Raivostuttaa niin helvetisti (24 kommenttia)
Näemmä sai taas toissapäiväinen viesti lapsen isälle hanat aukeamaan. Sellaista paskaa sieltä on taas ropissut niskaan, että oksat pois. Ei niinkuin jaksais enää tätä. Pieniä otteita viime päivien tekstareista:
“Tää on vaan mun arkea nykyään, koko ajan vaan tätä. Miks miks miks. Mutta eihän millään sun teoilla ja niiden seurauksilla oo sulle välii”
“Pelkään taas soittaa sulle. Pelkään sun reaktioita. Mut ei mitkään mun sanomiset, teot tai muuta asiat oo mitään auttanu. En oo tehny niitä asioita vaan ollakseni kaveri. Ehkä sekin olis pitäny vääntää sulle rautalangasta. Kanna se vastuu minkä oot luvannu kantaa. Mä haluan sen mikä mulle kuuluu, eli oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Mutta sä et siihen pysty. Siivoa omat sotkus, äläkä jätä muita siihen rämpimään. Et kysellyt mun mielipidettä sillon, ku päätit pettää ja rikkoa meidän perheen, ja siten vaikuttaa muhun ja poikaan. Sä et välitä muista kuin itsestäs.”
Huoh! Tota samaa mä olen lukenut ja kuullut pian 3 vuoden ajan. Välillä on pidempiä jaksoja, ettei kuulu mitään. Joskus ollaan jopa ihan oltu väleissä ja tekemisissä. Kunnes taas tulee joku asia joka laukaisee kaiken. Vittu! Ollaan keskusteltu, olen kertonut mitä kävi ja kenen kanssa ja miksi, niin hyvin kuin olen taitanut kertoa. Ei kaikkeen edes ole yksinkertaista selitystä. Kuitenkin olen eksäni mielestä hänelle velkaa tilinteon siitä, “kenen kanssa olen käynyt itseäni panettamassa ja kuinka monta kertaa”. Sillä kuulemma kuitattaisiin koko homma, sen jälkeen hän voisi jatkaa elämäänsä. Sen jälkeen hän pääsisi henkisesti tasapainoon, ja voisi taas ottaa pojan viikonloppuisin luokseen. Siis oikeesti!!!! Kuinka monta kertaa ne asiat pitäis selittää sille??? Sitten kun yritän kertoa rehellisesti asioista, siinä sinisilmäisessä toivossa, että vihdoin saisin rauhan tuosta miehestä, saan kuulla valehtelevani. Kun sitten kysyn keskustelun oikeaa tarkoitusta, jos hänellä ei ole aikomustakaan uskoa sanaakaan, hän vain jatkaa syyttelyä. “Katso peiliin ja kysy sitten, miksen usko sua”. No miks helvetissä mun sitten pitää sille enää edes kertoa mitään? Taidan olla hiukan tyhmä. Mutta tuon pojan takia olen yrittänyt saada edes jonkinlaiset välit pidettyä. Ihan hullua, kauanko tätä voi jatkua??? Tää ahdistaa mua taas niin paljon, ja toi syyttely, mitä ei edes esiinny noissa viestinpätkissä tuossa yllä, on ihan painajaista. Ja sitä sama tää ex hokee myös pojalle tilaisuuden tullen. Luulen, että se on ainoa ihminen, joka voi saada mut näin raivoihini. En yhtään epäile, etteikö sillä olisi vaikeaa. Mutta eikö jo kolmen vuoden jälkeen pitäisi pystyä jatkamaan elämäänsä? Tuntuu kuin mies olis vaan jämähtänyt paikoilleen, eikä oikeastaan halua edes päästä yli koko tapahtumasta. Vaikka toista väittääkin.
Ikävää, että ainoa mihinkään syytön tässä painajaisessa on tuo lapsi tuossa. Ja hän on joutunut inhottavaan välikäteen. Ja siitähän isä myös syyllistää minua. Koska “minä en halua selvittää asioita, hän ei pysty jatkamaan elämäänsä, eikä näinollen tapaamaan poikaansa säännöllisesti”. Kuinka helvetin monta kertaa ne pitää selvittää? Lopun ikäänikö mä annan sille raportin kerran vuodessa? Ei helvetti!!!! Se ihminen tarvitsisi ihan oikeasti tukea ja terapiaa, mutta minä en voi sitä sille sanoa. Jos hienovaraisesti vihjaan, olen itse hullu ja narsisti ja mitä lie. Olipa miehen pomokin tässä pari kuukautta takaperin sanonut, että “eikö nyt olis jo aika tehdä asioille jotain vihdoinkin”. Niinpä.
Mulla on tuo mies varmaan ikäni ristinäni. Sinänsä olen hullussa käänteisessä asemassa, että tiedän sen kaipaavan mua hirveästi. Mutta se on eron jälkeisillä teoillaan ja puheillaan tappanut viimeisetkin tunteenrippeet minussa. Jos poikaa ei olisi, en kyllä haluaisi mitään kontaktia tuon miehen suunnalta enää ikinä.
Pää hajoo!
