Hopeinen

Blaah. Tavallisen tylsä sunnuntai. Mä olen aina vihannut sunnuntai-päiviä, eikä tämä ikisyksyinen ilma ainakaan millään tavalla tee tästä päivästä parempaa. Tuo ulkona vallitseva keli saa minut kihisemään raivosta, ja pahinta on, ettei ole mitään konkreettista kohdetta, jota voisi osoittaa syyttävällä sormella.

Tulin juuri lenkiltä. Koko polku oli peittynyt valtavien mutalammikoiden alle, ja se osa  polusta, joka ei ollut veden alla, oli sellaista puolihileistä mössöä. Taivaalta tuli vuoroin jäätävää vettä, vuoroin tiskirättejä. Koko maisema oli niin lohduton ja surullinen, varsinkin kun vertaan parin päivän takaiseen lenkkiin samaisessa paikassa, jolloin koko metsä oli ihanan lumen peitossa. Tunnelma oli niin rauhoittava ja maisema niin kaunis, että mieli kirkastui aivan väkisin. Toista oli tänään. No, se siitä. Kai nuo epämääräisen vetiset kelit oikein korostuvat näiden nelijalkaisten karvakuonojen omistajille. Ainakin minulle. Hyvästi taas siisti koti, ja hiekattomat lattiat…..

*******

Tänään on taas ollut hiukan yksinäinen ja melankolisuuteen taipuvainen päivä. Ja ajatus on taas lennellyt kukasta kukkaan. K on ajatuksissa vilahdellut säännönmukaisesti, mutta kyllä jo niin kaukaisena ja etäisenä hahmona, etten oikein enää saa niistä ajatuksista kiinni. Kai minä sitä kaipaan sydämeni sopukoissa, ja kyllä, totta helvetissä mä haluasin tavata sen, ja vaihtaa kuulumisia. Mutta aika ei ole kypsä vielä. Ehkä sitten joskus…. Sinänsä vahvasti uskon siihen, ettei K:sta koskaan tule minulle sellaista “nobodya”. Sen elämä ja kuulumiset tulee varmaan aina kiinnostamaan mua jossain mittakaavassa. Miten se ilmenee, en tiedä. Ehkä vaan häivähdyksenä ajatuksissa, jotka unohtaa saman tien. Mietin tässä vieläkin, että menisinkö sittenkin tuohon palaveriin. Mutta ei, en mä halua tavata K:ta vielä. Enkä varsinkaan tilanteessa, jossa ei ole pienintäkään mahdollisuutta mihinkään henkilökohtaiseen ajatustenvaihtoon. Joten puren hammasta, ja jätän menemättä.

****

Suloinen on käväissyt edelleen silloin tällöin mielessä. Huomennahan taas hänet tapaan, ja voin sitten tutkiskella, vieläkö sen ihmisen läsnäolo vaikuttaa yhtä positiivisesti mielialaani, kuin perjantainakin. Toivottavasti olisi niin. Se tunne perjantaina oli aivan mahtava. Sellaista pientä hapuilua, ehkä pientä epäuskoa omiin fiiliksiin. Tiedättehän, sitä ajattelee että “en mä voi näin tuntea, munhan kuuluu edelleen ikävöidä K:ta!”. Silti se K:n sumuinen kuva vaan lipuu kauemmas ja kauemmas, ja alaa valtaa täysin toisenlaiset kasvot. Mä jopa ajattelin mielessäni, että miltähän tuntuisi suudella Suloista. Eikä se ajatus tuntunut yhtään hassummalta