Tiedättekö sen tunteen….
….kun iskee paniikki, ja kaikki toiminnot herpaantuu, sekoaa sanoissaan ja puhuu aivan päättömiä? Mulle kävi tänään niin. Olin ajelemassa toiseen toimipaikkaamme hakemaan aineistoa joulukuun raportteja varten vielä. Soittelin sitten kolleegalle, joka istuu tuossa toisessa pisteessä, ja pyysin etukäteen kaivamaan esille muutamia tietoja. Rupattelimme niitä näitä, käytiin läpi joulut sun muut. Kunnes yhtäkkiä kolleega sanoi, että “odotas hetki, käyn avaamassa vaan oven”. Tuli takaisin puhelimeen ja sanoi iloisella äänellä, että onpa hyvä, että olet tulossa tänne. K tuli juuri tsekkaamaan varastoja, voidaan kattoa yhdessä läpi pari keskeneräistä asiaa….
Meinasin ihan oikeasti ajaa ojaan, tukehtua purkkaani ja vähintään luulin, että sydän hyppäsi rinnasta ulos. Menin ihan totaalisen lukkoon. En saanut sanottua puhelimeen mitään, vaan katkaisin puhelun siltä istumalta. Ajoin auton tien sivuun ja odotin, että hengitys hiukan tasaantuu. Sitten soitin kolleegalle, ja tietenkin huijasin, että puhelu katkesi jostain syystä. Pahoittelin, että väliin tuli kiireellinen soitto esimieheltäni, ja etten nyt sitten ehtisikään tänään käydä tätä kolleegaa tapaamassa.
Mua ottaa vieläkin vatsasta ajatus siitä, että mitä jos mä en oliskaan jutellut tän työkaverini kanssa, ja vaan ilmaantunut paikalle. Mä olisin joutunut naamat vastakkain K:n kanssa, ja mikä olis reaktio ollut sitten???!!! Olisin varmaan pyörtynyt tai laonnut sen jalkoihin siinä, ja sepäs vasta olis ollut neutraali ja ammattimainen reaktio. Ei helvetti mä sanon. Miten pelkästään K:n nimen mainitseminenkin saa mussa aikaan tällaisia fiilareita, saati sitten jos joutuis nenät vastatusten?
Reilu viikon päästä olis ihan virallinen palaverikin sovittuna, jossa K olis läsnä. Mä en ehkä kykene tosiaan menemään sinne. Ei pysty millään.
Aaaarrgghhh. Siis vittu sentään, miten se mies pystyy vieläkin saamaan mun pasmat ihan sekaisin? Miksei se vois olla se, joka pelkää mun kohtaamista enemmän kuin mä sen?
*hali*