Hitto, että tympäisee, ihan suunnattomasti. Ja juu, ei todellakaan ole tähän tylsistymiseen mitään syytä. Kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Mutta silti kiukuttaa, tympii ja etoo. Tällaisissa tunnetiloissa sitä oikeastaan on ihan terveellistä ollakin sinkku, koska kehenkä muuhunkaan sitä purkaisi nämä raivot, jos ei siihen omaan kultaan, jolla todennäköisimmin ei olisi osaa eikä arpaa näihin fiilareihin . Nyt sitä sentään voi yksistään kiukuta täällä, ja hakata tätä näppistä sormet verillä Tähän olisi muuten ollut ihan mahtava animaatiokin, mutten nyt löydä sitä mistään. Siinä kirjaimellisesti tikku-ukko naputtelee niin, että veri roiskuu.

Jaa-a, enpä tiedä mikä tämän puuskan taas sai aikaan. Varmaan se, että erehdyin taas ajattelemaan K:ta ja tapahtumia viimeksi tavatessamme. Kyllä näyttää vieläkin tunteet kuohahtavan….heh. Mutta, aika tarkkaan on siis 2,5 kk kulunut siitä, kun viimeksi olen miehen tavannut. Lähes neljännesvuosi siis. Pisin aika koskaan. Ja mitä sinä aikana on tapahtunut tunne-elämässäni….olen käynyt todella syvän kuopan pohjalla, jossain vaiheessa luulin, etten selviäisi. Mitä tahansa muuta olisin voinut hyväksyä, mutta saakeli, että kirpaisi se toinen nainen. Toisaalta, se oli se viimeinen naula arkkuun, sen jälkeen olen loistavasti pystynyt vaiheittain etääntymään K:sta. Ja kuten jo aiemmassa postauksessani totesinkin, en oikeastaan enää kaipaa sitä ihmistä yhtään. Hänen ystävyyttään kyllä, mutta en enää sitä valheellista rakkaustarinaa. Valehtelisin, jos väittäisin, etten pidä K:sta lainkaan, tai että vihaan häntä. Päinvastoin, K ihmisenä oli ainutlaatuinen, ja olin etuoikeutettu saadessani edes hetken tuntea sen oikean ihmisen sen kuoren alla. Niin sydämellistä ja kultaista ihmistä saa hakea. Ja niin iloista ja nauravaista. Voi että, niin hauskaa meillä oli joskus yhdessä! Mutta luulen, että olosuhteilla on taipumus kaivertaa ihmisistä esiin myös ne täydelliset normaalin luonnon vastapuolet…..tai ehkäpä näyttää ne todelliset piirteet, mitä ei huumassaan nähnyt, tai joita ei näytetty. Voisin lisätä listaan monta ei niin mairittelevaa adjektiivia….itsesäälissä rypevä, suuret luulot, omaava paskiainen, joka on saanut kaiken aina liian helposti. Jnejne.

Ehkä tässä on nyt taas jokin vaihe menossa, toivottavasti pian ohimenevä. Sillä K on tahtonut tunkeutua ajatuksiini päivittäin, milloin hyvällä milloin pahalla. Ja uniini. Mistä muistuikin mieleeni, että K tapasi aina iltaisin laittaa viestin “Unessa nähdään, kulta”

Loppuun vielä vähän Cherin upeaa lyriikkaa:

“Strong Enough”

I don’t need your sympathy
There’s nothing you can say or do for me
And I don’t want a miracle
You’ll never change for no one I hear your reasons why
Where did you sleep last night?
And was she worth it, was she worth it?