Hopeinen

Jotain minä nyt kaipaan oikein kovasti. En osaa varsinaisesti kohdistaa kaipaustani erityisesti mihinkään tai keneenkään, mutta kovin herkkä on mieli juuri nyt. Tuntuu vain siltä, että minä en elä. Teen kyllä asioita mekaanisesti, arkirutiinit sun muut, mutta jos minun pitäisi eritellä, mitä olen päivän aikana tehnyt, joutuisin tovin miettimään. Vanhasta tottumuksesta kyllä liihotan paikasta toiseen, yritän olla kymmenessä paikassa yhtäaikaa ja hoitaa kaikki päivän velvollisuudet. Silti missään ei oikein tunnu olevan mitään sisältöä, eikä mikään ilahduta liiemmin.

Mä olen ajatellut myös K:ta taas parina päivänä. Tällaisen reaktion sai aikaan vain hänen nimensä näkeminen kuvaruudulla. Mietin tässä, mitä K:lle kuuluu nykyään? Mitä tekee, ja kenen kanssa? Nauttiikohan se elämästään nyt, onkohan sillä viimeinkin hyvä olla? Hymyileekö se vielä sitä mahtavaa hymyään jossain? Miettiikö se ikinä, mitä mulle kuuluu?

Samoja kysymyksiä, joita on pyörittänyt päässään niin miljoona kertaa, ja koskaan niihin ei saa vastausta. Enkä tiedä, onko niistä vastauksista nyt niin väliksikään. Kuitenkin hiukan ottaa pattiin, että se K aina vaan jaksaa putkahdella mun ajatuksiini. Noh, ei tässä mitään itkukohtauksia ole ollut, mutta sitä tuttua haikeutta kai. Ja ehkä nuokin asiat tulevat herkemmin mieleen, kun ei ole ketään muutakaan. Kun rakkauta olisi sydän pullollaan, muttei ketään kenelle sitä jakaa. Tai onhan tuo poika toki, mutta sekin saa pian yliannostuksen äidistään

Läheisyydenkaipuu on kova, olisi niin mahtavaa, kun olisi joku, jonka syliin käpertyä kun väsyttää. Joku, joka halaisi työpäivän jälkeen. Joku, joka oikeasti välittäisi. Joku, jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut. Sellaista ihmistä minä kaipaan nyt, turvallista ja rakastettavaa. Jossain se ihminen varmaankin lymyää, odottelee sopivaa hetkeä astua elämääni. Mutta minä kun en millään malttaisi enää odottaa .