen kuuluu. Vai voisinko oikeasti olla jo niin pitkällä tässä, että siitä syystä mieleni valtaavat vallan toisenlaiset aatokset kuin vielä kuukausi sitten? Olenko kenties työstänyt tätä eroa niin kauan, että kun parin kuukauden takainen episodi toteutui, sain viimein riuhtaistua itseni irti K:sta.

Tänään nimittäin yritin kuvitella mielessäni tilannetta, jossa törmäisimme K:n kanssa yllättäen. Vaikkapa baarissa, ja pienessä siiderissä. Tällöin usein itse ainakin olen paljon avoimempi ja rohkeampi tekemisissäni. Syöksyisinkö suin päin K:n kaulaan ja kailottaisin ikävääni? Selittelisinkö asioita ja rukoilisinko anteeksiantoa? Tai entäpä jos K yllättäen kertoisi olevansa pahoillaan, ja haluavansa vielä sittenkin antaa mahdollisuuden  meille kahdelle? Meille ja sille tunteelle, joka oli joskus jotain niin erityistä? Vastaus kaikkin kysymyksiin oli “Ei” ja “En”. En todella pystynyt enää näkemään meitä kahta minään. Mietin K:n ilmettä ja silmiä, eikä vatsassa enää kouraissut ilkeästi. Naurahdin vain itsekseni, että mikä niissä sittenkään oli niin ihmeellistä? Jollain lailla kaiken tuon toteamisesta tuli hirmuisen haikea olo. Ikään kuin surin sitä, etten enää surrut K:ta. Olin pahoillani siitä, että K ei enää ollutkaan niin erityinen. Outoa. Mutta kaiketi, kun sitä on viimeiset kolme vuotta näitä samoja asioita pyörittänyt jos jonkunlaisista kulmista ees taas mielessään, on kai vaikeaa päästää irti. Siis päästää irti surusta ja ikävästä. Mieli reagoi kaikenlaiseen muutokseen, vaikkakin lopputulema olisikin positiivinen.

Joudun toki tässä vielä puntaroimaan ajatuksiani tarkemmin, mutta näin ensireaktiona luulen selvinneeni. Luulen, että olen nyt oikeasti päässyt yli K:sta. Ainakin tämän päivän osalta Toki tilanne saattaa ollakin täysin toinen, jos tiet vielä joskus kohtaavat. Haavat on vielä tuoreita, ja pikku raapaisu saa ne vuotamaan kuiviin, joten pitää olla varovainen.

Luulen, että en olisi jaksanut innostua Suloisestakaan yhtään, jos vielä olisin kovin kiinni K:ssa. Ja tämä nyt on ihan mahdotonta, kun se Suloinen tuntuu nyt muuttuvan Todella Suloiseksi. Sain nimittäin kunnian vielä tänään piipahtaa miehen juttusilla, ja ah sitä tunnetta. Vähän mua huvitti, kun arvaan ettei sillä ole pienintä aavistustakaan mitä mäkin siitä mietin. Se on kuitenkin hiukan sellainen ujonoloinen, oikea pohjalainen mies Mutta salapoliisityön tuloksena selvisi kuitenkin, että tiettävästi S ei seurustele (tieto ei ollut tosin varma), on 33-vuotias ja horoskoopiltaan Vaaka. Ja inhoaa pukuja. Tavallaan tämä tuntuu tosi kivalta, mutta tavallaan tosi kamalaa, kun ei yhtään tiedä mitä tässä tekisi. Mä kun en pitkään jaksa ketään kaukaa ihaillakaan. Ja kuukausi on törkeän pitkä aika odottaa tässä tapauksessa, varsinkin kun ei ole takeita, tuleeko silloinkaan mitään tilaisuutta jutella lähemmin . Että sellaista täällä!

Oolrait, projekti Suloisen kanssa on ohi. Ja juu, ihan viehättävä se on vieläkin, ja pisteet parani tänään. Mulla on joku käsittämätön tarve tietää miltä ihmiset tuoksuu/haisee. Ihan pokkana kun ei kehtaa ketään mennä haistelemaan, niin pitää vaivihkaa ujuttautua sellaiseen tilanteeseen, että voi ohimennen huomaamattomasti niiskutella. Suloisen kanssa ei tarvinnutkaan edes järjestää “haistelutilaisuutta”, koska homma selvisi ihan vahingossa. Käveli siitä minun ohitseni jotain asiaansa toimittamaan, ja minä tietenkin sieraimet auki imin sisääni ne miljoona molekyyliä, jotka S jätti jälkeensä. Ihana, suihkunraikas ja miellyttävä- sellainen puhdas tuoksu. Ei mikään kauhea parfyymi, vaan puhtaus. Ja se on meikäläisen silmissä niin iso bonus, ettei moni uskoisi Mä en tiedä mistä tää outous juontaa juurensa, mutta se on mulle iso juttu. Eka poikaystävä haisi aina ihan hirveälle. Hien ja ties minkä muun sekoitus, joka sai mut suhteen loppuaikoina voimaan fyysisesti pahoin. Ja huom, mies haisi hielle, vaikka olisi kävellyt suoraan suihkusta eteeni. K:n kanssa aikoinaan tuli paniikki, kun ensimmäisiä hitaita tanssimme yhdessä. Jostain levisi aivan karmea hienhaju, ja menin ihan lukkoon koko tanssissa, koska en päässyt perille, tuliko se haju K:sta. No arvattekin varmaan, että ei tullut Onneksi. Tai onnettomuudeksi. Miten sen nyt sitten tässä tilanteessa enää ottaa.

Joten S on siltäkin osin voittanut luottamukseni. Tänään oli oikein mukava päivä taas, ja ihan oikeasti  se mies on hauska. Tosin ei yhtään huomaavainen, noin niinkuin perusluonteeltaan. Siitä pikku miinus. Mutta ei kai sen tarviikaan, kun ei tiedä mun ajatuksista mitään Enkä mä ajatellut sille ihan heti kertoakaan. Katellaan rauhassa, mihin tää kehittyy tästä meikäläisen tippaleipäaivoissa. Voi olla, että heppu unohtuu about huomenna, kun pääsen taas takaisin omaan työpisteeseeni.

***

Nostan itselleni hattua. En siis mennyt koskaan siihen palaveriin K:n kanssa. Vaikka olivat palaveria vielä siirtäneetkin. Meinasin jäädä nalkkiin, kun viimeksi tänään vielä laitoin eräälle osapuolelle viestiä, että olen ainakin kolmeen asti kiinni muissa tehtävissä, ja ettei varmastikaan sen jälkeen enää kannata tulla (palis alkoi klo 14 alkuperäisen aikataulun mukaan). No kolleega siihen, että ehdit hyvin, että siirsivät aloituksen kolmeen….voi kettu, mä ajattelin. Mutta sitten tein vaan tyynesti niin, että sanoin tulevani jos ehdin, ja kappas….en sitten ehtinyt :). Olinpas näppärä.

Mutta, minulle se oli iso juttu. Ensimmäistä kertaa mä olen pystynyt kieltäytymään tapaamasta K:ta. Olkoonkin, että kyseessä oli vain työhön liittyvä kokous, mutta siitä huolimatta olen astunut helkkarin korkean kynnyksen yli. Ja olo on mitä parhain siltä osin. Okei, hiukan (siis ihan hiukan) kiinnostaisi kyllä nähdä K:ta, ja vaikka rupatella niitä näitä. Muttei aika ole sille valmis.

Meinasi vielä tuo horoskooppikin tehdä mulle tepposet tänään:

Vanha rakkautesi olekaan ruosteessa. Romantiikka puhkeaa kukkaan, kun annat sille vain mahdollisuuden.

No en antanut mahdollisuutta Aamen

Aika monta hymiötä, mutta olkoon……

No niin.. Teinpä aivan uuden aihealueen tänne blogiini, koska tämänpäiväisen perusteella annan itselleni luvan uskoa, että voisin oikeasti kiinnostua Suloisesta. Tänään ei tosin tapahtunut mitään  mainitsemisen arvoista, mikä olisi vahvistanut tätä uskomustani. Lähinnä sen aiheutti se, ettei mitään tapahtunut.

Ensinnäkin Suloinen oli lähes koko päivän erinäisissä palavereissa, ja muun osan päivästä tiukasti kiinni omissa töissään. Ja senkin mitä olisi ehtinyt “seurustelemaan” minun kanssani, vietti sitten naapuripöydässä jonninjoutavia turisten. Ja siitähän minä sitten vaan tietenkin innostun. Tämä kieroutunut pikku mieleni näet tuppaa kiinnostumaan vain näistä ns. mahdottomista tapauksista. Eli Suloinen ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa minua kohtaan, lähinnä olisin voinut kuvailla tämänpäiväistä sanalla välttelevä. Tuskin olisin tuohon käyttäytymiseen kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota, koska vasta perjantaina kuvittelen “ihastuneeni” Suloiseen. Ihastua on ehkä hiukan liian vahva sana, mutta hmmm…jonkinasteinen kiinnostus kuitenkin heräsi. Katson siis jälleen kerran parhaaksi listata Suloisen mahdollista kiinnostumista minusta puoltavat seikat ja sitä vastaan olevat asiat.

Kiinnostunut:

• Tarjosi minulle drinkin ensitapaamisellamme firman yhteisissä kekkereissä. Itse asiassa tarjosi kolme, ja joka kerta sanoin erikseen “ei kiitos, olen autolla” Tämä tapahtui syksyllä 2006.
• Tanssin Suloisen kanssa v. 2006 pikkujouluissa koko illan, nopeat ja hitaat samaan syssyyn
• Nukuin kapealla sohvalla Suloisen kainalossa vuosi sitten. Todella tiiviisti, mutta vailla taka-ajatuksia. Suloinen oli siis turvasatamani tuolloin. Jälkikäteen ajatellen oikein mukava sellainen.
• Olemme nähneet toisemme alasti (kimppasaunassa samoissa firman bileissä…), ja siitä huolimatta Suloinen keskustelee vielä kanssani. Plus, että MINÄ olen nähnyt hänet alasti, enkä muista järkyttyneeni sen kummemin mistään . Paitsi, että sillä oli hirmuinen rintakarvoitus, mikä ehkä kiinnitti huomioni. Siihenkin tokaisin silloin typerän kommentin, että “olisit nyt riisunut tuon villapaidan ennen saunaantuloa”. Tosi vaikuttava kommentti…jeps..
• Suloinen kiitti minua taksin järjestämisestä tämän vuoden pikkujouluista kotiutuessamme. Enpäs edes muistanut, että sama taksi jaettiin
• Suloinen pyysi minut myös huomiseksi hommiin! (Vaikka kyseessä taisi olla puhtaasti businessmielessä esitetty pyyntö, mutta ei takerruta siihen )
• Sillä ei ole sormusta, enkä ole missään yhteydessä kuullut sen puhuvan vaimosta, tyttöystävästä tai mistään naisesta. Eikä se ole koskaan flirttaillut kenenkään kanssa, ainakaan siis siten, että minä olisin nähnyt. (Toivottavasti se kuitenkin tykkää naisista…..)

Ei kiinnostunut

• Tämänpäiväinen käytös oli aika etäistä. Mutta todennäköisesti kiinnitin siihen vaan liikaa huomiota (ja pyysihän se mut kuitenkin mukaansa syömään…kohteliaisuuttaan varmaan
• Se ei ole koskaan yrittänyt mitenkään lähestyä mua, vaikka mahdollisuuksia siihen olisi ollut. Tosin en kyllä itsekään ole ollut mitenkään päin antanut ymmärtää, että mahdollisuuksia voisi olla muullekin kuin hurtille huumorille Tai sitten se vaan on herrasmies Tai pitää periaatteenaan olla sekaantumatta työkavereihin, mikä sinänsä on todella viisasta.
• Mä en näe sitä vähään aikaan huomisen jälkeen, joten unohdetaan toisemme varmaan aika nopsaan (lue: minä unohdan sen)

 Mietin tässä jo, mitenkähän tässä nyt pitäisi edetä. Siis jos haluaisi edetä . Taidan suosiolla odotella kuukauden päähän, silloin olisi taas tiedossa parin päivän työreissu, missä molemmat ollaan mukana

Päätän raporttini tältä osin tähän

(Ja yritän pitää tämän fiiliksen yllä ainakin huomiseen klo 16 asti, koska siihen asti voin sortua menemään samaan kokoushuoneeseen itse K:n kanssa!!!)

Jopas oli mukavia yllätyksiä täällä blogimaailmassa varattu iltaan . Olen ollutkin koko päivän ihan maassa, enkä oikein ole saanut kommenttejakaan kirjoitettua. Mutta tämä piristi todella, ja toikin mukavan päätöksen viikonlopulle. Kiitokset siitä Anikselle ja Haahikselle!!!

Säännöthän menevät siis seuraavasti:

“Jaa palkinto eteenpäin 10 henkilöille, joiden blogit tuovat sinulle hyvää mieltä ja inspiraatiota ja tekevät olostasi Blogistaniassa onnelliseksi. Ilmoita palkinnosta heille kommentilla, jotta he voivat jakaa sitä eteenpäin. Varaudu siihen, että voit saada palkinnon useita kertoja.”

Ja viesti lähtee eteenpäin (tai takaisinpäin ) vakiotsemppareille ja annanpa yhden ihan vaan kommentoijallekin, jolla ei omaa blogia ole, mutta jonka kommentit ja mielipiteet ovat auttaneet mahdottoman paljon. Kertauksen vuoksi säännöt tulevat tässä:

Eli nöyrimmät kiitokseni ja kauneimmat kukkaset jaan seuraaville:

• Anis
• Sade
• Voimissain
• Dulchinea
• Sirenita
• Haahis
• Dolce
• Jojo
• Roxy
• Syksy

Kiitos tuestanne ja tsempeistänne näissä mielen myllerryksissä. Maailma olisi paljon köyhempi paikka ilman teitä, rakkaat ystävät

Blaah. Tavallisen tylsä sunnuntai. Mä olen aina vihannut sunnuntai-päiviä, eikä tämä ikisyksyinen ilma ainakaan millään tavalla tee tästä päivästä parempaa. Tuo ulkona vallitseva keli saa minut kihisemään raivosta, ja pahinta on, ettei ole mitään konkreettista kohdetta, jota voisi osoittaa syyttävällä sormella.

Tulin juuri lenkiltä. Koko polku oli peittynyt valtavien mutalammikoiden alle, ja se osa  polusta, joka ei ollut veden alla, oli sellaista puolihileistä mössöä. Taivaalta tuli vuoroin jäätävää vettä, vuoroin tiskirättejä. Koko maisema oli niin lohduton ja surullinen, varsinkin kun vertaan parin päivän takaiseen lenkkiin samaisessa paikassa, jolloin koko metsä oli ihanan lumen peitossa. Tunnelma oli niin rauhoittava ja maisema niin kaunis, että mieli kirkastui aivan väkisin. Toista oli tänään. No, se siitä. Kai nuo epämääräisen vetiset kelit oikein korostuvat näiden nelijalkaisten karvakuonojen omistajille. Ainakin minulle. Hyvästi taas siisti koti, ja hiekattomat lattiat…..

*******

Tänään on taas ollut hiukan yksinäinen ja melankolisuuteen taipuvainen päivä. Ja ajatus on taas lennellyt kukasta kukkaan. K on ajatuksissa vilahdellut säännönmukaisesti, mutta kyllä jo niin kaukaisena ja etäisenä hahmona, etten oikein enää saa niistä ajatuksista kiinni. Kai minä sitä kaipaan sydämeni sopukoissa, ja kyllä, totta helvetissä mä haluasin tavata sen, ja vaihtaa kuulumisia. Mutta aika ei ole kypsä vielä. Ehkä sitten joskus…. Sinänsä vahvasti uskon siihen, ettei K:sta koskaan tule minulle sellaista “nobodya”. Sen elämä ja kuulumiset tulee varmaan aina kiinnostamaan mua jossain mittakaavassa. Miten se ilmenee, en tiedä. Ehkä vaan häivähdyksenä ajatuksissa, jotka unohtaa saman tien. Mietin tässä vieläkin, että menisinkö sittenkin tuohon palaveriin. Mutta ei, en mä halua tavata K:ta vielä. Enkä varsinkaan tilanteessa, jossa ei ole pienintäkään mahdollisuutta mihinkään henkilökohtaiseen ajatustenvaihtoon. Joten puren hammasta, ja jätän menemättä.

****

Suloinen on käväissyt edelleen silloin tällöin mielessä. Huomennahan taas hänet tapaan, ja voin sitten tutkiskella, vieläkö sen ihmisen läsnäolo vaikuttaa yhtä positiivisesti mielialaani, kuin perjantainakin. Toivottavasti olisi niin. Se tunne perjantaina oli aivan mahtava. Sellaista pientä hapuilua, ehkä pientä epäuskoa omiin fiiliksiin. Tiedättehän, sitä ajattelee että “en mä voi näin tuntea, munhan kuuluu edelleen ikävöidä K:ta!”. Silti se K:n sumuinen kuva vaan lipuu kauemmas ja kauemmas, ja alaa valtaa täysin toisenlaiset kasvot. Mä jopa ajattelin mielessäni, että miltähän tuntuisi suudella Suloista. Eikä se ajatus tuntunut yhtään hassummalta

Hitto, mua naurattaa jo itteänikin. Mä kattelin tänään töissä itteäni peilistä ja kysyin itsekseni, että olenko mä oikeasti sekomassa, vaiko vaan näin saamarin epätoivoinen tässä yksinäisyydessäni. No mistäs moinen sitten johtui?

Toiseen toimipisteeseemme muutti tänään uusi asiakkuus, ja olin kouluttamassa keskiviikkona henkilökuntaa uuden järjestelmän käyttöön. Paikan pomona on verrattain hauska tyyppi, jota en oikeastaan tunne, mutta jonka kanssa on jonkun verran jutusteltu erilaisissa firman bileissä. Ei mikään sellainen jalat alta- tyyppi, mutta tavattoman suloinen ja hmm…..jollain tavalla hirmuisen inhimillinen mies. Ja heräsinpä tuossa vuosi takaperin saman peiton alta tuon miehen vierestä, tosin visusti toppahousut jalassa Oltiin jälleen oltu yrityksemme esimiehille pari kertaa vuodessa järjestettävässä suunnittelutapahtumassa , johon sitten aina kuuluu illanviettoakin sopivassa suhteessa. Olin koko illan pakoillut erästä toista kolleegaa, joka yritti pitkin iltaa iskeä minua. No tämä jahtaaja sitten sammahti minun sänkyyni siellä lomakylän mökissä, jossa illan jatkotkin vietettiin. Niinpä päädyin tämän Suloisen viereen, koska en todellakaan halunnut mennä omaan petiin jahtaajan viereen, ja pelätä koko ajan sen heräävän, ja ties mitä sitten…. Mutta se siitä, eli siis mitään romanttista tai dramaattista ei tuohon iltaan sisältynyt Suloisen osalta, kunhan oli “turvanani” hetken aikaa.

Tänään sitten vietin päivän tuolla toimipaikassa, ja tietenkin tuon Suloisen seurassa, tämän yhteisen projektin kimpussa. Ja arvatkaa mitä? Mulla ei ole aikoihin irronnut sellaisia nauruja kuin tänään sen kanssa. Ulvoin siellä vedet silmissä, se oli ihan uskomatonta. Nauru varmaan vapautti jotain endorfiinia vähän liikaakin, koska jotenkin jäin jumiin tuohon Suloiseen. En olisi malttanut lähteä millään kotiin, ja kotimatkalla harmittelin, kun sattui viikonloppu pahaan saumaan…. Siis oikeasti musta tuntui, kuin mä olisin ihastunut!!! Tosin mä ihastun valtavan helposti tuollaisiin valloittaviin persooniin, ja tämäkin nyt saattaa olla sellaista epätoivon tuomaa luuloa, ja karisee taas, kun arki omassa työpaikassa koittaa. Mutta ihan mieletön tunne! Sellainen hienoinen jännitys, ja ajatukset, jotka palaa koko ajan takaisin Suloiseen. Eihän näin voi käydä? Että tää on nyt jotain tyhjän aukon täyttämistä? Oli niin tai näin, niin ihan MAHTAVAA huomata, että tällaisia tuntemuksiakin vielä löytyy. Loppukoon maanantaina, mutta mä aion nauttia tästä jännittävästä tunteesta tämän viikonlopun! (sunnuntaina varmaan jo kirjottelen jotain ihan muuta )

Arvatkaa mitä mietin? Mietin, ja toivon, ettei tää mies olis varattu…..ja että olispa jo maanantai!! Very very huolestuttavaa

EDIT: Vielä piti mainita, että minähn se juuri kirjoittelin tuonne Aniksen blogiin, kuinka tasapainoisia ja vahvoja me kovia kokeneet naiset olemme Tosi tasapainoiseltahan tää vaikuttaakin……heh…

Näemmä sai taas toissapäiväinen viesti lapsen isälle hanat aukeamaan. Sellaista paskaa sieltä on taas ropissut niskaan, että oksat pois. Ei niinkuin jaksais enää tätä. Pieniä otteita viime päivien tekstareista:

“Tää on vaan mun arkea nykyään, koko ajan vaan tätä. Miks miks miks. Mutta eihän millään sun teoilla ja niiden seurauksilla oo sulle välii”

“Pelkään taas soittaa sulle. Pelkään sun reaktioita. Mut ei mitkään mun sanomiset, teot tai muuta asiat oo mitään auttanu. En oo tehny niitä asioita vaan ollakseni kaveri. Ehkä sekin olis pitäny vääntää sulle rautalangasta. Kanna se vastuu minkä oot luvannu kantaa. Mä haluan sen mikä mulle kuuluu, eli oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Mutta sä et siihen pysty. Siivoa omat sotkus, äläkä jätä muita siihen rämpimään. Et kysellyt mun mielipidettä sillon, ku päätit pettää ja rikkoa meidän perheen, ja siten vaikuttaa muhun ja poikaan. Sä et välitä muista kuin itsestäs.”

Huoh! Tota samaa mä olen lukenut ja kuullut pian 3 vuoden ajan. Välillä on pidempiä jaksoja, ettei kuulu mitään. Joskus ollaan jopa ihan oltu väleissä ja tekemisissä. Kunnes taas tulee joku asia joka laukaisee kaiken. Vittu! Ollaan keskusteltu, olen kertonut mitä kävi ja kenen kanssa ja miksi, niin hyvin kuin olen taitanut kertoa. Ei kaikkeen edes ole yksinkertaista selitystä. Kuitenkin olen eksäni mielestä hänelle velkaa tilinteon siitä, “kenen kanssa olen käynyt itseäni panettamassa ja kuinka monta kertaa”. Sillä kuulemma kuitattaisiin koko homma, sen jälkeen hän voisi jatkaa elämäänsä. Sen jälkeen hän pääsisi henkisesti tasapainoon, ja voisi taas ottaa pojan viikonloppuisin luokseen. Siis oikeesti!!!! Kuinka monta kertaa ne asiat pitäis selittää sille??? Sitten kun yritän kertoa rehellisesti asioista, siinä sinisilmäisessä toivossa, että vihdoin saisin rauhan tuosta miehestä, saan kuulla valehtelevani. Kun sitten kysyn keskustelun oikeaa tarkoitusta, jos hänellä ei ole aikomustakaan uskoa sanaakaan, hän vain jatkaa syyttelyä. “Katso peiliin ja kysy sitten, miksen usko sua”. No miks helvetissä mun sitten pitää sille enää edes kertoa mitään? Taidan olla hiukan tyhmä. Mutta tuon pojan takia olen yrittänyt saada edes jonkinlaiset välit pidettyä. Ihan hullua, kauanko tätä voi jatkua??? Tää ahdistaa mua taas niin paljon, ja toi syyttely, mitä ei edes esiinny noissa viestinpätkissä tuossa yllä, on ihan painajaista. Ja sitä sama tää ex hokee myös pojalle tilaisuuden tullen. Luulen, että se on ainoa ihminen, joka voi saada mut näin raivoihini. En yhtään epäile, etteikö sillä olisi vaikeaa. Mutta eikö jo kolmen vuoden jälkeen pitäisi pystyä jatkamaan elämäänsä? Tuntuu kuin mies olis vaan jämähtänyt paikoilleen, eikä oikeastaan halua edes päästä yli koko tapahtumasta. Vaikka toista väittääkin.

Ikävää, että ainoa mihinkään syytön tässä painajaisessa on tuo lapsi tuossa. Ja hän on joutunut inhottavaan välikäteen. Ja siitähän isä myös syyllistää minua. Koska “minä en halua selvittää asioita, hän ei pysty jatkamaan elämäänsä, eikä näinollen tapaamaan poikaansa säännöllisesti”. Kuinka helvetin monta kertaa ne pitää selvittää? Lopun ikäänikö mä annan sille raportin kerran vuodessa? Ei helvetti!!!! Se ihminen tarvitsisi ihan oikeasti tukea ja terapiaa, mutta minä en voi sitä sille sanoa. Jos hienovaraisesti vihjaan, olen itse hullu ja narsisti ja mitä lie. Olipa miehen pomokin tässä pari kuukautta takaperin sanonut, että “eikö nyt olis jo aika tehdä asioille jotain vihdoinkin”. Niinpä.

Mulla on tuo mies varmaan ikäni ristinäni. Sinänsä olen hullussa käänteisessä asemassa, että tiedän sen kaipaavan mua hirveästi. Mutta se on eron jälkeisillä teoillaan ja puheillaan tappanut viimeisetkin tunteenrippeet minussa. Jos poikaa ei olisi, en kyllä haluaisi mitään kontaktia tuon miehen suunnalta enää ikinä.

Pää hajoo!

Poem from www.pattyroberts.com

Tämä minun pieni ihmismieleni on kummallinen. Kun oikein ahdistaa ja masentaa, niin se pyrkii aktiivisesti etsimään positiivisia piirteitä asioista ja tulkitsemaan piilotettuja sanomia erilaisista viesteistä. Kuten eräästä tämänpäiväisestäkin….

Kerroin aiemmassa postauksessani, että ensi viikolla olisi luvassa palaveri, jonka kokoonpanoon siis myös K kuuluu. Ja kuten moni kommenteissaankin totesi, ja minkä tiedän itsekin, minä en ole valmis tuohon kohtaamiseen. En millään, varsinkaan kun tämä alkanut viikko on ollut tällaista matalavireistä kaikin puolin. Ja johon on myös kuulunut ikävä, varsin suuressa mittakaavassa viime aikojen muihin tunnelmiin verrattuna.

Laitoin siis viestin palaveriryhmälle, jossa ilmoitin näin:

“Moikat kaikille!

Näyttää huolestuttavasti siltä, etten pääse osallistumaan ensi viikon palaveriin. Agendalla ei kuitenkaan näytä olevan mitään sellaista, että mun paikallaoloani välttämättä tarvittaisiin. Joten koittakaahan pärjäillä! “

Kukaan ei kommentoinut tuohon mitään. Paitsi K. Vaikkei viesti edes sisältänyt yhtään kysymystä . Lyhyesti ja ytimekkäästi näin:

“Moi

Yritetään……..

K*** “

Minähän heti tulkitsin tuon niin, että sitä harmitti, kun en tulekaan koko palaveriin…..vaikka tuskin niin onkaan. No, en silti malttanut mieltäni, vaan laitoin vielä seuraavanlaisen viestin:

“Hei, eihän kukaan oo korvaamaton! Sitä paitsi T hoitaa jo teidän asioita ihan suvereenisti itsekin, joten lienee aika mun väistyä takavasemmalle.

No hard feelings!”

Yritin saada tuon viestin kuulostamaan huolettomalta ja samalla vähän kätkeä siihen pienen sanoman liittyen ylipäänsä meihin. Laitoin äkkiä meilin kiinni tuon lähettämisen jälkeen, ja häivyin kotiin. Vaikka varmasti ihan turhaan, ei K siihen enää mitään vastaa. Ja miksipä vastaisikaan Silti mulle itselle jäi tuosta sellainen riemuvoitto-olo, ja toivon, että K lukee viestin myös sellaisena kuin sen tarkoitin. Iloisena ja huolettomana, sellaisena “elämä jatkuu”-tyylisenä.

Ja vielä, jotten ihan hölmöksi itseäni tekisi, niin tiedänhän minä, että K:n viesti oli vain kohtelias vastaus omaani. Siitä huolimatta en pääse eroon ajatuksesta, ettei sen miehen luonteenpiirteisiin kuulu turha kohteliaisuus.  Ja että ennen nuo sen pistepistepiste tekstit ovat olleet sellaisia vastausta odottavia.Että omiani taas kuvittelen, mutta mitä siitä, jos hetken helpotuksen siitä sain.

 Voi tätä elämää…..