Pohdiskelua
Vihdoin tuntuu, että on hetki aikaa levähtää ja koota näitä ajatuksiaan. On tämä sellaista hulabaloota ollut taas kerran…noh, ihan mukavaa sellaista kuitenkin.
Tänään huomasin erikoisen asian itsessäni. Koko joulun on ollut sellainen erityisen levolllinen ja rauhaisa fiilis, ihan kummallista ottaen huomioon, millaista pyöritystä tämä syksy on ollut tunnerintamalla.
Kuitenkin, jostain syystä koko joulun minulla oli myös tunne, että K haluaisi laittaa minulle jotain viestiä. Joo tiedän, taas se sellainen “muka intuitio”. Eihän sieltä viestiä kuulunut, ja minäkin jo sen verran (onneksi) hänestä etääntynyt, etten enää sortunut siihen vanhaan “jos se nyt ei vaan kehtaa, niin jospa mä laittaisin sille…”-juttuun. Torstaina sitten tulin töihin, ja availin sähköpostiani. Olin jotenkin ihan varma, että edes siellä on joku viesti K:lta. Niin vahva se tunne kuitenkin oli. No p*skanmarjat siellä mitään ollut. En edes ollut pettynyt, tiedänhän minä jo, ettei meidän välillämme enää ole mitään sellaista, minkä perusteella sitä yhteydenottoa edes kannattaisi odotella. Mutta silti……
Toinen tyrmäävä ajatus, joka muistui mieleeni, oli se, että joudun tuon K:n taas parin viikon päästä tapaamaan silmästä silmään töiden merkeissä. Vatsasta kouraisee ajatuskin. Enhän ole nähnyt K:ta viimeisimmän episodin jälkeen, noin 1,5 kuukauteen. Joka siis on pisin väli koskaan. Luulenpa, että oman mielenterveyteni kannalta voisi olla järkevämpää jotenkin luistaa koko tapaamisesta. Taas kerran vaan nämä hiljalleen paranevat haavat aukeaisivat. Tunnen itseni, en ole kyllä valmis tuohon kohtaamiseen vielä, vaikka hyvin olenkin mielestäni edennyt tässä prosessissa. Saa nähdä.
K:n tyyliin kuuluu kyllä ilmoitella itsestään ennen noita tapaamisia. Kuten viimeksikin kautta rantain, tikusta asiaa-meiningillä. Ja minä onneton menin vain hiukan harhaan siinäkin tapauksessa. Asian luonne oli liian henkilökohtainen. Mutta eipä mikään ole muutenkaan enää kuin ennen, joten tuskinpa siinäkään vaiheessa K:sta mitään kuulen. Sitä paitsi koskaan aikaisemmin en ole sanonut K:lle päin naamaa, mitä mieltä olen hänen tavastaan hoitaa asioita. Loukkasin häntä, tietoisesti, ja luulenpa, että viimein poltin sillat takanani. Vaikka pyysinkin anteeksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Tiedä sitten, onko se nyt loppujen lopuksi niin vahinko. Olen jo ymmärtänytkin, ettei meitä enää ole, eikä tule.
Sellainen pikkuriikkinen ikävän tunne on vielä olemassa, joskus yön hiljaisina tunteina se muistuttelee itsestään. Onneksi se menee nopeasti ohitse, kun muistutan itseäni, miten paljon helpompaa oma elämäni kuitenkin on nyt. Enää ei tarvitse rakastaa koko sielullaan, vain huomatakseen kerta toisensa jälkeen tuhlaavansa sitä rakkautta.
Säästän rakkauteni jolle kulle aivan erityiselle ihmiselle 
.
“Enää ei tarvitse rakastaa koko sielullaan, vain huomatakseen kerta toisensa jälkeen tuhlaavansa sitä rakkautta.”
Voi vitsi kun toi tuntuu tutulta, tuli ihan kyyneleet silmiin. Pysy voimakkaana, tuo mies ei osaisi tehdä sinusta onnellista.
Kommentti Kata-73 — 28.12.2007 @ 9.53
Aivan.. taas niin tuttua tekstiä! Huvitti tuokin että sulla oli ihan sellainen “intuitio” että K takuulla haluaisi laittaa viestiä, muttei vaan jostain syystä.. jne. Ihan just kuin omia ajatuksiani - se siis huvittaa tavallaan, mutta on oikeastaan aika surullista.. Milloin meille menee ihan kunnolla ja lopullisesti tajuntaan, että se mitä joskus olikin, ei enää todellakaan päde?
Ja tuokin, että sulla on tiedossa tapaaminenkin työn puolesta K:n kanssa. Ne on tässä vaiheessa erotyöstöä kyllä väistämättä sellaisia tilanteita, jotka eivät takuulla tee hyvää. Salaa jossain takaraivon uumenissa niitä tapaamisia omalla tavallaan odottaa ja hieman salaa jopa itseltäänkin kenties toivoo niiden tapaamisten jollain lailla havahduttavan sen miehen tajuamaan jotakin.. Ja pettymyshän on siis väistämätön! Parempi siis olisi kun voisi ihan todella vältellä noita tilanteita.
Ja mitä tulee tuohon loukkauksiin ja siltojen takana polttelemisiin, niin ei voi sanoa taas kuin että aamen. Niin samoilla linjoilla ja samassa tilanteessa ollaan taas!
Hemmetti soikoon, onhan tämän paskan joskus loputtava. Mikä ihmeen koukku se pitelee vielä jonkinlaista outoa ja turhaa “tunnetta” yllä?! En voi omasta puolestani enää sanoa, että varsinaisesti rakastaisin, kunnioittamisesta nyt puhumattakaan. En haluaisi X:ä enää itselleni vaikka siitä maksettaisiin. Enhän..? Mutta silti jokin tunnekoukku se vaan pitää minua otteessaan! Haluaisin sen ihmisen olevan minulle ihan samantekevä, mitä se ei missään nimessä vielä ole.
Kommentti Anis — 28.12.2007 @ 10.05
Ihan juuri noin! Mä en kanssa ymmärrä, että miksi mä edes suon yhtä ainutta ajatuksen häivähdystäkään K:lle?? Miksi?!
Noista tapaamisista…mä luulen, että mä olen yhden askeleen taas edempänä kuin aiemmin. Nimittäin nyt mulla on tunne, etten ehkä edes salaa odota tuota tapaamista. Aiemmin ajattelin tismalleen noin, että “ehkä se taas muistaa, miten ihana mä olinkaan, kun tavataan”, mutta niin moneen kertaan kuitenkin on jo nähty, ettei se tajunnut sittenkään
. Ei, vaikka tapaamiset olis olleet ihan henk.kohtaisia, eikä mitenkään työhön liittyviä. Toisaalta, koskaan aiemmin meillä ei ole ollutkaan tällaista tilannetta, että oltaisiin oltu a) näin pitkään näkemättä toisiamme b) edellinen tapaaminen olis päättynyt täyteen sotatilaan.
Huh…enpä tiedä. Kyllä mäkin haluaisin, että tuo K jo pikkuhiljaa muuttuisi yhdentekeväksi…
Kommentti unessani — 28.12.2007 @ 10.37
No mutta hienoa, pienen pientä edistystä siis ilmassa, jos et edes salaa odota sitä tapaamista
Pidä vaan loppuun saakka (tapaamiseen asti) sama fiilis päällä!
Kommentti Anis — 28.12.2007 @ 11.05
Kata73: Mä yritän täysillä pysyä lujana tässä. Mä yritän muistaa, ettei tuo mies tosiaankaan pysty tekemään minusta onnellista.
Jaksamista sulle myös! Kyllä me oikeesti selvitään, eikö vaan?!
Kommentti unessani — 28.12.2007 @ 11.12
“Säästän rakkauteni jolle kulle aivan erityiselle ihmiselle”
Oikein!
Toivottavasti sellaiselle, joka arvostaa sinua yhtä paljon kuin sinä häntä.
Kommentti dolce — 29.12.2007 @ 10.42
Voi itku. Niin tuttua joka sana.
Tänä jouluna mulle kävi eka kertaa niin, ettei jouluviestiä tullut. Tosin, nyt en edes sitä odottanut. Olinhan torjunut tapaamisyrityksen… joka oli ihan oikein tehty ja hyvä asia.
Jotenkin kun aikaa kuluu asiat näkee oikeissa mittasuhteissa. Ja minusta sä alat jo nähdä…
Kommentti sirenita — 31.12.2007 @ 0.35
Dolce:Helpommaksi tuon asian vielä tekisi, jos sen tavatun ihmisen otsassa lukisi, että “hei, minä arvostan sinua!”. En ollenkaan jaksaisi enää mitään tutustumisvaiheita.
Sirenita: Juu, kyllä kai sitä alitajuisesti itse ohjaa omalla käytöksellään ja sanomisillaan asioita tiettyyn suuntaan. Vaikkakin sitten jotkut asiat kirpaisee (kuten se, ettei tule hyvän joulun toivotuksia), mutta pitkällä tähtäimellä nuo viestien poisjäämiset on pieni uhraus.
Kommentti unessani — 31.12.2007 @ 11.18
…jos sen tavatun ihmisen otsassa lukisi, että “hei, minä arvostan sinua!”
No, eikös sen käytöksestä näe aika nopeasti? Ei lipevästä kielestä tai ylellisistä lahjoista, vaan halusta kuunnella ja muistaa kertomasi asiat. Tai vaikkapa halusta tiskata padat ja kattilat ensimmäisen kotiaterian jälkeen? Tai en minä tiedä, yksilöllisiähän nämä asiat ovat.
Kommentti dolce — 31.12.2007 @ 13.53