Tiedättekö sen tunteen….
….kun iskee paniikki, ja kaikki toiminnot herpaantuu, sekoaa sanoissaan ja puhuu aivan päättömiä? Mulle kävi tänään niin. Olin ajelemassa toiseen toimipaikkaamme hakemaan aineistoa joulukuun raportteja varten vielä. Soittelin sitten kolleegalle, joka istuu tuossa toisessa pisteessä, ja pyysin etukäteen kaivamaan esille muutamia tietoja. Rupattelimme niitä näitä, käytiin läpi joulut sun muut. Kunnes yhtäkkiä kolleega sanoi, että “odotas hetki, käyn avaamassa vaan oven”. Tuli takaisin puhelimeen ja sanoi iloisella äänellä, että onpa hyvä, että olet tulossa tänne. K tuli juuri tsekkaamaan varastoja, voidaan kattoa yhdessä läpi pari keskeneräistä asiaa….
Meinasin ihan oikeasti ajaa ojaan, tukehtua purkkaani ja vähintään luulin, että sydän hyppäsi rinnasta ulos. Menin ihan totaalisen lukkoon. En saanut sanottua puhelimeen mitään, vaan katkaisin puhelun siltä istumalta. Ajoin auton tien sivuun ja odotin, että hengitys hiukan tasaantuu. Sitten soitin kolleegalle, ja tietenkin huijasin, että puhelu katkesi jostain syystä. Pahoittelin, että väliin tuli kiireellinen soitto esimieheltäni, ja etten nyt sitten ehtisikään tänään käydä tätä kolleegaa tapaamassa.
Mua ottaa vieläkin vatsasta ajatus siitä, että mitä jos mä en oliskaan jutellut tän työkaverini kanssa, ja vaan ilmaantunut paikalle. Mä olisin joutunut naamat vastakkain K:n kanssa, ja mikä olis reaktio ollut sitten???!!! Olisin varmaan pyörtynyt tai laonnut sen jalkoihin siinä, ja sepäs vasta olis ollut neutraali ja ammattimainen reaktio. Ei helvetti mä sanon. Miten pelkästään K:n nimen mainitseminenkin saa mussa aikaan tällaisia fiilareita, saati sitten jos joutuis nenät vastatusten?
Reilu viikon päästä olis ihan virallinen palaverikin sovittuna, jossa K olis läsnä. Mä en ehkä kykene tosiaan menemään sinne. Ei pysty millään.
Aaaarrgghhh. Siis vittu sentään, miten se mies pystyy vieläkin saamaan mun pasmat ihan sekaisin? Miksei se vois olla se, joka pelkää mun kohtaamista enemmän kuin mä sen?
Voi sinua. Vielä on tunteet niin pinnassa. Jos todella et pysty tsemppaamaan itseäsi seuraavaan kohtaamiseen, niin ehkä olisi parasta keksiä joku veruke, jolla pääset tapaamisesta.
Vielä joskus tulee päivä, että ei tunnu niin pahalle, usko pois.
Kommentti syksy — 4.1.2008 @ 15.16
Mä todella uskon myös, että on parempi, että mä suosiolla jään pois tuosta tapaamisesta. Oikeasti, voin jo niin paljon paremmin, ja luulenpa, että tuo tapaaminen vain palauttaisi liikaa muistoja mieleen. Palaisin rutkasti taaksepäin, ja sitä riskiä en kyllä nyt halua ottaa.
Kommentti unessani — 4.1.2008 @ 15.26
Niin, kyllä etäisyys auttaa. Seuraavalla kerralla saatat olla jo vahvempi.
Itse olen etäännyttänyt itseäni ihan tietoisesti varatustani vaikka olemmekin tavanneet. Luulenpa että selviän tästä kunnialla. Se on vaan niin hitsin mukava mies, että en kokonaan haluaisi luopua. Jonkinlaista “ystävyyttä” olen nyt kaavaillut ajatuksissani.
Hyviä viikonloppuja!
Kommentti syksy — 4.1.2008 @ 15.32
Viikonloppuja sinnekin. Yritin minäkin tuota ystävyyskuviota, mutten ainakaan vielä ole siihen valmis. Ehkä sitten aikanaan…
Kommentti unessani — 4.1.2008 @ 15.45
Oi, tiedän sen tunteen paremmin kuin hyvin. Muistan hyvin miten hengitys salpaantui ja pyörrytti ja jalat menivät veltoiksi pelkästä näkemisen kauheudesta tai siitä, että tiesi kohta näkevänsä toisen… Siis sitten jälkeenpäin. Onneksi tuo tunne laimenee laimenemistaan, kunnes sitä ei enää tule. Tai se ainakin muuttaa muotoaan siedettäväksi, pieneksi ‘perhosen siiveniskuksi’ vatsan seutuvilla.
Minä ehkä väistäisin tuon teidän tulevan kohtaamisenne jonkun verukkeen varjolla. Kuulostaa vähän siltä, ettei aika ole ihan vielä otollinen tuohon kohtaamiseen, ainakaan ‘julkisesti’ muiden läsnäollessa.
Pikkuhiljaa…
Kommentti sirenita — 4.1.2008 @ 15.56
Auts! Joo, mä kannatan myös sitä että jos vain millä tahansa tekosyyllä pääsisit luistamaan siitä tulevasta kohtaamisesta, niin hyvä olisi. Tässä vaiheessa vielä kun kaikki tunteet on niin pinnassa ja asiat tuoreena muistissa, nuo kohtaamiset repii vain turhaan auki niitä jo hiukan umpeutumassa olevia haavoja. Ei ne parane ikinä, elleivät saa rauhassa vahvistua.
Onneksi pysyit tiellä kuitenkin, etkä myöskään tukehtunut!
Kommentti anis — 4.1.2008 @ 17.40
Anteex vaan mutta en voinut olla naurahtamatta.Tilannehan on oikeasti kamala,mutta kerroit sen niin hyvin.Mä tiedän tasan ton tunteen.Se on kamalaa.Ei tiedä mitä tekis ja mihin sikoaisi.Se todella sekottaa kaikki systeemit.Pahinta on just toi kun ei voi sitä ennakoida.Se tulee kuin salama.Onnex vältit kohtaamisen.Se se vasta kamalaa on.Kestää jonkun aikaa tuosta tokeneminen.Mä oon joskus miettinyt että miten kauan pitää aikaa kulua ennenkun tuosta tilanteesta selviää ilman sydäriä…
Kommentti Dulchinea — 4.1.2008 @ 18.12
Sirenita ja Anis: Kyllä mä tosiaan luulen, että mielenterveyteni kannalta lienee fiksuinta vetätytyä tuosta koitoksesta. Itse tilanne nyt varmaan vielä menisi, mutta kyllä se jälkitila olisi yhtä helvettiä.
Dulchinea: Ei haittaa, saa täällä naurahdella, ja hyvä vaan jos onnistuu edes hiukan saamaan huumoria mukaan
Kommentti unessani — 4.1.2008 @ 19.10
Thanks for sharing
Kommentti Doodee — 3.2.2008 @ 21.13