Hopeinen

Hitto, mua naurattaa jo itteänikin. Mä kattelin tänään töissä itteäni peilistä ja kysyin itsekseni, että olenko mä oikeasti sekomassa, vaiko vaan näin saamarin epätoivoinen tässä yksinäisyydessäni. No mistäs moinen sitten johtui?

Toiseen toimipisteeseemme muutti tänään uusi asiakkuus, ja olin kouluttamassa keskiviikkona henkilökuntaa uuden järjestelmän käyttöön. Paikan pomona on verrattain hauska tyyppi, jota en oikeastaan tunne, mutta jonka kanssa on jonkun verran jutusteltu erilaisissa firman bileissä. Ei mikään sellainen jalat alta- tyyppi, mutta tavattoman suloinen ja hmm…..jollain tavalla hirmuisen inhimillinen mies. Ja heräsinpä tuossa vuosi takaperin saman peiton alta tuon miehen vierestä, tosin visusti toppahousut jalassa Oltiin jälleen oltu yrityksemme esimiehille pari kertaa vuodessa järjestettävässä suunnittelutapahtumassa , johon sitten aina kuuluu illanviettoakin sopivassa suhteessa. Olin koko illan pakoillut erästä toista kolleegaa, joka yritti pitkin iltaa iskeä minua. No tämä jahtaaja sitten sammahti minun sänkyyni siellä lomakylän mökissä, jossa illan jatkotkin vietettiin. Niinpä päädyin tämän Suloisen viereen, koska en todellakaan halunnut mennä omaan petiin jahtaajan viereen, ja pelätä koko ajan sen heräävän, ja ties mitä sitten…. Mutta se siitä, eli siis mitään romanttista tai dramaattista ei tuohon iltaan sisältynyt Suloisen osalta, kunhan oli “turvanani” hetken aikaa.

Tänään sitten vietin päivän tuolla toimipaikassa, ja tietenkin tuon Suloisen seurassa, tämän yhteisen projektin kimpussa. Ja arvatkaa mitä? Mulla ei ole aikoihin irronnut sellaisia nauruja kuin tänään sen kanssa. Ulvoin siellä vedet silmissä, se oli ihan uskomatonta. Nauru varmaan vapautti jotain endorfiinia vähän liikaakin, koska jotenkin jäin jumiin tuohon Suloiseen. En olisi malttanut lähteä millään kotiin, ja kotimatkalla harmittelin, kun sattui viikonloppu pahaan saumaan…. Siis oikeasti musta tuntui, kuin mä olisin ihastunut!!! Tosin mä ihastun valtavan helposti tuollaisiin valloittaviin persooniin, ja tämäkin nyt saattaa olla sellaista epätoivon tuomaa luuloa, ja karisee taas, kun arki omassa työpaikassa koittaa. Mutta ihan mieletön tunne! Sellainen hienoinen jännitys, ja ajatukset, jotka palaa koko ajan takaisin Suloiseen. Eihän näin voi käydä? Että tää on nyt jotain tyhjän aukon täyttämistä? Oli niin tai näin, niin ihan MAHTAVAA huomata, että tällaisia tuntemuksiakin vielä löytyy. Loppukoon maanantaina, mutta mä aion nauttia tästä jännittävästä tunteesta tämän viikonlopun! (sunnuntaina varmaan jo kirjottelen jotain ihan muuta )

Arvatkaa mitä mietin? Mietin, ja toivon, ettei tää mies olis varattu…..ja että olispa jo maanantai!! Very very huolestuttavaa

EDIT: Vielä piti mainita, että minähn se juuri kirjoittelin tuonne Aniksen blogiin, kuinka tasapainoisia ja vahvoja me kovia kokeneet naiset olemme Tosi tasapainoiseltahan tää vaikuttaakin……heh…