Hopeinen

…mutta sitä ennen pieni analyysi. Joudun nyt ehkä vielä hiukan purkamaan tuota K:n vastausta. Dolce sen sanoi, minkä tavallaan itsekin luin rivien välistä. Ettei K enää haluaisi kuulla koko jutusta, saati minusta yhtään mitään. Myönnän, kirpaisi pikkuisen, ja ehkä hiukan vielä nipistelee. Mutta kai siihen pitää nyt vaan uskoa, ja unohtaa ne “ehkä se odottaa multa viestiä”-ajatukset.

K olis voinut jättää vastaamatta alkuperäiseen viestiinkin. Se on ennenkin tehnyt niin, joten tässäkin tilanteessa olisi melkein ollut odotettavissa, ettei vastausta kuulu. Toisaalta, K on ihminen, joka ei halua polttaa siltoja takanaan. Sille on hirveän tärkeää ollut koko ajan se, että välit säilyisivät, ja että tosiaan jonain päivänä vielä oltaisiin ystäviä. En tiedä onko näin enää, eikä kai sillä sinänsä ole merkitystä.

Anyway, tietynlainen hatunnosto siitä, että se pystyi vihoissaan vielä vastaamaan mulle. Joku kosketti johonkin. Se varmasti tiesi, että kun aika on sopiva, mä pyytäisin anteeksi. Mutta, olisin kyllä toivonut myös K:n suunnalta jonkinlaisen anteeksipyynnön. Viimeisin vastaukseni K:lle liittyikin lähinnä siihen, ettei ihmiset aina tietoisesti loukkaa tai satuta toista, mutta se ei silti estä, etteikö niin kävisi olosuhteiden pakosta. Samoin kuin ihmiset, jotka loukkaantuvat, tuskin haluavat tulla loukatuiksi. Ei kai kukaan voi nauttia siitä tunteesta? Vai voiko, en tiedä.

Anyway, olen tavallaan samaa mieltä mm. Dolcen, ja muidenkin, kanssa siitä, että on aika sulkea kirjan takakansi. Avata silmät maailmalle, ja alkaa elää, niinkuin K ei enää olisi olemassa. K tulee varmasti vielä monen monta kertaa esiintymään näissä jutuissani, oli hän sen verran merkittävä tarina minun elämässäni. Ainoa pelkoni on, että mä en ole riittävän vahva vielä silloin, kun K tulee tarkistamaan, vieläkö hänen voimansa tehoaa minuun. Sillä tiedän, että niin käy. Ei välttämättä tänään, eikä ensi keväänääkään vielä. Mutta jonain päivänä tulee. Mä en halua, että mä koen taas samanlaisen uudelleenvajoamisen, kuin viime keväänä. Mä haluan vihdoin päästä irti koko tyypistä, ja haluan tulla riittävän vahvaksi torjumaan K:n sinä päivänä kun hän minua lähestyy.

Mä en edes itse pysty enää lukemaan alkuperäistä lähettämääni viesti, tai katsomaan, mikä kohta siellä oli niin epäselvä. Jotenkin mä luulen, että mua sittenkin nolottaa se ruikutus.

 Eihän tätä ruikutusta jaksa enää itsekään! Oikein olen vihainen itselleni, että annan K:n vielä piinata mua näin. Onko se niin, että kun ei ole muutakaan, niin pitää vaan vatvomisen ilosta puida näitä asioita? Ja jos ei muuta, niin sitten hankkia lisää sitä vatvottavaa lähettämällä typeriä sähköposteja, ja saamalla niihin ihan tyhjänpäiväisiä vastauksia. Ihan oikeasti, nyt nopeasti jotain muuta ajateltavaa. Mä olen ihan kyllästynyt tähän jo itsekin, olenhan mä jo ehtinytkin vatvoa tätä pian 26208 tuntia, jos nyt tarkkaan lasketaan. Eli lähes joka päivä koko suhteen ajan olen miettinyt K:ta. Toki usein paljon paremmallakin mielellä, mutta kai koko suhteen vois tiivistää sanoihin “odottamista ja vatvomista”. Aina mä odotin jotain, ja sen jälkeen vatvoin jotain. Kääk!

Nyt tartun itseäni niskasta kiinni, ja lupaan vatvoa K:ta enää vain puolet vuorokaudessa, sekin toivottavasti nukkuessani!!! (Heh…montakohan tällaista uudestisyntymistä mä olen jo ehtinyt kuuluttaa…) No, ehkä veemäisintä tässä on se, että puoli vuotta sitten mä olin oikeasti irti K:sta. Opin jo nauttimaan elämästä, lueskelin kirjoja, enkä odottanut jatkuvasti jotain yhteydenottoa. Olin ikään kuin lähestymässä sellaista seesteistä kautta elämässäni. Kunnes K tuli, ja vetäisi maton jalkojen alta uudelleen.

Mä jopa ehdin kesällä ihastuakin yhden kerran (tosin kyseessä oli jo vanha tuttavuus, mutta silti). Heti kun ihastus kariutui (mies naimisissa), niin K palasi taas ajatuksiini.

Miten sitä aina palaa kelaamaan sitä samaa vanhaa? Miksen mä nyt olis voinut vaikka alkaa vatvomaan sitä ihastusta? Ei hyvää päivää mä sanon tätä touhua.

Aikuisten oikeesti, nyt hymyä huuleen!

 Heräilin aamulla väsyneenä eilisestä touhuamisesta. Keitin kahvit ja istuin lukemaan lehteä. Sitten jostain pomppasi tajuntaani ajatus tämän maanantain päiväyksestä. Ihmeellisesti kouraisi vatsanpohjasta, ja soin hetken ajatuksille siitä, mitä tapahtui tasan kolme vuotta sitten. Hymy tuli huulille.

Luen melko usein myös duunin sähköposteja kotoa käsin viikonloppuisinkin. Vaan tänä viikonloppuna en jaksanut/ehtinyt avata yhteyttä. Niinpä töihin tultuani normaaliin tapaan avasin sähköpostin….ja meinasin tukehtua kahviini. S-postissa komeili K:n lauantai-iltana lähettämä vastaus viimeviikkoiseen anteeksipyyntööni. En oikein tiedä millaista vastausta odotin, mutta en ainakaan tällaista:

Moiheti alkuun en sun loppua oikeen ymmärtänyt?

Turha kai tota on sen kummemmin alkaa analysoimaan, enkä ajatellut tuohon enää mitään vastata. Vaikka nyt mun tippaleipäaivot ei pysty kertomaan, pitäisikö mun vastata jotain, koska viestissä on kysymys.

Anyway, mä olin siis jälleen oikeassa, ja arvasin, että tyyppi on vetäny hirveet pultit mun avautumisestani taannoin, vaikka en mä ketään ole silloinkaan haukkunut. Kunhan sanoin, etten välitä tietää koko ihmisestä enää mitään…(vai meniköhän se ihan noin? )  Joka tapauksessa mun mielestä se olis myös voinut olla edes hiukan pahoillaan, eikö?

Blaablaa, ei mun ajatuksista nyt tuu tän valmiimpaa. Tulipahan tästä päivästä maanantai isolla M:llä.

EDIT: Tällainen kirjoitus löytyi tuolta Suomi24.fi Särkyneiden sydämien osastolta. Voisin itse kuvitella kirjoittaneeni tämän. Ihan tismalleen. Kirjoitus on nyt luvatta kopioitu tänne, sen alkuperäinen kirjoittaja on Noname. Mutta jotenkin tuossa kirjoituksessa on omat ajatukset niin siistissä nipussa, että oli pakko lainata teksti tänne:

En sittenkään tainnut rakastaa sinua kovin paljon, vaikka niin itselleni uskottelin. Jos olisin rakastanut, oikein todella rakastanut, olisin pitänyt suuni supussa ja kynäni kurissa. Eihän meillä ollut tulevaisuuttakaan, ja ilman sitä kaikki rakkauden teot ovat pelkkää himoa, eikö niin? Tai ehkä rakkautta on monenlaista: ehkä jokin muoto on kestävää, jokin toinen vain hetkellistä. Ehkä, ehkä ei. Mutta sinä olit jo rakastettu, sinulla oli jo onnesi, ja minun olisi pitänyt osata kunnioittaa sitä. Olin äärimmäisen itsekäs, äärimmäisen typerä. Oikeastaan ymmärsin sen silloinkin, mutta en vain osannut antaa periksi. Sinä menit päästämään minut lähemmäksi kuin kukaan aiemmin, ja minä humalluin siitä. Halusin lisää, halusin kaiken - mutta en sinun parastasi. Olisin karannut sinulta kuitenkin, ja sinä tiesit sen. Me olimme mahdoton yhtälö. Sinun jälkeesi olen viettänyt hiljaiseloa, usko tai älä. Olen pysytellyt omissa oloissani, poissa ihmisten hyörinästä. En ole tavannut ketään, joka olisi aidosti kiinnostanut, enkä enää tunne itseäni kiinnostavaksi. Minä todella poltin näppini ja sieluni sinun kanssasi. Ajatella miten vähästä, loppujen lopuksi… Ei siitä ole kauan, kun minä vielä pyysin sinulta joka aamu hiljaa mielessäni anteeksi tekosiani, ja nyt minä olen väsynyt tähän elämääni, jonka ei pitänyt mennä näin, sinusta riippumatta.

Miksi lainkaan kirjoitin tämän? Jotenkin se vain tuntui tarpeelliselta, tämän yksinäisyyteni keskellä.

…ja paskat :). Yhtä tohotusta on ollut tämä päivä täälläkin. Yö meni pitkäksi, kun innostuin vielä puolen yön aikoihin katsomaan leffaa. Olen perinteisesti sellainen, että auttamatta nukahdan kesken leffan, jos se ei ole riittävän kiinnostava. Tämä oli, ja niinpä sängynpohjalle pääsin vasta siinä kolmen maissa aamuyöstä.

Kello oli herättämässä puoli kymmenen. Olin tänään taas lupautunut menemään vapaaehtoistöihin Messukeskukseen. Sinne tukka putkella, ja yleistä edustamista ständillä. Sitten kiertelyä hiukan messukojuilla. Aika hujahti liian nopeasti, ja huomasin olevani myöhässä pojan pelistä! Apua!!! Äkkiä sain järjestettyä kyydin pojalle pelipaikalle, ja itse tuhatta ja sataa perässä. Siellä sitten villiä kannustamista kaukalon laidalta. Viimein huokaisin helpotuksesta, kohta pääsisi kotiin huilaamaan. Vaan ajaessani kotiin päin, soitti äitini. “Heippa, me ollaan Siskon kanssa kohta siellä”. Mitä, missä, milloin? Mitä mä olin unohtanut? No onneksi en muuta, kuin sen, että olin luvannut tyhjentää vaatekaappiani, ja lahjoittaa muutamia vanhoja farkkuja yms. siskolle. Siinä sovitellessa sitten, äitini vaivihkaa sai ylipuhutta minut vanhan ystävättärensä luo, joka on muuttamassa tulevana perjantaina ulkomaille. Huoh, kahden vanhemman rouvan kikattelua (ottivat sitten yhteisten aikojen kunniaksi pari lasillista hehkuviiniä) kuuntelin kärsivällisesti pari tuntia.

Ja nyt vihdoin kotona. Mutta eipäs hötkyillä, olinhan jo ehtinyt unohtaa lupaukseni mennä auttamaan kaveria koiran treenaamisessa. Että sinne siis.

Yritän sitten viimeistään haudassa ehtiä lepäämään

Tämä päivä on mennyt ihan ohi, olen touhuillut kotona koko päivän, mutten malttanut lopettaa, ennen kuin nyt kun viimeinen pellillinen pipareita tuli uunista ulos. Kohta sitten glögi kuumenemaan ja tuoretta piparia nassuun . Tontut on ikkunoissa, jouluvalot ripustettu, ja kynttilät loimottaa. Tuore joulutähti komeilee pöydällä ja pullea joulupukki hymyilee söpösti. Kyllä tää tästä, ainakin poika on ihan tohkeissaan, ja on jotenkin ihana katsella pienen vouhotusta. Mutta mutta……vähän tässä taas mielenhaikeus iskee. Olisi niin kiva juoda sitä glögiä aivan erityisessä seurassa. No, ehkäpä ensi jouluna sitten……

****

Aamulla heräsin kummalliseen uneen. Yllättäen K oli pääosassa. Sinänsä harvinaista, en ole K:sta uneksinut aikoihin, ja muutenkin kokonaisuudessaan ei tyyppi ole kovin montaa kertaa vieraillut unissani. Tämän unen muistan.

Uni alkaa siitä, kun seison aamutakki päällä kotioveni takana. Soitan kelloa, ja K avaa oven. Sanoin, että tulin sitten tänne sanomaan asiani, kun en muuten suhun saa yhteyttä. K tuntui asuvan paikassa, ja minä taas en. Silti asunto oli minun. Kuulin kuinka herätyskello soi, ja makuuhuoneesta tuli tämä K:n uusi. Tuli perässäni vaatehuoneeseen (!!), ja nappasi hammastahnani hyllystä (en siis todellakaan säilytä hammastahnaa vaatehuoneessa, joten tämä kohta on ihan outo ). Tokaisin siinä, että “asut sitten täällä nykyisin?”, johon Naikkonen vastasi jotenkin ylimielisesti naurahtaen “juu, niin asun, mutta sä et”. Seuraavaksi olin lähdössä ovesta ulos, kun K tulee perässäni sanoen: “Kyllä mulle saa soitella, ja muutenkin olla yhteyksissä. Siis jos sulle vaan sopii. Mä pitäisin siitä.” Itse mumisin vaan vastaukseksi jotain epämääräistä, ja kävelin ovesta ulos. Ja sitten heräsin. Hitsi, aamutakissa oli unessakin ne kahvitahrat, jotka siihen läikytin pari päivää sitten.

Onpahan kummallinen tuo unien maailma. Sinänsä ärsyttävää, että pariskunta piti majaansa minun kodissani, ja minä olin vieras siellä. Ja se tieto unessa, että Naikkonen tiesi selvästi minun ja K:n yhteisestä historiasta, ja ikään kuin leuhki omalla asemallaan siinä. Aaarrgh!!!!

Mä olenkin unohtanut selvittää, miksi valitsin tämän teeman blogiini. Mun mielestä toi silta kuvastaa tavallaan niin hyvin tätä selviytymistaistelua. Mä olen vielä ihan tossa alkupäässä, loppu häämöttää jo, mutta on sen verran kaukana, etten vielä tiedä mitä siellä on, enkä tiedä ketä sillalla tulee vastaan. Ehkäpä mun tuleva puolisoni siellä puolivälissä jo kaasuttelee kärsimättömänä….

Anyway, mä olen kyllästymiseen asti puinut tätä K:ta, mutta koska K on suurin syypää ylipäänsä tämän blogin olemassaoloon, aion jatkaa vielä samalla aiheella. Teidän kaikkien kiusaksi ja huvitukseksi . Vaikka jo itteäkin kyllästyttää kirjottaa monta kertaa nää samat jutut, mutta kyllä se päätä aina selvittää, kun saa sanat “paperille”. Mä olen aina tykännyt kirjoittamisesta, ja teininä pidin ihan aktiivisesti päiväkirjaa varmaan kolmen vuoden ajan. Niitä on muuten antoisaa lukea näin aikuisiällä. Voi niitä murheita silloinkin…kun M ei ollutkaan bileissä vaikka oli luvannut, ja tulikin sitten myöhemmin heittelemään pikkukivillä ikkunaani. Ja on siellä kerrottu “eka kerta”, ja muut mahdottomat kuviot. Ja jo siellä on luettavissa miltei tämän päivän tarinaa. Ihastuin varattuun mieheen, joka seurusteli parhaan kaverini kanssa. Kävi ilmi, että mies seurusteli kaverini kanssa, vain koska luuli ettei saa minua :D. Tosi vankalla pohjalla nuo nuoruusajan seurustelut…mutta kokemuksia yhtäkaikki.

Mutta palataanpa pääasiaan, eli K:hon. Koska nythän mua rupes ahdistamaan se, ettei se pikkunilviäinen voinut vastata mun ruikutusviestiin mitään. Se tietää, että mä odotan sen vastausta, ja se nauttii siitä, että voi edelleen vedättää mua ihan miten päin vaan. Tai no, voihan se toki olla, ettei sitä vaan yksinkertasesti kiinnosta vastata. Että nyt se on vihdoin saanut tarpeekseen. Mutta silti, mun mielestä SE on nolo, jos se ei ikään kuin kuittaa tätä hommaa nyt. Tosin se tuntuu olevan tapaus, joka ei helpolla loukkaannu, mutta jos loukkaantuu, niin se on sitten for the lifetime. Mutta siihen mä tuskin saan vastausta koskaan.

Mulle on alkanut tulemaan lieviä paniikkioireita, kun liikun tuolla kylillä. Kun olen ihan vahingossa törmännyt K:hon siellä aikaisemmin, niin mikä estää, etten törmäisi nyt. Ja tässä tilanteessa se olisi enemmän kuin kiusallista. Mä voisin olla ihan normaali, jos tietäisin, ettei silläkään ole mitään hampaankolossa. Mutta jos se nyt kantaa mulle kaunaa siitä mun viimeistä edellisestä “mee jätkä helvettiin”-tyylisestä viestistä, niin o-ou. Enpä haluais sitä nähdä. Tai vielä pahempaa, että se tulisi sen uuden naisensa kanssa jossain vastaan. Menee kylmät väreet, kun mietinkin tilannetta.

Tänään olin uimassa. Yhtäkkiä altaassa muistin, että suhteemme alkuaikoina K kävi aktiivisesti uimassa, ja jutteli loppukesästä aloittaneensa harrastuksensa uudelleen. Taas tuli hetkellisesti tuskan hiki otsalle, kun tajusin asian. Sitten totesin, että se ei onneksi ikimaailmassa eksyisi samaan halliin, ja itse asiassa tiedänkin paikan, jossa K käy.

Hu0h…..koko sekavan sepustuksen päätteeksi mun on pakko todeta, että just nyt se on musta ihan täys paska, kun se ei noteeraa mua tai mun viestiä mitenkään. Ja sitten mä vielä ikävöin sellasta paskiaista. Ei hyvää päivää….

“Ennen oli kaikki paremmin?” oli kysymys, jonka K esitti minulle suurin piirtein vuosi sitten. Silloin, kun viimeisimmän kerran “erottiin”. Silloin en ymmärtänyt tuon kysymyksen merkitystä, nyt tiedän. Se oli tunnustelua siitä, vieläkö voitaisiin jatkaa. Niihin aikoihin, kun K oli masentunut erostamme, minä en vain sitä ymmärtänyt silloin, eikä sitä minulle kerrottu.

Silloin erotessamme annoin K:lle nämä Stellan sanat. Ne kertoivat mielestäni kaiken tarpeellisen, ne olivat meidän eron tiivistelmä. Kertoi niistä tilanteista, kun leikittiin olevamme enää vain “ystäviä”. Ja silti läsnä aina se jännite, kun teki mieli koskettaa. Mennä toisen lähelle, ja olla niinkuin silloin ennenkin.

Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.Kun nyt jutellaan,
voidaan hyvin katsoa silmiin,
on nähty nämä seinät ennenkin.
Mut ei saa koskettaa,
ne aamut meidät imee vain kuiviin.
Ei tästä tule näin valmiimpaa,
ehkä on jo aika irroittaa,
kai saa nyt luovuttaa.

Tähän harmauteen, pimeyteen ja märkään ei totu koskaan. Miten voikin olla noin kamala ilma? Katselin tuossa, ettei tänään pihan valot sammuneet lainkaan, niin pimeää oli koko päivän.

Tällaisina päivinä pitäisi todella olla jotain ohjelmaa, ettei saisi pienintäkään mahdollisuutta jäädä kotiin kiehnäämään murheidensa kanssa. Minunkin oli niin tarkoitus kaivella joulukoristeet esille, mutta en taida viitsiä tänään. Sitä paitsi meillä siivoaminen tällä kelillä on ihan ajan hukkaa. Kuraa ja hiekkaa tulee sisälle enemmän kuin imuri vetää. Eikä joulukoristeita ja kynttilöitä yksinkertaisesti voi laittaa esille ennen kuin koti on raikas ja puhdas. Viikonlopuksi siis siirtyy tuo.

Tänä vuonna taitaa olla luvassa poikkeuksellinen joulu. Tosin ei tunne-elämän osalta, mutta siihenhän tässä on jo totuttu. Mutta äitini soitti eilen, ja heitti ilmoille ehdotuksen, että lähtisimme joulun viettoon hänen kotiseudulleen. Äidin synnyinkoti on kunnostettu ja edelleen sukumme omistuksessa. Mummoni, 91-vuotias, oli toivonut, että voitaisiin viettää joulu, kuten ennenvanhaan. Omassa kotitalossaan, mahdollisimman paljon lapsia ja lastenlapsia ympärillä.

Muistan ne lapsuuden joulut sieltä. Ne oikein tihkuivat perinteistä joulutunnelmaa, koska portin pielet ja puunoksat oli koristeltu joulukoristein, lintulaudat notkuivat ruokaa, navetassa lehmille oli katettu jouluateria. Pieni pihasauna tuprutteli savua kirpeään pakkaseen, joulusauna olisi pian lämmin. Mummon porstuaan oli laitettu evästä tonttuja varten, jotta jaksaisivat auttaa pukkia aattona. Aitan rappusilla paloi lyhdyt ja katossa roikkui himmeli. Tupaan oli kannettu valtava kuusi, jonka me lapsenlapset saimme aattoaamuna koristella. Aamulla tarjoiltiin riisipuuro, jossa oli vain yksi manteli. Onnellinen mantelinlöytäjä sai kiinnittää kuusen tähden ja olla joulupukin apulainen.

Herkullinen kinkuntuoksu levisi koko tupaan, ja lopulta iltahämärissä koko väki kerääntyi ison pöydän ääreen, joka oli pullollaan itsetehtyjä herkkuja. Loppuhuipennuksena joulupukki kolisteli porstuaan valtaisien lahjasäkkien kanssa.  Lunta oli ulkona metrikaupalla, ja maisema oli hämyisen sininen, taivaalla uskomattoman kaunis tähtikatto.

Ihanaa, että pystyn vielä muistamaan kaiken tuon. Nuo joulut olivat kuin sadusta, ja sisälsivät kaikki elementit rauhan juhlasta. Olispa hienoa antaa tuo kokemus myös pojalleni… ja ennenkaikkea vielä mummolle. Kiitoksena elämäni kauneimmista jouluista.

EDIT: Lisäsin tähän piristykseksi tällaisen testin. Sen mukaan itsellä ei 10:llä pisteellä ole vielä kaikki toivo heitetty.

Mä en nyt enää tajua, miks mä nyt taas ihan koko ajan mietin K:ta. Edes karkaaminen täältä kotoa treeneihin ei pelastanut päivää, ja se on jo aika paha juttu. Hyvä, etten nähnyt K:n naamaa siinä koirassanikin sen kanssa peuhatessa. _Ihan joka paikassa_ tulee K mieleen. Varmaan siksi, että aika monta vuotta kuitenkin ehdittiin tekemään asioita ja juttuja yhdessä. Tänään on tullut paljon muistoja mieleen, ehkäpä tää on tapa prosessoida tätä. Antaa niiden hyvien muistojen tulla, ja yrittää sitä kautta ymmärtää, että ne oli ja meni ja nyt puhaltaa uudet tuulet. Todennäköisesti paljon suotuisammat, kuin aiemmin. Kunhan ensin tästä selviän.

Jotta mä saisin tätä pääkoppaa edes vähän järjestykseen, listaan (mulle on tullut listamania) tähän noita rakkaimpia muistoja:

1) Ensimmäinen tapaaminen: Pikaisesti töiden jälkeen. Tämän jälkeen K laittoi minulle viestin, jossa luki “tuntuu kuin aika olis pysähtynyt siihen meidän ympärille, ja toivoin, ettei siitä olis koskaan tarvinnut lähteä pois”. Tuollon vaihdettiin myös ensimmäinen varovainen suudelma.

2) Tavattiin jälleen pikaisesti töiden jälkeen. Kysyin “mitä kuuluu”, johon K vastasi halaten minua takaapäin “Nyt kuuluu hyvää, kun näin sut”.

3) Rantakallioilla K:n saaressa. Istuttiin sylikkäin, katseltiin merelle. K kuiskasi “sä et varmaan tiedä, miten paljon mä rakastan sua?”

4) K:n viesti keskellä yötä: “Mulla on niin ikävä sua, etten mä pysty edes nukkumaan. Olisitpa hereillä, ja vastaisit mulle”.

5) K:n kanssa jälleen sylikkäin, hiljaisuudessa kuunneltiin musiikkia. K sanoo: “Mulla ei ole koskaan ollut näin hyvä olla. Kaikki sussa on niin mahtavaa. Mä luulen, että mä olen löytänyt jotain niin suurta, etten halua luopua siitä enää koskaan. Mä en enää voi elää ilman sua.”

6) “Älä luovuta vielä, kiltti. Me kuulutaan yhteen. Mä en ole koskaan tuntenut ketään sun kaltaistas. Kunpa ymmärtäisit miten paljon mä rakastan sua.”

Miten kaikki voi vaan yhtäkkiä hajota ilmaan? Miksi mä en enää merkitse sille ihmiselle mitään? Kuka antoi luvan elämälle tappaa niin syvän rakkauden? Miksi mulla on näin helvetin paha olla? Miksi mulla on koko ajan näin helvetin ikävä?