Archive for Joulukuu 10, 2007
Joulukuu 10, 2007 at 22.05 · Filed under K
…mutta sitä ennen pieni analyysi. Joudun nyt ehkä vielä hiukan purkamaan tuota K:n vastausta. Dolce sen sanoi, minkä tavallaan itsekin luin rivien välistä. Ettei K enää haluaisi kuulla koko jutusta, saati minusta yhtään mitään. Myönnän, kirpaisi pikkuisen, ja ehkä hiukan vielä nipistelee. Mutta kai siihen pitää nyt vaan uskoa, ja unohtaa ne “ehkä se odottaa multa viestiä”-ajatukset.
K olis voinut jättää vastaamatta alkuperäiseen viestiinkin. Se on ennenkin tehnyt niin, joten tässäkin tilanteessa olisi melkein ollut odotettavissa, ettei vastausta kuulu. Toisaalta, K on ihminen, joka ei halua polttaa siltoja takanaan. Sille on hirveän tärkeää ollut koko ajan se, että välit säilyisivät, ja että tosiaan jonain päivänä vielä oltaisiin ystäviä. En tiedä onko näin enää, eikä kai sillä sinänsä ole merkitystä.
Anyway, tietynlainen hatunnosto siitä, että se pystyi vihoissaan vielä vastaamaan mulle. Joku kosketti johonkin. Se varmasti tiesi, että kun aika on sopiva, mä pyytäisin anteeksi. Mutta, olisin kyllä toivonut myös K:n suunnalta jonkinlaisen anteeksipyynnön. Viimeisin vastaukseni K:lle liittyikin lähinnä siihen, ettei ihmiset aina tietoisesti loukkaa tai satuta toista, mutta se ei silti estä, etteikö niin kävisi olosuhteiden pakosta. Samoin kuin ihmiset, jotka loukkaantuvat, tuskin haluavat tulla loukatuiksi. Ei kai kukaan voi nauttia siitä tunteesta? Vai voiko, en tiedä.
Anyway, olen tavallaan samaa mieltä mm. Dolcen, ja muidenkin, kanssa siitä, että on aika sulkea kirjan takakansi. Avata silmät maailmalle, ja alkaa elää, niinkuin K ei enää olisi olemassa. K tulee varmasti vielä monen monta kertaa esiintymään näissä jutuissani, oli hän sen verran merkittävä tarina minun elämässäni. Ainoa pelkoni on, että mä en ole riittävän vahva vielä silloin, kun K tulee tarkistamaan, vieläkö hänen voimansa tehoaa minuun. Sillä tiedän, että niin käy. Ei välttämättä tänään, eikä ensi keväänääkään vielä. Mutta jonain päivänä tulee. Mä en halua, että mä koen taas samanlaisen uudelleenvajoamisen, kuin viime keväänä. Mä haluan vihdoin päästä irti koko tyypistä, ja haluan tulla riittävän vahvaksi torjumaan K:n sinä päivänä kun hän minua lähestyy.
Mä en edes itse pysty enää lukemaan alkuperäistä lähettämääni viesti, tai katsomaan, mikä kohta siellä oli niin epäselvä. Jotenkin mä luulen, että mua sittenkin nolottaa se ruikutus.
Joulukuu 10, 2007 at 16.03 · Filed under Yleinen
Eihän tätä ruikutusta jaksa enää itsekään! Oikein olen vihainen itselleni, että annan K:n vielä piinata mua näin. Onko se niin, että kun ei ole muutakaan, niin pitää vaan vatvomisen ilosta puida näitä asioita? Ja jos ei muuta, niin sitten hankkia lisää sitä vatvottavaa lähettämällä typeriä sähköposteja, ja saamalla niihin ihan tyhjänpäiväisiä vastauksia. Ihan oikeasti, nyt nopeasti jotain muuta ajateltavaa. Mä olen ihan kyllästynyt tähän jo itsekin, olenhan mä jo ehtinytkin vatvoa tätä pian 26208 tuntia, jos nyt tarkkaan lasketaan. Eli lähes joka päivä koko suhteen ajan olen miettinyt K:ta. Toki usein paljon paremmallakin mielellä, mutta kai koko suhteen vois tiivistää sanoihin “odottamista ja vatvomista”. Aina mä odotin jotain, ja sen jälkeen vatvoin jotain. Kääk!
Nyt tartun itseäni niskasta kiinni, ja lupaan vatvoa K:ta enää vain puolet vuorokaudessa, sekin toivottavasti nukkuessani!!! (Heh…montakohan tällaista uudestisyntymistä mä olen jo ehtinyt kuuluttaa…) No, ehkä veemäisintä tässä on se, että puoli vuotta sitten mä olin oikeasti irti K:sta. Opin jo nauttimaan elämästä, lueskelin kirjoja, enkä odottanut jatkuvasti jotain yhteydenottoa. Olin ikään kuin lähestymässä sellaista seesteistä kautta elämässäni. Kunnes K tuli, ja vetäisi maton jalkojen alta uudelleen.
Mä jopa ehdin kesällä ihastuakin yhden kerran (tosin kyseessä oli jo vanha tuttavuus, mutta silti). Heti kun ihastus kariutui (mies naimisissa), niin K palasi taas ajatuksiini.
Miten sitä aina palaa kelaamaan sitä samaa vanhaa? Miksen mä nyt olis voinut vaikka alkaa vatvomaan sitä ihastusta? Ei hyvää päivää mä sanon tätä touhua.
Aikuisten oikeesti, nyt hymyä huuleen!
Joulukuu 10, 2007 at 9.35 · Filed under K
Heräilin aamulla väsyneenä eilisestä touhuamisesta. Keitin kahvit ja istuin lukemaan lehteä. Sitten jostain pomppasi tajuntaani ajatus tämän maanantain päiväyksestä. Ihmeellisesti kouraisi vatsanpohjasta, ja soin hetken ajatuksille siitä, mitä tapahtui tasan kolme vuotta sitten. Hymy tuli huulille.
Luen melko usein myös duunin sähköposteja kotoa käsin viikonloppuisinkin. Vaan tänä viikonloppuna en jaksanut/ehtinyt avata yhteyttä. Niinpä töihin tultuani normaaliin tapaan avasin sähköpostin….ja meinasin tukehtua kahviini. S-postissa komeili K:n lauantai-iltana lähettämä vastaus viimeviikkoiseen anteeksipyyntööni. En oikein tiedä millaista vastausta odotin, mutta en ainakaan tällaista:
Moiheti alkuun en sun loppua oikeen ymmärtänyt?
Anteekspyyntö on mun mielestä ihan kohdallaan ku sain aika haukut niskaan vaikkakin mun mielestä oltiin jo kauansitten sovittu että homma on jäissä ja pysyy kunnes ehkä joskus ollaan taas kavereita.
En halua enkä ole koskaan halunnut sulle mitään pahaa tai sua millään tavalla loukata.
T: K
Turha kai tota on sen kummemmin alkaa analysoimaan, enkä ajatellut tuohon enää mitään vastata. Vaikka nyt mun tippaleipäaivot ei pysty kertomaan, pitäisikö mun vastata jotain, koska viestissä on kysymys.
Anyway, mä olin siis jälleen oikeassa, ja arvasin, että tyyppi on vetäny hirveet pultit mun avautumisestani taannoin, vaikka en mä ketään ole silloinkaan haukkunut. Kunhan sanoin, etten välitä tietää koko ihmisestä enää mitään…(vai meniköhän se ihan noin? 
) Joka tapauksessa mun mielestä se olis myös voinut olla edes hiukan pahoillaan, eikö?
Blaablaa, ei mun ajatuksista nyt tuu tän valmiimpaa. Tulipahan tästä päivästä maanantai isolla M:llä.
EDIT: Tällainen kirjoitus löytyi tuolta Suomi24.fi Särkyneiden sydämien osastolta. Voisin itse kuvitella kirjoittaneeni tämän. Ihan tismalleen. Kirjoitus on nyt luvatta kopioitu tänne, sen alkuperäinen kirjoittaja on Noname. Mutta jotenkin tuossa kirjoituksessa on omat ajatukset niin siistissä nipussa, että oli pakko lainata teksti tänne:
En sittenkään tainnut rakastaa sinua kovin paljon, vaikka niin itselleni uskottelin. Jos olisin rakastanut, oikein todella rakastanut, olisin pitänyt suuni supussa ja kynäni kurissa. Eihän meillä ollut tulevaisuuttakaan, ja ilman sitä kaikki rakkauden teot ovat pelkkää himoa, eikö niin? Tai ehkä rakkautta on monenlaista: ehkä jokin muoto on kestävää, jokin toinen vain hetkellistä. Ehkä, ehkä ei. Mutta sinä olit jo rakastettu, sinulla oli jo onnesi, ja minun olisi pitänyt osata kunnioittaa sitä. Olin äärimmäisen itsekäs, äärimmäisen typerä. Oikeastaan ymmärsin sen silloinkin, mutta en vain osannut antaa periksi. Sinä menit päästämään minut lähemmäksi kuin kukaan aiemmin, ja minä humalluin siitä. Halusin lisää, halusin kaiken - mutta en sinun parastasi. Olisin karannut sinulta kuitenkin, ja sinä tiesit sen. Me olimme mahdoton yhtälö. Sinun jälkeesi olen viettänyt hiljaiseloa, usko tai älä. Olen pysytellyt omissa oloissani, poissa ihmisten hyörinästä. En ole tavannut ketään, joka olisi aidosti kiinnostanut, enkä enää tunne itseäni kiinnostavaksi. Minä todella poltin näppini ja sieluni sinun kanssasi. Ajatella miten vähästä, loppujen lopuksi… Ei siitä ole kauan, kun minä vielä pyysin sinulta joka aamu hiljaa mielessäni anteeksi tekosiani, ja nyt minä olen väsynyt tähän elämääni, jonka ei pitänyt mennä näin, sinusta riippumatta.
Miksi en kerro tätä sinulle suoraan? En yksinkertaisesti halua sinun todella tietävän, miten asiani ovat. En tahdo sinun tietävän mitään siitä kaaoksesta, jonka vallassa lähdin, saati kuinka kauan sitä kesti; Toivon, että muistat vain ne meidän viattomimmat, hauskimmat hetkemme. Pohtisit vain siellä jossain, mitä kaikkea se hupsu onkaan tällä välin tehnyt, millaisen kullan löytänyt… Ja sekin olisi hyvä, jos muistaisit minut pelkkänä nilviäisenä, joka kerran roikkui sinussa kiinni, mutta tiedän kyllä, että muistosi ovat lämpimämmät.
Miksi lainkaan kirjoitin tämän? Jotenkin se vain tuntui tarpeelliselta, tämän yksinäisyyteni keskellä.
*hali*
