Vihdoin tuntuu, että on hetki aikaa levähtää ja koota näitä ajatuksiaan. On tämä sellaista hulabaloota ollut taas kerran…noh, ihan mukavaa sellaista kuitenkin.

Tänään huomasin erikoisen asian itsessäni. Koko joulun on ollut sellainen erityisen levolllinen ja rauhaisa fiilis, ihan kummallista ottaen huomioon, millaista pyöritystä tämä syksy on ollut tunnerintamalla.

Kuitenkin, jostain syystä koko joulun minulla oli myös tunne, että K haluaisi laittaa minulle jotain viestiä. Joo tiedän, taas se sellainen “muka intuitio”. Eihän sieltä viestiä kuulunut, ja minäkin jo sen verran (onneksi) hänestä etääntynyt, etten enää sortunut siihen vanhaan “jos se nyt ei vaan kehtaa, niin jospa mä laittaisin sille…”-juttuun. Torstaina sitten tulin töihin, ja availin sähköpostiani. Olin jotenkin ihan varma, että edes siellä on joku viesti K:lta. Niin vahva se tunne kuitenkin oli. No p*skanmarjat siellä mitään ollut. En edes ollut pettynyt, tiedänhän minä jo, ettei meidän välillämme enää ole mitään sellaista, minkä perusteella sitä yhteydenottoa edes kannattaisi odotella. Mutta silti……

Toinen tyrmäävä ajatus, joka muistui mieleeni, oli se, että joudun tuon K:n taas parin viikon päästä tapaamaan silmästä silmään töiden merkeissä. Vatsasta kouraisee ajatuskin. Enhän ole nähnyt K:ta viimeisimmän episodin jälkeen, noin 1,5 kuukauteen. Joka siis on pisin väli koskaan. Luulenpa, että oman mielenterveyteni kannalta voisi olla järkevämpää jotenkin luistaa koko tapaamisesta. Taas kerran vaan nämä hiljalleen paranevat haavat aukeaisivat. Tunnen itseni, en ole kyllä valmis tuohon kohtaamiseen vielä, vaikka hyvin olenkin mielestäni edennyt tässä prosessissa. Saa nähdä.

K:n tyyliin kuuluu kyllä ilmoitella itsestään ennen noita tapaamisia. Kuten viimeksikin kautta rantain, tikusta asiaa-meiningillä. Ja minä onneton menin vain hiukan harhaan siinäkin tapauksessa. Asian luonne oli liian henkilökohtainen. Mutta eipä mikään ole muutenkaan enää kuin ennen, joten tuskinpa siinäkään vaiheessa K:sta mitään kuulen. Sitä paitsi koskaan aikaisemmin en ole sanonut K:lle päin naamaa, mitä mieltä olen hänen tavastaan hoitaa asioita. Loukkasin häntä, tietoisesti, ja luulenpa, että viimein poltin sillat takanani. Vaikka pyysinkin anteeksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Tiedä sitten, onko se nyt loppujen lopuksi niin vahinko. Olen jo ymmärtänytkin, ettei meitä enää ole, eikä tule.

Sellainen pikkuriikkinen ikävän tunne on vielä olemassa, joskus yön hiljaisina tunteina se muistuttelee itsestään. Onneksi se menee nopeasti ohitse, kun muistutan itseäni, miten paljon helpompaa oma elämäni kuitenkin on nyt. Enää ei tarvitse rakastaa koko sielullaan, vain huomatakseen kerta toisensa jälkeen tuhlaavansa sitä rakkautta.

Säästän rakkauteni jolle kulle aivan erityiselle ihmiselle .