Matalalentoa
Johtuneeko tuo väsymyksestä, vai mistä, mutta tänään on kieltämättä taas hiukan alavireinen mieli. Aina, kun näitä päiviä on, niin tuntuu, että ihan joka ikinen maailman murhe kaatuu omaan niskaan. Päässä pyörii vakiona nämä raha-asiat, sitten tuo exän idioottimainen käyttäytyminen ja jostain syystä myös K kummittelee. Aamulla töihin ajellessa piti oikein ääneen sanoa, että “vitsi mulla on ikävä just nyt”. Rahapuolta yritän nyt saadaa hallintaan vaan tiukalla säästökuurilla, onneksi tuo uusi auto vie tosi vähän polttoainetta, ja käy vielä dieselillä, niin hiukan edukkaammaksi tulee tuo autoilu. Ehdin minä jo miettiä sitäkin, josko luopuisin koko autosta. Mutta sitten mut todennäköisesti löytäisi lataamosta. Harrastaminen on mahdotonta ilman autoa, ja harrastus on minulle sellainen henkireikä ollut, etten kyllä selviäisi enää ilman sitä ja sen tuomaa mielenvirkistystä. Exän suhteen onkin sitten kinkkisempää… Olen nyt parina päivänä yrittänyt aktiivisesti tavoitella miestä, muttei tunnu juttelu nyt kiinnostavan. Niinpä laitoin viestin, jossa kysyin suoraan, että mitä hän nyt aikoo tehdä asioille noiden tapaamisten suhteen. Ja kerroin myös, että jos en saa häneltä ehdotusta, varaan sitten yksin ajan tuonne lastenvalvojalle. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Ainakin nyt vielä kerran yritän sovinnolla tämän hoitaa, jos ei onnistu, niin vika ei ainakaan sitten ole tässä päässä.
Huomaan vaan itse, että alan olla tosi tosi väsynyt. Ja huomaan, että tuo poikakin on välillä tosi tympääntynyt minuun, mikä kai lienee selvää, kun toisiamme tuijotellaan joka ikinen päivä. Poika kulkee mukana myös harrastuksissa, ihan vaan siksi, että musta on kohtuutonta jättää poikaa niin pitkäksi aikaa kotiin yksin. Ja hyvin se on toiminutkin, ja lapsi kyllä viihtyy porukassa. Mutta kaikesta huolimatta…..mä luulen, että me molemmat tarvittaisiin hetken paussi toisistamme, niin kamalaa kuin tämä onkin äitinä ääneen sanoa. Mutta nyt täytyy tunnustaa, että äiti on tosi väsynyt. Toinen juttu tietenkin, mikä hiukan kaivelee, on se, ettei tuo ex lupauksistaan huolimatta osallistu poikansa harrastusten maksamiseen mitenkään, saati, että kuskaisi poikaa sinne. Vaikka senkin lupasi tehdä, eikä niin kovin kauan sitten. No, ehkäpä tämäkin asia selviää kunhan saadaan viimein nämä tapaamis- sun muut kuviot viimein kuntoon ja virallisesti vahvistettua.
Sitten vielä K….. Luulenpa, että kipuilen tässä vielä sellaisia viimeisiä epätoivoisia pyristyksiä, kunnes pikkuhiljaa alan vapautumaan tästä suruharsosta. Mutta on mulla sitä ikävä. Joka päivä mä mietin, mitä sille kuuluu ja kuinka sillä menee. Mietin, että ajatteleeko se mua koskaan. Muisteleeko se ikinä “meitä”, ja tuleeko sillekin sellainen hölmö hymy kasvoille, kun unohtuu johonkin mukavaan muistoon? Mietin, että olinko sille koskaan niin tärkeä, kuin luulin olleeni. Olinko tosiaan niin spesiaali, kuin mitä hän kerran sanoi. Mietin myös, miten mahtavalta tuntuisi tavata K, vaikka tiedänhän minä, että se olisi vaan itseni pettämistä, kiusaamista ja maahan polkemista. Olen kuitenkin jo noussut montusta ainakin puoliväliin. En kai nyt ehdoin tahdoin halua sinne takaisin, kun todennäköisesti uppoaisin vielä pari metriä syvemmälle. Todettava silti on, että mulla on niin hemmetin ikävä sitä ihmistä. Nimenomaan sitä ihmistä just nyt. Tällä hetkellä mä en kaipaa niitä menneitä aikoja. Vaan sitä Ihmistä isolla Iillä. Sen hymyä, ja tuikkivia silmiä. Vaikka ei kai se minulle enää hymyilisi, ainakaan sitä valloittavaa, upeaa hymyä, joka aikanaan valaisi pimeimmänkin päivän.
Tämä on juuri niitä hetkiä, jolloin aikaisemmin olisin todennäköisimmin lähestynyt K:ta jollain keinolla, jollain huonolla tekosyyllä. Paljon on kuitenkin vettä virrannut siitä, kun se vielä oli mahdollista. Monen monta askelta olen edennyt surussani niiden aikojen jälkeen. Nyt tiedän kuitenkin, että huomenna on jälleen paremmin, ja suren ihan itsekseni vaan.
Autosta luopumista olen minäkin joskus harkinnut. Autottomana todennäköisesti säästäisi rahaa, mutta muuten elämä muuttuisikin mahdottomaksi.
Toivottavasti saatte sovinnolla hoidettua lasta koskeavat asiat ex:n kanssa. Tiedän tasan mitä tarkoitat tuolla äidin väsymyksellä. Lapsellekin tekisi välillä hyvää tuulettua muualla kuin äidin helmoissa. Meillä sama tilanne. Ollaan tuijoteltu tyttären kanssa toisiamme yhdeksän vuotta. Kouluterveydenhoitaja kerran ilmaisikin asian niin, että meillä on “symbioottinen suhde”.
Vielä tulee päivä jolloin voit tavata K:n vailla ikävää ja tuskaa. Jäljelle jää vain jonkinlainen haikeus ja muistot. Ehkäpä tuolla suhteella oli joku tarkoitus ja se selviää sinulle vielä.
Kommentti sysky — 8.1.2008 @ 13.55
Kurjan kuuloinen fiilis, kaikki murheet samaan aikaan..
Älä ihmeessä tosiaan luovu autostasi, jos vain suinkin saat sen pidettyä. Kuten itsekin totesit, se mahdollistaa sulle kuitenkin niin monta hyvää asiaa, että se tavallaan maksaa ikäänkuin itseään sillä takaisin. Tietty jos rahat on äärimmäisen tiukilla, niin luopumisiakin on tietysti tehtävä.
Ja tuon eksän suhteen teit mielestäni ihan oikein. Ellei sieltä suunnasta ala homma pelittämään, kyllä on enemmän kuin perusteltua varata vaikka sitten yksin aika sinne lastenvalvojalle.
Sulla on nyt tosiaan niin monta murhetta tuossa päällekkäin, ettei kyllä ihmekään että olet väsynyt. Ja tuossa tilanteessa nousee helposti pintaan juuri ne ajatukset ja kaipuut K:ta / X:ä tai kenellä nyt ketäkin kohtaan. Silloin alkaa nimenomaan kaivata sitä ihmistä lähelleen. Ymmärrän kyllä täysin tuon fiiliksesi. Koko tuo K:ta koskeva kappaleesi oli taas jotenkin niin kipeän tuttua tekstiä, ihan kuin omasta suustani. Viimeisiä räpiköintejä.. Voi että, melkein alkoi ihan itkettämään taas kun luin tuon koko juttusi!
Koitahan jaksella - ja täällä ollaan, jos alkaa ihan seinät kaatumaan päälle..
Kommentti Anis — 8.1.2008 @ 14.40
Toivottavasti saat pian nuo lapsenhuoltoasiat järkkään. Yleensä asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Sinä ansaitset ja tarvitset tukea, lepoa ja vähän omaa aikaa. Ei ihme että väsyttää jos joutuu yksin olemaan vastuussa kaikesta!
Usko pois, jonain päivänä K:n miettiminen ei tuota enää tuskaa, vaan herättää vain pientä haikeutta. Siihen asti, tiukkana vaan!
Kommentti Sade — 8.1.2008 @ 14.40
Kiitoksia ihanista kannustavista kommenteista. Tämäkin kivikasvo täällä joutuu nyt vaan nieleskelemään kyyneleitä, on jotenkin niin paska fiilis.
Anis: Sä olet niin oikeassa, kyllä tää olis jotenkin paljon helpompaa, kun olis sellainen rakas olkapää, jota vasten itkeä joskus. Kun edes kerran vois vaan heittäytyä, ja jättää vastuut toiselle. Edes hetkeksi.
Sade: Tuo on mun yksi lempilausahduksistani, että asioilla on taipumus järjestyä. Niinhän ne tekee, ja edelleenkään kukaan ei ole kuollut. Tää on tällainen tilapäinen notkahdus…ja johtuu varmaan myös siitä paljon puhutusta unelmattomuudesta. Kun ei oikein ole mitään, mitä odottaa. Ihan harmaata vaan.
Kommentti unessani — 8.1.2008 @ 14.45
Noi rahahässäkät on enemmän kuin tuttuja juttuja. Samoin kuin nuo kipuilut ja räpiköinnit… Niinhän se menee, että stressaavat asiat kasaantuvat helposti, tulee ns. lumipalloefekti. Kun yhtä asiaa stressaa, alkaa seuraava raastaa jne. Mutta yleensä asiat myös alkavat järjestyä samankaltaisesti. Toivottavasti saat pian nuo raha- ja lapsiasiat selviksi… sitten voi/jaksaa taas tsempata siinä räpiköinnissäkin. Mutta hyvä että monttua on enää puolet jäljellä…
Voimia ja jaksuja!
Kommentti sirenita — 8.1.2008 @ 14.50
Munkin tekee melkein pahaa kun luen tätä, kovasti haluaisi auttaa mutta en nyt tiedä miten.
Väsyneenä kaikki pienetkin ongelmat tuntuvat niin suurilta ja pienikin ikävä muuttuu niin isoksi.
Mun silmissä olet kuitenkin tosi vahva ja onneksi pystyt kirjoittamaan kaikesta täällä! Oih, kuinka toivonkaan että pystyisit jättämään K:n miettimisen.Se herra ei kyllä ansaitse sun kaipuutas.
Lapsen isänkin suhteen teet kyllä ihan oikein. Kuinka avoimesti olet muuten keskustellut asioista hänen kanssaan? Tietääkö hän kuinka väsynyt olet?
tsemppiätsemppiätsemppiä!!
Kommentti jojo — 8.1.2008 @ 15.16
Kiitos myös Jojolle ja Sirenitalle
Voi v*ttu, että palaa päreet ton exän kanssa….se laitto just kyllä nyt niin paskamaisen viestin, että sopii kyllä tähän päivään ku nenä päähän. Pitää ottaa vähän happea, ja vastata sitten, että säilyy asiallinen linja.
Kommentti unessani — 8.1.2008 @ 15.20
Syksy, sä olitkin jäänyt taas tuonne arvioitaviin kommentteihin jumiin, kun oli tuo painovirhepaholainen sun “nimessä”.
Toisella on aina hätä, että mulle on sattunut jotain,jos en minuutilleen silloin ole kotona, kuin olen sanonut.
Mulle on kanssa puhuttu tuosta symbioottisuudesta lapsen kanssa. Ja musta tuntuu, että mitä isommaksi poika kasvaa, sitä enemmän on minussa kiinni. Ja kai se on ihan ymmärrettävääkin, olenhan mä tavallaan ainoa aikuinen sen lapsen elämässä nyt.
Mutta jos nyt näin karrikoiden sanoo, niin enemmän sitä nyt täytyy raportoida menemisiä ja tulemisia, kuin parisuhteessa aikanaan
Kommentti unessani — 8.1.2008 @ 15.39
Onko poika jo sen ikäinen, että on omia harrastuksia, kerhoa tms? Nythän olisi hyvä aika vuoden alussa aloittaa uutta, jos ikä on siis sopiva. Entä onko mummolaa tai muuta sukulaista, missä poika voisi välillä kyläillä? Vähän vaihtelua teille molemmille ja kaikenhan voi tehdä niin ettei lapsi tunne oloaan hylätyksi.
Kommentti Sade — 8.1.2008 @ 15.46
Poika on jo 10 v. Harrastuksia löytyy parina iltana viikossa, mutta sellaisia, että äidin täytyy toimia kuskina
Toinen mummo on suht lähellä, mutta ongelmana on se, ettei poika halua mennä sinne. Se on muutoinkin aina ollut sellainen, että ennemmin raahaa kaverinsakin meille, kuin menee itse jonkun luokse kylään. Varsinkaan yökylään, uni kun ei kuulemma tule kuin kotona.
Ja osaa poika vetää niistä naruistakin. Joskus, kun on ollut “pakko” viedä poika hoitoon mummolle, niin kattoo surkeesti ja kysyy “et mikset sä äiti halua olla mun kanssa”.
Kommentti unessani — 8.1.2008 @ 16.40
Jaksamisia toivottelen.
Olisi kyllä hyvä, jos saisit pojan tottumaan yökyläilyyn, niin saisitte tosiaan joskus lomaa toisistanne.
Kommentti dolce — 8.1.2008 @ 20.51
Heh, niinpä tosiaan oli painovirhepaholainen sattunut.
Näin se on, että kun pääasiassa yksin on vastuussa lapsesta, niin lapsikin tukeutuu pelkästään äitiin. Meillä sama tilanne yökyläilyn suhteen. Joskus jopa olen yöllä joutunut hakemaan pois kaverilta kesken kaiken. Harvakseltaan kyllä kyläileekin juuri siitä syystä. Ja mummoista meilläkään ei ole apua. Toinen ei koskaan ole hoitanut ja toinen asuu niin kaukana, että harvakseltaan siellä voi käydä, eikä luottamussuhde sielläkään ole syntynyt. Melkein pakosta sinne on lapsi joskus jätettäva, kun ei ole muuta mahdollisuutta. Olen ottanut sen linjan, että aikansa kutakin ja koko ajan kun lapsi kasvaa ja alkaa kaverit ja harrastukset tulla tärkeämmäksi, niin minullekin jää enemmän aikaa itselleni.
Mitenhän saisit ex-miehesi ymmärtämään lapsen parhaan ja unohtamaan katkeruutensa. Siihen on vaikea kyllä keksiä ratkaisua. Ehkäpä lastenvalvoja ja muut ammatti-ihmiset saisivat järkeä miehen päähän. Meillä ei tämäkään ole mahdollista, kun mies on ihan tuuliajolla itse eikä paluuta ole.
Kommentti syksy — 9.1.2008 @ 8.39
Thanks for sharing
Kommentti Doodee — 3.2.2008 @ 0.00