Jotain puuttuu
Jotain minä nyt kaipaan oikein kovasti. En osaa varsinaisesti kohdistaa kaipaustani erityisesti mihinkään tai keneenkään, mutta kovin herkkä on mieli juuri nyt. Tuntuu vain siltä, että minä en elä. Teen kyllä asioita mekaanisesti, arkirutiinit sun muut, mutta jos minun pitäisi eritellä, mitä olen päivän aikana tehnyt, joutuisin tovin miettimään. Vanhasta tottumuksesta kyllä liihotan paikasta toiseen, yritän olla kymmenessä paikassa yhtäaikaa ja hoitaa kaikki päivän velvollisuudet. Silti missään ei oikein tunnu olevan mitään sisältöä, eikä mikään ilahduta liiemmin.
Mä olen ajatellut myös K:ta taas parina päivänä. Tällaisen reaktion sai aikaan vain hänen nimensä näkeminen kuvaruudulla. Mietin tässä, mitä K:lle kuuluu nykyään? Mitä tekee, ja kenen kanssa? Nauttiikohan se elämästään nyt, onkohan sillä viimeinkin hyvä olla? Hymyileekö se vielä sitä mahtavaa hymyään jossain? Miettiikö se ikinä, mitä mulle kuuluu?
Samoja kysymyksiä, joita on pyörittänyt päässään niin miljoona kertaa, ja koskaan niihin ei saa vastausta. Enkä tiedä, onko niistä vastauksista nyt niin väliksikään. Kuitenkin hiukan ottaa pattiin, että se K aina vaan jaksaa putkahdella mun ajatuksiini. Noh, ei tässä mitään itkukohtauksia ole ollut, mutta sitä tuttua haikeutta kai. Ja ehkä nuokin asiat tulevat herkemmin mieleen, kun ei ole ketään muutakaan. Kun rakkauta olisi sydän pullollaan, muttei ketään kenelle sitä jakaa. Tai onhan tuo poika toki, mutta sekin saa pian yliannostuksen äidistään 
Läheisyydenkaipuu on kova, olisi niin mahtavaa, kun olisi joku, jonka syliin käpertyä kun väsyttää. Joku, joka halaisi työpäivän jälkeen. Joku, joka oikeasti välittäisi. Joku, jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut. Sellaista ihmistä minä kaipaan nyt, turvallista ja rakastettavaa. Jossain se ihminen varmaankin lymyää, odottelee sopivaa hetkeä astua elämääni. Mutta minä kun en millään malttaisi enää odottaa 
.
Ai ai.. oli taas niin tuttuja tunnelmia, että kipeää teki lukeakin! Tuo sama fiilis vaivaa muakin ihan luvattoman usein; en oikeastaan elä vaan suoritan rutiinilla. Päivät on täynnä toimintaa, mutta missään ei tunnu olevan kauheasti mielekkyyttä. Varsinkin just nämä satunnaiset kohtaamiset tai vaikkapa vain pelkän nimen näkeminen näytöllä saa aikaan yllättävän suuria mielenliikahduksia. Varmaan se on osittain juuri sitä kun ei ole nyt ketään kohdetta tunteille. Ei ole ketään muutakaan jota voisi ajatella hymy huulilla. Suloinen ja Naapuri olivat pienen hetken sellaisia kohteita (mikä on tietysti lupaavaa jo sinänsä), mutta nekin haihtuu niin nopeasti mielestä, ellei niille altistu päivittäin. Tai edes vaikka viikoittain.
Tsemppiä noihin fiiliksiin, eipä tässä oikein muuta voi sanoa.. Itsellä kun on jotenkin niin sama tunnelma. Olisi niin kiva saada jotain lääkettä tähän!
Kommentti Anis — 30.1.2008 @ 10.05
Naulan kantaan, Anis. Arvasinhan minä jo itsekin, että nuo satunnaiset ilonpilkahdukset, jotka ilmenevät Naapurin tai Suloisen muodossa, ova toki mahtavia, mutta haihtuvat kyllä tosi nopeasti, jos ei jatkuvampaa yhteydenpitoa ole.
Läheisyyslääke…hmm..sillä olisi varmasti valtavat markkinat
Kommentti unessani — 30.1.2008 @ 10.46
Samat on fiilarit mullakin. Puoliksi elossa vaan, jotain minusta on hukassa. Mulla on tunteille kohde (ex-M), mutta en tiedä olenko mä kohde sen tunteille. Kohde on, mutta niin on suuri epävarmuuskin…
Kommentti sade — 30.1.2008 @ 12.37
Läheisyyslääkereseptin tarpeessa minäkin. Miten osaattekin niin hyvin kirjoittaa mun tunteistani
Noh, viimeksi sunnuntaina osasin luottaa siihen, että Joku Tärkeä on jossain ja voi putkahtaa esiin milloin vain. Pitää vaan olla valmiina ja vastaanottavainen. Kyynisyys pois minusta, hus!
Kommentti dolce — 30.1.2008 @ 13.07
ja sama täällä…sitä on ikäänkuin levoton..odottaa jotain tapahtuvaksi ja kuitenkaan ei tapahdu mitään.. pakko pitää vaan lippu korkealla ja toivoa, että olotila menee ohi..Ja onneksi on arkirutiinit, työ ja lapsi ne pitää aina joten kuten pystyssä.
Kommentti roxy71 — 30.1.2008 @ 13.35
Sade, Dolce, ja Roxy, kiitokset kommenteistanne! Tämä on kyllä jollain tavalla ihmeellinen olotila. Sitä ikään kuin leijuu, katselee itseään ulkopuolelta. Että tuossako minä nyt sitten olen, ja menen ja teen….mutta missä on se minun sieluni?
Minullakin on koko ajan se odottava tunne. Senkin jaksaisi paremmin, kun tietäisi VARMASTI, että jotain tapahtuu piakkoin. Ja, että se jokin on vielä jotain oikein, oikein mukavaa!
Kommentti unessani — 30.1.2008 @ 14.29
Ja äsken tuli sydärit, kun K:n nimi putkahti tuonne sähköpostiin saapuneiden kansioon. Mutta blääh, sehän vaan vastasi sille mun kolleegalle siihen eiliseen viestiin. Lakkaisivat nyt kiusaamasta minua, ja ottaisivat nimeni pois jakelusta. Prkl!!!
Kommentti unessani — 30.1.2008 @ 14.49
Eipä tässä kauheasti sanottavaa. Kaikki olellinen on tuossa edellä sanottu. Samoissa fiiliksissä eletään ja samojen kysymysten kanssa painitaan. Mulla tosin ei ole sitä odottavaa oloa vielä. Kuljen lähinnä usvassa, kuka minua sieltä muka näkisi?? En siis ole tuossa odotus vaiheessa vielä. Mutta mahtavaa, että sä olet. Kevät tulee hormoonit hyrrää… Kuka tietää mitä tapahtuu. Jännityksellä odotan sun puolesta.
Kommentti voimissain — 30.1.2008 @ 14.53
Ai saakeli! Tuollaisia sähköpostisätkyjä ei ole kiva saada ihan turhan takia. Se vaan nostattaa sellaista turhautunutta raivoa
Kommentti Anis — 30.1.2008 @ 15.20
Kuulostaa niiiiiiin tutuilta sun tunnelmat. Välillä taas unohtaa asian kun on paljon tekemistä, mutta sitten se läheisyyden kaipuu sieltä hiipii ja valtaa koko mielen, ihan pohjukkaan asti. Ei jaksaisi enää odottaa…
Kommentti EroTessa — 31.1.2008 @ 17.06
Heippa EroTessa! Kommenttisi oli jäänyt tuonne arvioitaviin, niin että huomasin ihan sattumalta
Sepä se, tuo läheisyydenkaipuu on kyllä kamala, kun se oikein iskee päälle. Ja lääkkeeksi kun ei riitä kuka tahansa. Pitäisi olla se joku! Jaksellaan!
Kommentti unessani — 31.1.2008 @ 18.58