Missä on valo?

Joulukuu 6, 2007 at 16.17 · Filed under Yleinen

Tähän harmauteen, pimeyteen ja märkään ei totu koskaan. Miten voikin olla noin kamala ilma? Katselin tuossa, ettei tänään pihan valot sammuneet lainkaan, niin pimeää oli koko päivän.

Tällaisina päivinä pitäisi todella olla jotain ohjelmaa, ettei saisi pienintäkään mahdollisuutta jäädä kotiin kiehnäämään murheidensa kanssa. Minunkin oli niin tarkoitus kaivella joulukoristeet esille, mutta en taida viitsiä tänään. Sitä paitsi meillä siivoaminen tällä kelillä on ihan ajan hukkaa. Kuraa ja hiekkaa tulee sisälle enemmän kuin imuri vetää. Eikä joulukoristeita ja kynttilöitä yksinkertaisesti voi laittaa esille ennen kuin koti on raikas ja puhdas. Viikonlopuksi siis siirtyy tuo.

Tänä vuonna taitaa olla luvassa poikkeuksellinen joulu. Tosin ei tunne-elämän osalta, mutta siihenhän tässä on jo totuttu. Mutta äitini soitti eilen, ja heitti ilmoille ehdotuksen, että lähtisimme joulun viettoon hänen kotiseudulleen. Äidin synnyinkoti on kunnostettu ja edelleen sukumme omistuksessa. Mummoni, 91-vuotias, oli toivonut, että voitaisiin viettää joulu, kuten ennenvanhaan. Omassa kotitalossaan, mahdollisimman paljon lapsia ja lastenlapsia ympärillä.

Muistan ne lapsuuden joulut sieltä. Ne oikein tihkuivat perinteistä joulutunnelmaa, koska portin pielet ja puunoksat oli koristeltu joulukoristein, lintulaudat notkuivat ruokaa, navetassa lehmille oli katettu jouluateria. Pieni pihasauna tuprutteli savua kirpeään pakkaseen, joulusauna olisi pian lämmin. Mummon porstuaan oli laitettu evästä tonttuja varten, jotta jaksaisivat auttaa pukkia aattona. Aitan rappusilla paloi lyhdyt ja katossa roikkui himmeli. Tupaan oli kannettu valtava kuusi, jonka me lapsenlapset saimme aattoaamuna koristella. Aamulla tarjoiltiin riisipuuro, jossa oli vain yksi manteli. Onnellinen mantelinlöytäjä sai kiinnittää kuusen tähden ja olla joulupukin apulainen.

Herkullinen kinkuntuoksu levisi koko tupaan, ja lopulta iltahämärissä koko väki kerääntyi ison pöydän ääreen, joka oli pullollaan itsetehtyjä herkkuja. Loppuhuipennuksena joulupukki kolisteli porstuaan valtaisien lahjasäkkien kanssa.  Lunta oli ulkona metrikaupalla, ja maisema oli hämyisen sininen, taivaalla uskomattoman kaunis tähtikatto.

Ihanaa, että pystyn vielä muistamaan kaiken tuon. Nuo joulut olivat kuin sadusta, ja sisälsivät kaikki elementit rauhan juhlasta. Olispa hienoa antaa tuo kokemus myös pojalleni… ja ennenkaikkea vielä mummolle. Kiitoksena elämäni kauneimmista jouluista.

EDIT: Lisäsin tähän piristykseksi tällaisen testin. Sen mukaan itsellä ei 10:llä pisteellä ole vielä kaikki toivo heitetty.

Kommentit (6)

Nyt kyllä sattuu

Joulukuu 6, 2007 at 0.42 · Filed under K

Mä en nyt enää tajua, miks mä nyt taas ihan koko ajan mietin K:ta. Edes karkaaminen täältä kotoa treeneihin ei pelastanut päivää, ja se on jo aika paha juttu. Hyvä, etten nähnyt K:n naamaa siinä koirassanikin sen kanssa peuhatessa. _Ihan joka paikassa_ tulee K mieleen. Varmaan siksi, että aika monta vuotta kuitenkin ehdittiin tekemään asioita ja juttuja yhdessä. Tänään on tullut paljon muistoja mieleen, ehkäpä tää on tapa prosessoida tätä. Antaa niiden hyvien muistojen tulla, ja yrittää sitä kautta ymmärtää, että ne oli ja meni ja nyt puhaltaa uudet tuulet. Todennäköisesti paljon suotuisammat, kuin aiemmin. Kunhan ensin tästä selviän.

Jotta mä saisin tätä pääkoppaa edes vähän järjestykseen, listaan (mulle on tullut listamania) tähän noita rakkaimpia muistoja:

1) Ensimmäinen tapaaminen: Pikaisesti töiden jälkeen. Tämän jälkeen K laittoi minulle viestin, jossa luki “tuntuu kuin aika olis pysähtynyt siihen meidän ympärille, ja toivoin, ettei siitä olis koskaan tarvinnut lähteä pois”. Tuollon vaihdettiin myös ensimmäinen varovainen suudelma.

2) Tavattiin jälleen pikaisesti töiden jälkeen. Kysyin “mitä kuuluu”, johon K vastasi halaten minua takaapäin “Nyt kuuluu hyvää, kun näin sut”.

3) Rantakallioilla K:n saaressa. Istuttiin sylikkäin, katseltiin merelle. K kuiskasi “sä et varmaan tiedä, miten paljon mä rakastan sua?”

4) K:n viesti keskellä yötä: “Mulla on niin ikävä sua, etten mä pysty edes nukkumaan. Olisitpa hereillä, ja vastaisit mulle”.

5) K:n kanssa jälleen sylikkäin, hiljaisuudessa kuunneltiin musiikkia. K sanoo: “Mulla ei ole koskaan ollut näin hyvä olla. Kaikki sussa on niin mahtavaa. Mä luulen, että mä olen löytänyt jotain niin suurta, etten halua luopua siitä enää koskaan. Mä en enää voi elää ilman sua.”

6) “Älä luovuta vielä, kiltti. Me kuulutaan yhteen. Mä en ole koskaan tuntenut ketään sun kaltaistas. Kunpa ymmärtäisit miten paljon mä rakastan sua.”

Miten kaikki voi vaan yhtäkkiä hajota ilmaan? Miksi mä en enää merkitse sille ihmiselle mitään? Kuka antoi luvan elämälle tappaa niin syvän rakkauden? Miksi mulla on näin helvetin paha olla? Miksi mulla on koko ajan näin helvetin ikävä?

Kommentit (5)