Hopeinen

 Eihän tätä ruikutusta jaksa enää itsekään! Oikein olen vihainen itselleni, että annan K:n vielä piinata mua näin. Onko se niin, että kun ei ole muutakaan, niin pitää vaan vatvomisen ilosta puida näitä asioita? Ja jos ei muuta, niin sitten hankkia lisää sitä vatvottavaa lähettämällä typeriä sähköposteja, ja saamalla niihin ihan tyhjänpäiväisiä vastauksia. Ihan oikeasti, nyt nopeasti jotain muuta ajateltavaa. Mä olen ihan kyllästynyt tähän jo itsekin, olenhan mä jo ehtinytkin vatvoa tätä pian 26208 tuntia, jos nyt tarkkaan lasketaan. Eli lähes joka päivä koko suhteen ajan olen miettinyt K:ta. Toki usein paljon paremmallakin mielellä, mutta kai koko suhteen vois tiivistää sanoihin “odottamista ja vatvomista”. Aina mä odotin jotain, ja sen jälkeen vatvoin jotain. Kääk!

Nyt tartun itseäni niskasta kiinni, ja lupaan vatvoa K:ta enää vain puolet vuorokaudessa, sekin toivottavasti nukkuessani!!! (Heh…montakohan tällaista uudestisyntymistä mä olen jo ehtinyt kuuluttaa…) No, ehkä veemäisintä tässä on se, että puoli vuotta sitten mä olin oikeasti irti K:sta. Opin jo nauttimaan elämästä, lueskelin kirjoja, enkä odottanut jatkuvasti jotain yhteydenottoa. Olin ikään kuin lähestymässä sellaista seesteistä kautta elämässäni. Kunnes K tuli, ja vetäisi maton jalkojen alta uudelleen.

Mä jopa ehdin kesällä ihastuakin yhden kerran (tosin kyseessä oli jo vanha tuttavuus, mutta silti). Heti kun ihastus kariutui (mies naimisissa), niin K palasi taas ajatuksiini.

Miten sitä aina palaa kelaamaan sitä samaa vanhaa? Miksen mä nyt olis voinut vaikka alkaa vatvomaan sitä ihastusta? Ei hyvää päivää mä sanon tätä touhua.

Aikuisten oikeesti, nyt hymyä huuleen!