Hetki omaa rauhaa….kotona palaa kynttilöitä siellä täällä, siivottu on. On viihtyisää, ja rauhallista. Kuuma glögi höyryää tuossa vieressä, ja kissa pesee itseään kovasti kehräten. Koirat lepäilevät rauhallisina. Nyt on hyvä olla. Jotenkin, mielettömän rauhallinen ja seesteinen olo. Kiire jäi kauppoihin. Kinkku sulaa tuossa pöydällä, ja odottelee uuniin pääsyä huomenissa illan hämärissä. Nyt saa joulu tulla.

Ai niin, lahjat tosin odottavat paketoimista, mutta se on ihan kiva rupeama, ja se kuuluu niin jouluun.

Juteltiin illalla pitkät tovit pojan kanssa sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Poika kävi läpi joulumuistoja. Vielä on hiukan uskoa joulupukkiin jäljellä. Toki poika tietää, että me vanhemmat autamme pukkia hiukan ostamalla osan lahjoista, mutta muutama yllätys jää vielä pukinkonttiinkin saatavaksi . Lapsen usko on jotenkin niin liikuttavaa. Illalla poika muisteli, kuinka parisen vuotta takaperin oli aatonaattona unta odotellessa kuullut rapinaa yläkerrasta. Isi ja äiti siellä ahkeroivat lahjojen parissa. Poika sanoi, että oli hirveästi tehnyt mieli tulla rappusiin kurkkimaan, muttei uskaltanut, ettei tontut näe .

Olen mä miettinyt näitä mun ex-miehiäkin tässä. Niitä jouluja yhdessä ja erikseen. Ylipäänsä käynyt läpi näitä omia ihmissuhteitani, ja miettinyt, että missä kohdassa unohtui katsoa peiliin. Missä vaiheessa kunkin kanssa lähdettiin luisumaan sivuraiteille? Ja miten toiset unohtivat minut, kun ovi sulkeutui perässä, ja toiset vieläkin kaipaavat.

Tavallaan minä kaipaan heistä jokaista. Lapseni isää tavallaan, olihan hän pitkäaikaisin elämänkumppanini, sellainen hirmuisen hyvä ystävä. Harmi vain, etteivät tunteemme kohdanneet oikeilla tasoilla. Toinen halusi rakkautta minulta, minä halusin rakkautta muualta. Halusin kaiken, mutten lopulta saanut mitään. Paitsi oman itsenäisyyteni ja vapauteni. Ja sietämättömän määrän surua ja murhetta.

Kyllä minä rehellisyyden nimissä myönnän kaipaavani myös K:ta tietyllä tavalla. Kaipaus on vain sellainen häivähdys, ohimenevä puristava tunne rinnassa. Mutta en minäkään tunne häntä enää, kaipaan vain menneisyyttä, elettyä aikaa ja siihen liittyneitä ihmisiä. Joista K:lla kieltämättä oli merkittävin rooli viime vuosina.

Minä haluan uskoa hyvään. Siihen, että vielä jonakin jouluna koristelen kotia yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, joka on hyväksynyt minut sellaisena kuin olen. Sellaisen ihmisen, joka näkee minut elämänkumppanina ja rakastettuna. Hän hyväksyy menneisyyteni, ja kunnioittaa lastani.

Luotan arvostelukykyyni, en tahdo tehdä enempää virheitä. Niitä on tullut tehtyä yllin kyllin tässä elämän koulussa. Silti, paljon hyvääkin olen saanut, en voi valittaa.

Minulla on hyvä olla, vain jotain puuttuu. Mutta silläkin on merkityksensä, sitten kun löydän sen puuttuvan osan, luultavasti ymmärrän sen arvon paremmin kuin koskaan.

Niin se menee