Tammikuu 8, 2008 at 21.15 · Filed under Yleinen
Tämä minun pieni ihmismieleni on kummallinen. Kun oikein ahdistaa ja masentaa, niin se pyrkii aktiivisesti etsimään positiivisia piirteitä asioista ja tulkitsemaan piilotettuja sanomia erilaisista viesteistä. Kuten eräästä tämänpäiväisestäkin….
Kerroin aiemmassa postauksessani, että ensi viikolla olisi luvassa palaveri, jonka kokoonpanoon siis myös K kuuluu. Ja kuten moni kommenteissaankin totesi, ja minkä tiedän itsekin, minä en ole valmis tuohon kohtaamiseen. En millään, varsinkaan kun tämä alkanut viikko on ollut tällaista matalavireistä kaikin puolin. Ja johon on myös kuulunut ikävä, varsin suuressa mittakaavassa viime aikojen muihin tunnelmiin verrattuna.
Laitoin siis viestin palaveriryhmälle, jossa ilmoitin näin:
“Moikat kaikille!
Näyttää huolestuttavasti siltä, etten pääse osallistumaan ensi viikon palaveriin. Agendalla ei kuitenkaan näytä olevan mitään sellaista, että mun paikallaoloani välttämättä tarvittaisiin. Joten koittakaahan pärjäillä! “
Kukaan ei kommentoinut tuohon mitään. Paitsi K. Vaikkei viesti edes sisältänyt yhtään kysymystä 
. Lyhyesti ja ytimekkäästi näin:
“Moi
Yritetään……..
K*** “
Minähän heti tulkitsin tuon niin, että sitä harmitti, kun en tulekaan koko palaveriin…..vaikka tuskin niin onkaan. No, en silti malttanut mieltäni, vaan laitoin vielä seuraavanlaisen viestin:
“Hei, eihän kukaan oo korvaamaton! Sitä paitsi T hoitaa jo teidän asioita ihan suvereenisti itsekin, joten lienee aika mun väistyä takavasemmalle.
No hard feelings!”
Yritin saada tuon viestin kuulostamaan huolettomalta ja samalla vähän kätkeä siihen pienen sanoman liittyen ylipäänsä meihin. Laitoin äkkiä meilin kiinni tuon lähettämisen jälkeen, ja häivyin kotiin. Vaikka varmasti ihan turhaan, ei K siihen enää mitään vastaa. Ja miksipä vastaisikaan 
Silti mulle itselle jäi tuosta sellainen riemuvoitto-olo, ja toivon, että K lukee viestin myös sellaisena kuin sen tarkoitin. Iloisena ja huolettomana, sellaisena “elämä jatkuu”-tyylisenä.
Ja vielä, jotten ihan hölmöksi itseäni tekisi, niin tiedänhän minä, että K:n viesti oli vain kohtelias vastaus omaani. Siitä huolimatta en pääse eroon ajatuksesta, ettei sen miehen luonteenpiirteisiin kuulu turha kohteliaisuus. Ja että ennen nuo sen pistepistepiste tekstit ovat olleet sellaisia vastausta odottavia.Että omiani taas kuvittelen, mutta mitä siitä, jos hetken helpotuksen siitä sain.
Voi tätä elämää…..
Tammikuu 8, 2008 at 13.27 · Filed under K, Yleinen
Johtuneeko tuo väsymyksestä, vai mistä, mutta tänään on kieltämättä taas hiukan alavireinen mieli. Aina, kun näitä päiviä on, niin tuntuu, että ihan joka ikinen maailman murhe kaatuu omaan niskaan. Päässä pyörii vakiona nämä raha-asiat, sitten tuo exän idioottimainen käyttäytyminen ja jostain syystä myös K kummittelee. Aamulla töihin ajellessa piti oikein ääneen sanoa, että “vitsi mulla on ikävä just nyt”. Rahapuolta yritän nyt saadaa hallintaan vaan tiukalla säästökuurilla, onneksi tuo uusi auto vie tosi vähän polttoainetta, ja käy vielä dieselillä, niin hiukan edukkaammaksi tulee tuo autoilu. Ehdin minä jo miettiä sitäkin, josko luopuisin koko autosta. Mutta sitten mut todennäköisesti löytäisi lataamosta. Harrastaminen on mahdotonta ilman autoa, ja harrastus on minulle sellainen henkireikä ollut, etten kyllä selviäisi enää ilman sitä ja sen tuomaa mielenvirkistystä. Exän suhteen onkin sitten kinkkisempää… Olen nyt parina päivänä yrittänyt aktiivisesti tavoitella miestä, muttei tunnu juttelu nyt kiinnostavan. Niinpä laitoin viestin, jossa kysyin suoraan, että mitä hän nyt aikoo tehdä asioille noiden tapaamisten suhteen. Ja kerroin myös, että jos en saa häneltä ehdotusta, varaan sitten yksin ajan tuonne lastenvalvojalle. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Ainakin nyt vielä kerran yritän sovinnolla tämän hoitaa, jos ei onnistu, niin vika ei ainakaan sitten ole tässä päässä.
Huomaan vaan itse, että alan olla tosi tosi väsynyt. Ja huomaan, että tuo poikakin on välillä tosi tympääntynyt minuun, mikä kai lienee selvää, kun toisiamme tuijotellaan joka ikinen päivä. Poika kulkee mukana myös harrastuksissa, ihan vaan siksi, että musta on kohtuutonta jättää poikaa niin pitkäksi aikaa kotiin yksin. Ja hyvin se on toiminutkin, ja lapsi kyllä viihtyy porukassa. Mutta kaikesta huolimatta…..mä luulen, että me molemmat tarvittaisiin hetken paussi toisistamme, niin kamalaa kuin tämä onkin äitinä ääneen sanoa. Mutta nyt täytyy tunnustaa, että äiti on tosi väsynyt. Toinen juttu tietenkin, mikä hiukan kaivelee, on se, ettei tuo ex lupauksistaan huolimatta osallistu poikansa harrastusten maksamiseen mitenkään, saati, että kuskaisi poikaa sinne. Vaikka senkin lupasi tehdä, eikä niin kovin kauan sitten. No, ehkäpä tämäkin asia selviää kunhan saadaan viimein nämä tapaamis- sun muut kuviot viimein kuntoon ja virallisesti vahvistettua.
Sitten vielä K….. Luulenpa, että kipuilen tässä vielä sellaisia viimeisiä epätoivoisia pyristyksiä, kunnes pikkuhiljaa alan vapautumaan tästä suruharsosta. Mutta on mulla sitä ikävä. Joka päivä mä mietin, mitä sille kuuluu ja kuinka sillä menee. Mietin, että ajatteleeko se mua koskaan. Muisteleeko se ikinä “meitä”, ja tuleeko sillekin sellainen hölmö hymy kasvoille, kun unohtuu johonkin mukavaan muistoon? Mietin, että olinko sille koskaan niin tärkeä, kuin luulin olleeni. Olinko tosiaan niin spesiaali, kuin mitä hän kerran sanoi. Mietin myös, miten mahtavalta tuntuisi tavata K, vaikka tiedänhän minä, että se olisi vaan itseni pettämistä, kiusaamista ja maahan polkemista. Olen kuitenkin jo noussut montusta ainakin puoliväliin. En kai nyt ehdoin tahdoin halua sinne takaisin, kun todennäköisesti uppoaisin vielä pari metriä syvemmälle. Todettava silti on, että mulla on niin hemmetin ikävä sitä ihmistä. Nimenomaan sitä ihmistä just nyt. Tällä hetkellä mä en kaipaa niitä menneitä aikoja. Vaan sitä Ihmistä isolla Iillä. Sen hymyä, ja tuikkivia silmiä. Vaikka ei kai se minulle enää hymyilisi, ainakaan sitä valloittavaa, upeaa hymyä, joka aikanaan valaisi pimeimmänkin päivän.
Tämä on juuri niitä hetkiä, jolloin aikaisemmin olisin todennäköisimmin lähestynyt K:ta jollain keinolla, jollain huonolla tekosyyllä. Paljon on kuitenkin vettä virrannut siitä, kun se vielä oli mahdollista. Monen monta askelta olen edennyt surussani niiden aikojen jälkeen. Nyt tiedän kuitenkin, että huomenna on jälleen paremmin, ja suren ihan itsekseni vaan.
*hali*